Elementtien koitos

Luku 1 - Ennustus

Veden klaanin kotipaikka sijaitsi metsän siimeksessä, suuressa ja syvässä järvessä. Talot olivat vedenalaisissa luolissa sekä erilaisten levämetsiköiden suojissa. Klaanin jäsenillä oli taito hengittää vedessä, mutta myös maan kamaralla. He kykenivät hallitsemaan vettä, mutta eivät pystyneet luoda sitä tyhjyydestä.

Joka aamu kylän asukkaat heräsivät tekemään päivittäisiä askareitaan ja pitämään hauskaa. Helmensaalistus oli suosittua vapaa-ajan viihdettä, jossa kilpailijat yrittivät etsiä mahdollisimman suuren helmen käsiinsä tietyssä ajassa. Suurin tähän mennessä löydetty helmi oli kirsikan kokoinen.

Klaaniin kuuluva Aria oli kaunis, tummatukkainen ja sinisilmäinen tyttö. Hän hurmasi monet pojat ulkonäöllään ja reippaalla, päättäväisellä luonteellaan. Tuo neito oli yksi klaanin rohkeimmista ja älykkäimmistä naispuolisista jäsenistä.

"Minäkin osallistun helmen etsintään", Aria ilmoitti kovapäisesti saapuessaan pienen poikajoukon luokse.

"Siitä vain, mutta sanoisin löytäneeni jo vesistön suurimman helmen", mustahiuksinen poika totesi. "Nimittäin sinut", hän iski silmäänsä.

"Kiitos kohteliaisuudesta, Ethan, mutta tunteemme eivät ole molemmin puoleisia", tyttö vastasi silmiään pyöräyttäen. "En huolisi kaltaistasi limalonkeroa kumppanikseni."

Ethan näytti loukkaantuneelta ja ui vihaisena pois. Niin, tällaista nuoren Arian arki usein oli: täytyi torjua useita poikia, jotka yrittivät kaikin keinoin taivutella hänet rakastajattarekseen.

Muut pojat naureskelivat paikalta poistuneelle. Kilpailu julistettiin alkaneeksi ja kilpailijat lähtivät matkaan. Aria uiskenteli levämetsien läpi, väistellen taloja. Ennen pitkää hän saapui paikkaan, missä oli paljon simpukoita. Nyt olisi vain etsittävä kirsikkaakin suurempi helmi.

"Aria...", jostain kuului yhtäkkiä heleä ääni. Se toisti kutsun vielä kahdesti.

Aria kohotti päänsä ja katseli ympärilleen. Ääni kutsui jälleen - se tuntui tulevan läheisestä luolasta. Tyttö katsahti ympärilleen, mutta päätti sitten lähteä luolaa kohti. Hänet ympäröi hetkellisesti pimeys, kunnes hetken päästä jostain kajasti kirkasta valoa. Lähes sokaisevan kirkasta valoa.

"Aria..."

Tyttö ui silmiään siristäen kohti valonlähdettä. Jokin tarttui hänen käsivarteensa.

"Päästä irti, mikä ikinä oletkaan!" Aria huudahti ja riuhtoi itsensä irti.

"Rauhassa, kultaseni", kuiskasi sinertävät hiukset omaava nainen, jolla oli helmillä koristeltu pyrstö. Merenneito.

"Ei ole mitään hätää, emme satuta sinua", toinen merenneito jatkoi lempeällä äänellä.

Aria ei ollut ennen törmännyt noihin olentoihin, vaikka tiesikin niiden olevan totta. Hänen isoäitinsä oli kertonut, että merenneitoja tapasi vain harvoin, kun oli kyseessä jokin hyvin tärkeä asia. Kyseiset olennot näkivät tulevaisuuteen ja antoivat käskyjä. Mistä voisi olla kyse? Oliko jotain tapahtumassa?

"Musta magia valtaa Arvandorin. Pimeyden velho, Malakar aikoo ottaa haltuunsa koko valtakunnan ja alistaa kaikki elävät olennot valtaansa", kultakutrinen merenneito ilmoitti. "Vain sinä voit koota klaanit takaisin yhteen. On valmistauduttava taistoon. Malakar on väkevä, eikä häntä voi kukaan yksin kukistaa. Siihen vaaditaan jokaista elementtiä."

"M-mitä? Miksi minä? Olen tavallinen tyttö..."

"Ennustus määrää sinut tehtävään. Kuka tahansa muu epäonnistuisi."

"En ymmärrä-"

"Pelasta Arvandor ja sen asukkaat. Muuten pimeys valtaa maailman."

Yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, merenneidot katosivat ja Aria jäi yksin. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hämmentyneeksi. Mitä juuri oli tapahtunut? Hänenkö täytyisi etsiä käsiinsä muut klaanit, jotka olivat menneet piiloon veristen sotien jälkeen? Klaanit olivat olleet huonoissa väleissä jo kymmeniä vuosia, eikä kukaan tiennyt toisten klaanien sijainnista. Sotien syynä oli ollut Arvandorin herruus, mutta kukaan ei ollut ollut kylliksi väkevä noustakseen valtaistuimelle. Piilottelun syynä sen sijaan oli pelko ja viha toisia kohtaan. Pelättiin uusia sotia, uusia veriuhreja.

Aria huokaisi ja palasi kotikyläänsä, miettien äskeistä. Monimutkaisten ajatusten jälkeen hän päätti ottaa vaikean tehtävän käsiinsä. Hän kutsui koko klaaninsa koolle ja kertoi tapahtuneesta.

"Emme voi tehdä sovintoa toisten klaanien kanssa", parrakas mies huusi. "Muistatteko lainkaan, kuinka monta uhria sota vaati? Rauha ei ole ratkaisu, vaan kosto."

"Klaanimme tunnetaan rauhallisuudesta ja hyvyydestä. Miksi siis haluaisimme jatkaa huonoja välejä, kun voimme yhtä hyvin sopia asiat?" joku toinen puolusti.

"Juuri niin", Aria nyökkäsi. "Tämä Malakar aikoo upottaa valtakuntamme pimeyteen. Vain voimien yhdistäminen auttaa meitä kukistamaan hänet."

"Kuka kannattaa Aria-neidin lähettämistä sopimaan rauhaa klaanien välillä?" iäkäs nainen kysyi.

Lähes kaikkien kädet nousi, vain muutamat jättivät ne alas.

"Näin ollen lähden suorittamaan tehtävääni niin hyvin kuin suinkin osaan. Jo pian Malakar on voitettu ja voimme jatkaa tavallista eloamme", Aria ilmoitti.

Näin sai alkunsa tarinamme kohti suurta seikkailua, vaaroja ja tunnemyrskyjä.

***

Words: 629

Tosiaan, tää eka luku oli vähän kämänen, mutta koetan parantaa tekstin laatua jatkossa. Positiivinen ja negatiivinen palaute sallittua.