Epäonni

125 4 2
                                    

Esmei*

Tunsin pehmeän silkin allani, lämpimän peiton päälläni. Oli rauhallista enkä kuullut normaaliin tapaan jo tutuksi tullutta kaupungin vilinää.

Yhtäkkiä tajusin taas tilanteen, enhän minä ollut kotona. Nousin nopeasti istuma asentoon. Olin makuuhuoneessa joka ei todellakaan ollut minun, huone on valtava, varmaan miltei yhtä iso kuin oma asuntoni.
Katselin ympärilleni ja paniikki alkoi pikkuhiljaa hiipiä mieleeni, miksi olen täällä ja miten pääsen pois.

'Ei me haluta pois esme, ollaan nyt turvassa', aika ironista sillä minun käsitykseni tuntemattomasta paikasta on jotain aivan muuta kuin turvallista. Nousin ylös sängystä, päälläni oli hento yömekko, punainen silkkinen, se oli kyllä söpö mutta se ei ole nyt tärkeää.
Kävelin oven luokse, väänsin kahvan alas ja ovi aukesi, kylpyhuone. Menin toisen oven luokse, ja lievästi sanottuna minua pelotti mitä sen takana on, otin kahvasta varovasti kiinni, kuuntelin hetken kunnes käänsin kahvaa hiljaa alas kun kuunteluni ei tuottanut tulosta. Näin pitkän käytävän, onnekseni en törmännyt vielä keneenkään.

Hiivin mahdollisimman hiljaa käytävää pitkin kunnes saavuin portaikkoon, kuuntelin taas hetken vain tullakseni siihen ajatukseen että kävelen alas. Haluan mahdollisimman nopeasti ulos tästä talosta.

Olin melkein viimeisellä rappusella kunnes altani kuului ikävä narahdus, ei voi olla totta, miksi juuri nyt.

'koska olet kömpelö', pyöräytin silmiä suteni kommentille ja jatkoin pakomatkaani kun ketään ei näyttänyt saapuvan paikalle.

Kävelin pitkin taloa löytääkseni ulko-oven, kävelin olkkarilta näyttävään huoneeseen joka oli onnekseni tyhjä. Mutta missä se hiton ulkoa ovi nyt on. Jatkoin matkaani, pian saavuinkin eteiseen, tunsin itseni helpottuneeksi.

'Ei me voida lähteä', voidaan ja myös lähdemme. Olin juuri tarttumassa ovenkahvaan kun tunsin itseni puristautuvan oven ja jonkun väliin.

"Minne luulet olevan matkalla pikkuinen?" Sydämmeni jätti lyönnin välistä, pakomatkani epäonnistui juuri ennen vapautta. Kyyneleet alkoivat nousta silmiini ja kurkkuun tuli kuristava tunne.

"vastaa, nyt heti" En saanut sanaa suustani, nyt jo täristen yritin päästä pois oven ja Alexanderin otteen välistä.
"Päästä" En saanut loppuja sanoja suustani, tunsin oloni avuttomaksi, asetelma tuntui samalle kuin hiiri ja leijona olisi vastakkain, eli ei minulla ole mitään toivoa voittaa häntä.

Hän riuhtaisi minut asentoon jossa oli nyt selkä vasten ovea, kasvot suoraan hänen omiensa edessä. 'Ei hän satuttaisi meitä', miksi minusta sitten tuntuu siltä Ezidi. Alexander laski kasvonsa vasten kaulaani, haistellen minua.
"mitä kohtaa et ymmärtänyt kun sanoin sinulle pikkuinen, olet minun enkä ikinä päästä sinua luotani". Pala takertui kurkkuuni ja kyyneleet jo polttivat silmiäni kun yritin estää niitä valumasta poskiani pitkin.

"Pyydän, en edes tunne sinua, joten mitä hävittävää sinulla on jos vain päästäisit minut. " Alexanderin mustat kullalla koristellut silmät katsoivat minua nyt suoraan silmiin.

"Menettäisin sinut, niin ei ikinä tule tapahtumaan, en anna niin käydä ikinä. Olen etsinyt sinua jo liian kauan pikkuinen, muttakun viimein olet lähelläni niin teen mitä vain pitääkseni sinut luonani. "

Räpsäytin silmiäni, vuolas kyynel samalla valahtaen poskelleni.

"Olet minun, ymmärräthän sen?", nyökkäsin pienesti...mutten minä ole kenenkään.

Alexander pyyhkäisi kyyneleen poskeltani. "Olen pahoillani pikkuinen, mutta meidät on luotu yhteen mikset tunne sitä. ", kuulin surun hänen äänensä lävitse, se oli täynnä tuskaa.

~14.00

Istuin samassa makuuhuoneessa kuin aijemmin herätessäni, olin saanut vaihtaa omat vaatteet takaisin päälleni, istuin pienellä sohvalla tuijottaen seinää. Alexander ilmestyi kuin tyhjästä, hän kantoi kädessään isoa tarjotinta.

"syö pikkuinen", katsoin tarjotinta tuntien vatsassani ilkeän nälästä johtuvan nipistyksen, mutten aikoisi syödä. Pudisti hennosti päätäni ja Alexanderin olemus muuttui heti kireämmäksi.
"Tiedän että sinun on nälkä, joten syö." .

'Hän on oikeassa sillä kuolen nälkään, edes yksi mansikka, pyydän', jos hän pakottaa minut olemaan täällä voin yhtä hyvin kuolla tänne. 'tuo on jo liioittelua, ota se mansikka', henkäisin turhautuneesti.

"ole kiltti pikkuinen, syö edes hieman", Alexander piti käsissään voileipää jota yritti tuoda suuni eteen, huitaisin Alexanderin kädessä olevan leivän pois ja samassa se tipahti vahingossa lattialle. Alexanderin silmät olivat jälleen mustat ja tunsin ilmapiirin olevan hyvin kireä. "En aio syödä, sanoin sen jo aijemmin" Yritin siirtyä pois hänen luotaan mutta Alexander tartui minua ranteista.

"Tuosta tarjottimesta on parempi olla edes osa syötynä kun tulen takaisin, tai syötän ne sinulle itse pikkuinen."  Se sanottuaan hän lähti ovi paukahtaen perässä kiinni.

Katselin tarjotinta, oloni on niin väsynyt etten meinannut jaksaa pitää edes silmiä auki.

Alpha's babydollWhere stories live. Discover now