Harry Potter ficcejä

Murtuneen mieli (Ron, S)

Ron ei ollut koskaan uskonut aaveisiin.

Mutta kun hän katsoi Harrya sairaalasängyllä, posket lommoilla ja iho kuultavan ohuena kuin paperi, hän alkoi uskoa. Harry oli aave. Mustahiuksisen pojan katse oli tyhjä, loputon. Joinain päivinä niissä näkyi ripaus surua, toisinaan aavistus tuskallisia muistoja. Joinain päivinä Harry istui huoneensa puisella tuolilla puristaen sen reunoja rystyset vaaleina, kun taas joskus poika huusi ja kieri sängyssään kuin tapettava eläin.

Ron kävi aluksi joka päivä. Toi tuliaisia ulkomaailmasta; suklaasammakkokortteja, huispauslehtiä. Kuulumisia; hän ja Hermione ovat menneet kihloihin, Ginnysta on tullut ammattilaishuispaaja, hän on päässyt sinusta yli.

Ajan vieriessä, maailman ja elämän muuttuessa, Ron alkoi käydä harvemmin, ehkä kerran viikossa. Harry katosi sitä enemmän maailmasta, mitä enemmän Ron oli siinä kiinni.

"Saan kiittää tästä sinua", Ron sanoi kerran ja ojensi suklaasammakkoa. Harry makasi sängyllään tuijotellen kattoon. Ron asetti sammakon varovasti Harryn vatsalle, mutta se loikki saman tien pois.

Hermione ei tullut koskaan mukaan. Sanoi ettei kyennyt, ei halunnut nähdä Harrya sellaisessa kunnossa. Ron sanoi naisen olevan sen velkaa. Edes kerran? Ei, vastasi Hermione.

Toisinaan, ajaessaan jästejä täynnä olevilla kaduilla kohti Pyhää Mungoa, Ron epäröi ja halusi palata takaisin. Takaisin Hermionen, Rosen ja Hugon luo. Hän ei halunnut taas istua sairaalan puhtaassa huoneessa katsellen parhaan ystävänsä murenemista puolen tunnin verran, ja häipyä sitten vihaisena itselleen ja maailmalle. Hänen olisi kuulunut tajuta ajoissa, että Harrylla ei ollut kaikki hyvin.

He kaikki olivat tajunneet liian myöhään, että Harry ei kestänyt. Että kaikki ne menetykset, sodan julmuudet, kipu ja tuska olivat viimein saaneet pojan-joka-elää murtumaan. Painajaiset olivat syöneet häntä, päivän suruviitta painanut hartioita. Kaikki ne juhlallisuudet ja hautajaiset olivat vain olleet liikaa.

Ron istahti puiselle tuolille Harryn sängyn viereen. Oli sellainen päivä, jona tuijotettiin kattoon.

"No, löytyykö mitään uutta?" Ron kysyi ja naurahti perään. Harry ei vastannut, ei edes silmäänsä räpäyttänyt. Huone oli hiljainen.

"Hugolla alkaa ylihuomenna ensimmäinen vuosi Tylypahkassa, raukka on ihan hermona. Muistatko, kun äiti neuvoi sinulle kuinka päästä laiturille? Ja istuimme samaan vaunuun?" Ron ei voinut olla hymyilemättä muistolle. "Mutta joo, oikeastaan tulin vain kertomaan, että me ollaan muuttamassa. Aika kauaksi täältä. Hermione halusi lapset asumaan jonnekin maalle ja minusta se oli hyvä idea. Talo löytyi ihan kivalta paikalta, mutta se maksoi kyllä kaikki meidän säästöt..."

Ron ei tajunnut miksi teki tätä. Harry ei selvästikään kuunnellut; hän oli vain aave, varjo entisestään. Eli menneisyyden aaveiden kanssa, tanssi heidän kanssaan tuskassa ja surussa. Harry ei ollut tajunnut, että myös nyt, täällä, tässä hetkessä oli jotain, josta ottaa kiinni. Harry oli takertunut menetettyyn, ei ottanut tukea siitä, mitä olisi voinut saada.

"...joten, eh, me tuskin enää nähdään niin usein", Ron sanoi viimein. Hän huokaisi ja taputti varovasti Harryn kättä ennen kuin nousi. Hän katsahti Harryn kuoppaposkiin, kuoleman kietomiin kasvoihin.

Hän lähti. Ja tiesi, ettei tulisi enää takaisin.