Forget (short stories in Finnish)

Olihan se tässä?

Istuin autossa, käsi hänen kädessään. Sydän pumppasi verta joka puolelle jännittynyttä kehoani. Olisin halunnut vetää käteni pois. Hengitin syvään ja tasaisesti, kun hän hidasti vauhtia risteykseen. Jos kuntoni olisi ollut parempi, olisin avannut oven pysähdyttyämme ja lähtenyt juoksemaan.

Hän nosti kättäni ja antoi suukon kämmenselkääni. Hymyilin hänelle pakonomaisesti ja hyvin väkinäisesti. Aitoa hymyä hän ei ollut saanut pitkään aikaan.

"Onko kaikki hyvin?", hän kysyi huolestuneen oloisesti.

"Miksi ei olisi?", vastasin ja yritin taas hymyillä.

"Mietin vain", hän sanoi ja käänsi katseensa risteykseen. Liikennevalo vaihtui vihreäksi ja hän painoi varovasti kaasua. Auto lähti taas liikkeelle ja matka jatkui. Musiikki soi hiljaisella, mutta käänsin sitä hieman kovemmalle, jotta pystyin peittämään ajatusteni huudot mielessäni.

"Tykkäätkö sä tästä? Luulin aina, ettet tykkää musiikkimaustani", hän sanoi kummastuneesti.

"Olen kai tottunut siihen", vastasin ja yritin uudelleen hiljentää ajatukseni. Oikeasti vihasin hänen musiikkimakuaan. En voinut sietää hiljaisia balladeja ja hitaita rakkauslauluja. Halusin biisejä, jotka liian kovalla soitettuna tuhoaisi kaijuttimien bassot. Kappaleita, jotka kuvaisivat mielialaani, joka ei todellakaan ollut hidas ja rauhallinen.

"Mukava kuulla", hän sanoi ja hymyili itksekseen.

Käännyimme seuraavasta risteyksestä oikealle ja hän pysähtyi suojatietä ennen odottamaan koiran ulkoiluttajan. Nainen heilautti kättään kiitokseksi. Hän jatkoi matkaansa hitaasti.

Hän pysähtyi kotitaloni eteen ja kääntyi sitten minuun päin.

"Nähdäänkö me sitten huomenna?", hän kysyi.

"En oikeen tiedä, mun mielestä tää ei jotenkin toimi", vastasin.

"Mitenniin ei toimi? Mä luulin, että meillä menee paremmin kuin koskaan", hän sanoi kuulostaen surulliselta. Käänsin katseeni pois hänen kasvoistaan. En voinut katsoa sitä tuskaa, jonka näin niissä.

"Mä en vaan pysty tähän", sanoin hiljaa.

"Mä rakastan sua", hän sanoi ja puristi kättäni, joka oli edelleen hänen kädessään.

"Mutta mä en sua", sanoin melkein äänettömästi. Tiesin kuitenkin hänen kuulleen, sillä puristus kädessäni hävisi.

Avasin oven ja olin nousemassa ylös, kun hän veti minut takaisin. Katsoin hänen itkuisiin silmiinsä.

"Kuinka kauan sä olet tiennyt?", hän kysyi.

"Jonkin aikaa. Mutta päätin vasta matkalla tänne", sanoin rehellisesti.

"Saanko mä viimeisen suudelman?", hän aneli.

Siirryin lähemmäksi häntä ja painoin huuleni hänen omilleen. Suutelimme hetken, kunnes irroittauduin. Katselin hänen sinisenvihreitä silmiään ja hymyilin viimeisen kerran väkinäisesti.

"Olihan tämä nyt sitten tässä?", kysyin varovasti.

Hän nyökkäsi pienen ajan kulutta. Nousin autosta ja katselin pihatieltä, kuinka hän ajoi pois normaalia agressiivisemmin.

Olihan se tässä?, mietin itsekseni, kun astelin sisälle.