Kaupungin Varjo

Luku 4 - Varjoissa

Aikaisin aamusta me olimme nousseet ja etsineet käsiimme pienen Kaartin porukan, joka oli palaamassa öiseltä retkeltä. Kukaan ei huomannut, kun seurasimme heitä ja siirryimme istumaan väen täyteisen varastorakennuksen laatikkopinon päälle varjoihin. Yhtikäs kukaan ei meitä huomannut.

Me kuuntelimme ja istuimme rennosti muutaman laatikon korkuisella kohdalla pinossa, aivan parven alapuolella. Jos joku huomasikin meidät, eivät he meitä olisi erottanut muista Kaartin jäsenistä, sillä meillä oli jopa Kaartille tyypilliset viitat päällämme.

Kaartista oli paikalla ilmeisesti ainakin osa Iveran ryhmästä - sen lisäksi, että tunnistin heidät ulkonäöstä, hajusta ja ensimmäisen ryhmän sinisestä merkkiväristä, aistin Iverasta huokuvan jännityksen hänen tunnistettuaan joukkonsa - ja Kalla, Wylan, Liam ja Robin tietysti.

"Kim, Naliq, Havil, Piar ja Tary, tulkaa lähemmäs - samoin te kaksi", Wylan käänsi katseensa Robiniin ja Liamiin, jotka olivat sivulla juttelemassa. Pyydetyt armishgut saapuivat paikalle ja kerääntyivät tiiviimmäksi joukoksi lähestulkoon keskelle tilaa.

Minä ja Ivera vaihdoimme katseita. Olimme tänään jättäneet kaikki naamioitumisasusteet pois. Lähemmäs joukkoa emme siis pääsisi, sillä etenkin Iveran violetit silmät ja harmaat hiukset tunnistaisi heti.

"Meiltä alkaa loppua aika. Werna antoi meille kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta aikaa olla poissa Verwasista. Olemme käyttäneet jo yli kuukauden. Jos emme löydä heitä, on palattava kotiin tyhjin käsin", Kalla puhui ensin.

Ivera oli jo menossa, mutta pysäytin hänen liikkeensä ennen kuin hän ehti edes aloittamaan sitä.

"Antaa heidän puhua jonkin aikaa. Etsitään paras hetki tulla esiin - ja näyttävin", sanoin hiljaa, niin hiljaa, että vain vieressäni oleva haltija saattoi kuulla sen. Ivera nyökkäsi ja rentoutui jälleen. En halunnut hätiköidä.

"Koska meillä on enää pari päivää ennen kuin pitää alkaa lähteä takaisin, tästä päivästä lähtien te - paitsi Robin ja Liam, te kuljette kanssani - keräätte sellaisen joukon, jonka kanssa tulette parhaiten toimeen ja yritätte löytää joukkonne johtajan ja Nelian. Kun löydämme heidät, saamme myös tietää lisää salamurhaajien joukosta ja siitä, missä he piileksivät. Haravoimme koko kaupungin löytääksemme heidät", Wylan puhui vaikuttavalla äänellä heidän koolle kutsumalleen joukolle. "Me tarvitsemme heitä nyt enemmän kuin koskaan."

"Ei, vaan me tarvitaan teitä."

Kaikki käänsivät katseensa suuntaamme ja jähmettyivät täydellisen häkeltyneinä ja tyrmistyneinä. Siinä samalla kun Ivera asteli kaikessa rauhassa alas laatikkopinolta kuin portaita pitkin, minä hyppäsin alas hänen vierelleen ja astelimme hiljalleen kohti joukkoa huput päässä. Kun pysähdyimme ja vedimme huput päistämme, katsoivat kaikki Kaartin jäsenet meitä niin yllättyneillä ilmeillä, että minun oli pakko naurahtaa.

Nojauduin tyynesti Iveran olkapäätä vasten. Kummankin kasvoilla oli röyhkeät ja tyytyväiset virneet. Juuri sellaisen näytöksen olimme halunneet saada aikaan.

"Oliko ikävä?" kysyin viimein tarkasteltuani väkeä, josta kukaan ei tuntunut edes hengittävän. Huomasin lähes kaikkien niiden, jotka olivat nähneet minua aiemmin, tuijottavan korviani ja häntääni. Wylan puolestaan näytti suorastaan vihaiselta. Ehkä hän tajusi katsoneensa minua edellisenä päivänä suoraan silmiin tai sitten hän tiesi meidän seuranneen Kaartia jo hyvän aikaa.

"No, ettekö aio sanoa mitään?" Ivera härnäsi käpristellen häntäänsä.

Päästin kehräystä muistuttavan äänen. "Ensin olette valmiit tekemään mitä tahansa löytääksenne meidät ja nyt kun me ollaan tässä, ette te tee yhtikäs mitään", hyrähdin muuttaen virneeni mahdollisimman herttaiseksi, "Meillä kun oli niin ikävä teitä."