2

218 20 0
                                    

Me lähdettiin myöhemmin ulos. Roivanen oli tuonut mukanaan olutta. Osan se oli hankkinut itse perjantain kunniaksi, ja osan taas pöllinyt isänsä varastoista. Muutamat me oltiin tyhjennetty jo meillä ja päädytty lopulta kuljeksimaan loppukevään leudossa ilmassa ympäri kylää loput keskioluet mukana.

Tänään juomia oli kevyemmin kuin yleensä. Kesälomaan oli enää pari viikkoa ja me yritettiin säästää rahaa päättäreihin, koska silloin oli aina parhain meno päällä. Meillä ei kellään ollut vanhempia sisaruksia, saatikka sellaisia, jotka suostuisivat ostamaan, eikä Roivanen, joka oli meistä vanhin, täyttänyt kahdeksantoista kuin vasta alkusyksystä. Hakuja piti aina maksaa, eikä sitä hakijaakaan joka kerta tahtonut löytyä.

Mutta kyllä me aina jostain juomat löydettiin, alkoholistien alkuja kun oltiin. Jo yläasteelta asti. Ekan kerran olin ollut humalassa Oliverin kanssa, kun se oli varastanut kuutosluokalla siskopuolensa rippijuhlista kuoharipullon, joka me juotiin meillä puoliksi. Roivanen ja Miska olivat lähteneet liikkeelle Miskan äidin lonkeroista jo viidennellä. Josen kohdalla vaihe oli alkanut vasta seiskan lopussa.

Roivanen oli avaamassa kolmatta tölkkiään, kun meillä muilla oli vielä toiset meneillään. Se oli tosin niin pitkä, että tarvitsi suuremman määrän.

-Hidasta vähän, Miika. Meille muille ei jää kohta mitään, Miska valitti virnuillen, kun me käveltiin hiekkatiellä kerrostaloalueen poikki. Ei se käyttänyt Roivasen oikeaa nimeä kuin härnätessään tätä.

Roivasen sukunimi oli vakiintunut sen kutsumanimeksi jo ala-asteella. Se ja Miska olivat silloin aina kahdestaan. Niiden nimet olivat niin samankaltaiset, että menivät monella opettajalla sekaisin. Roivanen oli katsonut elokuvan, jossa päähenkilöä kutsuttiin sukunimellä ja saanut idean siitä. Nykyisin sen etunimeä kuulee käytettävän vain tosi harvoin.

-Mä juon sun puolesta, Kosola, kun sulla menee nuppi sekaisin jo kolmesta, Roivainen vittuili takaisin ja sai Mikan irvistämään. Kaikki tiesi, ettei se tykännyt sukunimestään.

-Sitä sanotaan rahan säästämiseksi, toinen puolustautui ja joi oluestaan.

-Sitä sanotaan paskaksi viinapääksi, Roivanen korjasi.

-No ollaanpa sitä nyt sitten kovin tietäväisiä, Jose tuumasi viimeinen tupakka hampaiden välissä ja kietoi käsivartensa ronskisti Roivasen hartioiden ympärille, saaden tämän läikyttämään olutta naamalleen. Jose purskahti nauruun ja Roivanen kosti roiskimalla jäljelle jäänyttä olutta sen päälle. Jose koetti huonoin tuloksin karistaa tupakkansa tuhkia Roivasen punaruskeisiin hiuksiin.

-Tätäkö se aikuisuus teettää, Oliver huokaisi yliampuvan raskaasti seuratessaan porukan kahden vanhimman säätämistä, joilla oli ikäeroa meihin muihin huimat muutama kuukausi. Minä ja Miska virnistettiin.

Roivanen oli huomattavasti Josea pidempi, se oli meitä kaikkia. Edes mä en ole moneen vuoteen ylettänyt sen tasolle. Jätkällä oli pituutta sen verran, että vaikutti aina kohoavan meidän muiden yläpuolella. Ei ihme, että Miska oli tottunut pitämään selkänsä aina mahdollisimman suorana ja leuan ylhäällä, kun se on kulkenut sellaisen hujopin rinnalla kakarasta asti. Vittuilun jalo taitokin oli karttunut ja Miskan ääntä sai olla kuulemassa lähes jokaisessa välissä. Ei se tykännyt jäädä muiden varjoon, ei kenenkään.

Tuuli humisi koivujen latvoissa, joihin ensimmäiset vihreät silmut olivat jo ilmestyneet. Valkovuokot puskivat karusta maasta pientareilla. Me viisi tunnuttiin olevan häiriö kaiken sen rauhan ja linnunlaulun keskellä. Ei muutamasta oluesta kovin vahvaan humalaan tullut, mutta tunnelma oli silti tosi vapautunut. Ainakin siihen verrattuna, mitä se oli puolta tuntia aiemmin luonani ollut.

Roivanen oli ottanut oluet esille josta me oltiin kaikki totta kai innostuttu. Into oli kuitenkin loppunut lyhyeen, kun se oli sanonut varastaneensa osan tölkeistä isältään.

MutakuoppaWhere stories live. Discover now