This night we're together

Epiologi 1

Viisi vuotta myöhemmin....

Istun Oskarin kanssa rannalla. Katsomme meren takana laskevaa aurinkoa ja sitä miten se heijastuu kauniisti vedenpintaan.
Tartun miestä kädestä ja nostan tuon ylös. Painaudun blondin huulille siirtäen toisen käteni tuon hiuksiin.
Toinen erkanee suudelmasta hengittäen raskaasti huuliani vasten. "Olli" Minua hiukan pidempi mies kuiskaa. "Niin" "Voisitko sä nyt kertoa Aleksista?" Toinen sanoo. Astun askeleen kauemmas ja käännän katseen käsiini. "Mä en-" "Mä uskoisin että se auttais. Siitä on kuitenkin jo 5 vuotta etkä oo vieläkään halunnu puhua siitä, rakas anna mun auttaa." Hengähdän syvään tarttuen Oskarin kädestä.

Saavumme kalliolle.
Taidatte tietää mistä puhun?
"Hhhh" Hengitän syvään. Siitä on niin paljon aikaa, mutta satuttaa vieläkin. Käteni hikoavat. Blondi tarttuu käteeni ja antaa rohkaisevan katseen. "About viis vuotta sitte olin mun vanhemmilla" poskelleni tipahtaa kynnel. En muistanut sen olevan näin vaikeaa...

Oskari siirtyy halaamaan minua takaapäin.

"Aleksilla Oli ollu tosi rankkaa se oli taistelu syömishäiriön ja masennuksen kanssa pari vuotta, eikä se koskaan parantunu vaikka mä niin luulinkin"
Toinen irtautuu halista ja siirtyy eteeni tarttuen käsistäni. "shh ei mitään hätää, mä oon tässä. Kaikki on hyvin. Jatka vaan"

Blondi pyyhkii kyyneleeni hupparin hihaansa ja nyökkää rohkaisevasti.

"Mä luotin Aleksiin se oli ainoo joka sai paskat ajatukset pois ja nosti pohjalta. Se jakso aina piristää vaikka ite oli ihan paskana. Se olis tarvinnut tulla rakastetuks jo niin paljon aiemmin"

Hengähdän ja katson alas kalliolta.
Niin helpolta kuin se kuulostaakin, ei se todellakaan ole helppoa kertoa rakkaimman ihmisen menettämisestä.

"Mä luulin ja uskoin siihen ettei Aleksi enään tekis mitään paskaa ittelleen, mutta olin väärässä ja sitä en voi ikinä antaa ittelle anteeksi"

Toinen siirtyy istumaan nurmikolle vetäen minut mukaansa. Tuo painaa pääni rintakehälleen ja siirtyy makoilemaan.

"Aloin ihmettelemään miksei Aleksi soittanu tai edes laittanu mul viestii taikka päivittäny igtä joten päätin lähteä kotiin."

Siirryn paremmin kiinni Oskariin ja tasaan hetken hengitystäni.

"Avaan oven ja astun tyhjään asuntoon. Ensimmäisenä mun silmään pistää kirje, kirje joka tuhos mun sekä koko bändin elämän."

Oskari kääntää katseensa minuun ja tarjoaa paperia. Nappaan paperin ja pyyhin sillä kyyneleeni.

"Mä tiesin mitä oli käyny. Olin sen samanlaisen kirjeen enneki nähny, mutta sillon vaan näin vielä tuon pojan kasvot."

Blondin poskelle valuu kyynel. Voi toista..

"Muistan etten koskaan, koskaan oo juossu niin helvetin kovaa kuin sillon. Juoksin koko kaupungin läpi etsien Aleksia, muttei mitään löytyny.
Sen jälkeen mä vaan rukoilin, että joku löytäis Aleksin.
Mulle oli se ja hiton sama missä kunnossa se löydettäisiin kunhan oisin saanu vaan nähä sen."

Tästä kertominen tuntuu hiton rankalta..

"Mä en koskaan ois uskonu että näin Aleksin sillon viimeisen kerran ennenku lähin Ouluun, jos oisin tienny sen olevan viimeinen kerta en ikinä, ikinä ois päästäny irti.
Mä vaan opin sen, ettei kaikki rakkaus tarinat pääty onnellisesti niinkuin elokuvissa, mutta vaikken ehkä koskaan voi unohtaa.
Mä yritän jatkaa, koska tiedän, että Aleksi olis toivonu mun tekevän niin.
Se anto kaikkensa, muttei sen voimat enään vaan riittäny, joten nyt on mun vuoro vetää tää loppuun asti"