Ei me oltaisiin tarvittu sitä yhtäkään syöpäkäärylettä,
ei oltaisiin tarvittu viinalla lantrattua spriteä,
ei oltas tarvittu ollenkaan alkoholia,
eikä mun ois pitäny ikinä rakastua.
Jos oisin sillon vaan tienny, että unohtaminen on niin helvetin vaikeaa, en ois ikinä sortunu siihen.
Sussa ei ollu vikaa, vika oli minussa ja niissä poluissa, johon sua johdatin.
En ikinä tarttunu siihen vesilasiin, jota yritit tarjota.
En juossut sun kanssa sateella. En ikinä laulanut,
vaan tanssin sun kanssa hatarin askelin.
Lämmittelin kuuman kylvyn, maistoin sun ihoa.
tai ehkä itkin sun edessä.
En tiedä mikä on totta enää.Ehkä sitä ei ikinä tapahtunut.
Ehkä en ikinä törmännyt suhun. Ehkä en ikinä rakastanut, en ainakaan tarpeeksi.
mutta se niistä hatarista askelista ja siitä helvetin unohtamisesta, kun mun parvekkeen ikkunaa vieläkin koristaa sinäiltana mun kirjottama teksti.
Sinäiltana hajosin, puolet musta kuoli.
Ehkä kuoli sinustakin loputkin palaset, jotka yritin kasata.
YOU ARE READING
Aatos Ajattomuudesta
PoetryPlaneettoja on kahdeksan tähtiä yhtä paljon kuin meitä, mutta et ole ikinä tullut huomanneeksi, että voit olla tähti jonkun planeetalla. Perdu quelque part entre 'je sais pas' et 'je m'en fous'. Kadonnut jonnekkin "en tiedä" ja "en välitä" väliltä...
