A/N: hellou 🧡 piiitkästä aikaa. en oo kirjottanu mittään muuta kun koulujuttuja koko syksynä, siis tuntu aivan oudolta palata näihin teksteihin taas. enkä tienny yhtään mitä tarinaa jatkaisin, kun kaikkiin oon vähän alotellu seuraavaa lukua. mutta sit tää luku olikin yllättäen tai mun muistamatta melkein valmis, joten kirjottelin tän nyt valmiiks kun oli nopein.
tätä oli järkyttävän vaikee kirjottaa, niin kun roopee nyt ylipäänsä. edellinen, tää ja seuraavat pari lukua on enemmän roopea ja juulia, sitten aatua ja roopea, sitten taas juulia ja aatua jne. - koitain jotenkin kirjottaa näiden kolmen välejä ja kuviota silleen oikeesti moniulotteisesti. olisin ehkä mieluummin kirjottanu jotain kevyempää just nyt, eikä tää nyt oo sitä, mutta hmm. viimestään tossa joulukuussa tulee jatkoa myös muihin teksteihin.
jaksamista kaikille marraskuun pimeyteen <3
tw: viittaukset seksuaaliseen väkivaltaan, itsetuhoisuuteen ja psyykkiseen sairauteen. ethän lue jos nuo aiheet aiheuttaa ahdistusta.
*
LUKU 6 – KUOLLA ENNEN KOLMEAKYMMENTÄ
Roope
Mä olin unohtanut sen tunteen.
Mä olin oikeastaan kelannut, etten mä kykenisi tuntemaan sitä enää, mä olin kelannut, ettei sitä tunnetta ollut oikeasti edes olemassa. Tai ei ollut ainakaan ollut mun elämässäni enää aikoihin. Kuitenkin nyt, hetken ajan ainakin, mä tunsin sen, tai ainakin jonkinlaisen pilkahduksen.
Onnellisuus.
Juuli hengitteli hiljaa mun sylissäni, poski vasten mun olkapäätäni. Se oli hikinen aktista, mutta silti se oli vetänyt ohuen sohvalla lojuneen virkatun viltin ympärilleen, meidän ympärille. Se oli jäänyt siihen, enkä mä halunnut, että se siirtyisi pois.
Nyt kun se viimein oli siinä, mun iholla, niin mä en halunnut päästää irti, niin kuin mä en olisi edes kyennyt. Mä en ollut tiennyt voivani ikävöidä tällä tavoin ketään tai mitään.
Mun koko kroppa säteili repivää kipua, mutta ei mua kiinnostanut vittuakaan, en mä välittänyt, kun Juuli oli siinä. Enkä mä olisi tarvinnut seksiä, ei se ollut mun pyrkimykseni, vaikka Juuli saattoi olettaa niin. Paskat seksistä, vaikka oli sekin helvetin täydellistä. Mä halusin Juulin vaan mun lähelleni, ihan kiinni.
Kun se oli siinä, niin mun ei tehnyt mieli vetää mun kaulavaltimoani auki. Ei ainakaan niin paljon, tai mä pystyin vastustamaan sitä mielipuolisen sairasta halua tehdä niin.
Mä pystyin melkein unohtamaan ajatukset kuolemisesta.
Musta oli alkanut viime aikoina tuntua siltä, että mä olin sekoamassa. Se johtui siitä äänestä mun päässäni, siitä äänestä, jonka mä olin kuvitellut alkuun omakseni, mutta joka tuntui nykyisin irralliselta.
Se en ollut mä, joka puhui.
Ja se puhui, taas se aloitti, tunkeutui jostain mun hetkelliseen hyvänolon tunteeseeni, enkä mä voinut hiljentää sitä. Ei sitä voinut, ei ainakaan enää nykyisin.
Tapa ittes, kaikki vihaa sua, Juuli vihaa sua.
Mä puristin peiton alla kynnet kämmeniini, tunsin miten sideharson alla rystysten iho rikkoutui.
Tapa ittes. Tapa ittes. Tapa ittes.
Miehen ääni mun päässäni ei vaimennut, vaikka mä koitin työntää sen pois. Sen ääni muuttui kuiskaukseksi, mutta ei kadonnut, se supitteli jotain, puhui tappamisesta ja sanoi, että mä olin niin vitun hyödytön, että mun pitäisi hakea Juulin keittiökaapista veitsi ja puukottaa itseäni vatsaan. Ei se käskenyt, mutta yllytti.
Taustalla joku itki, joku pieni tyttö, se itki usein, nyt vähän hysteerisemmin, kuin yleensä. Mä mietin, että oliko se Saariahon tyttö, oliko se Ilona? Yrittikö se kaivautua mun omatuntooni, tehdä mun olosta kelvottoman, saada mut tuntemaan oloni niin hirveäksi, että mä lopulta tekisin, niin kuin se mies mun päässäni yllytti?
Olivatko ne yhdessä mua vastaan?
Mä halusin sen tytön pois mun päästäni, se tyttö oli niin paljon pahempi, lopettaisi nyt sen helvetin parkumisen.
"Nukutko sä öisin?"
Säpsähdys.
Juuli hätkähti myös, se nosti kasvonsa mun olkapäältäni ja kohtasi mun katseeni. Avasin puristetun nyrkkini, laskin kämmenet Juulin selälle. Se ei ollut vielä karannut mun läheltäni, vaikka mä olisin olettanut muuta. Mä olin olettanut sen haluavan multa vaan seksiä, että tämä oli vaan himoa, jota Juuli edelleen tunsi mua kohtaan.
"Roope?"
Se ei kutsunut mua enää etunimellä, ei ollut kutsunut enää sen jälkeen, kun mä olin joutunut lusimaan. Kai se oli sen tapa pitää mut etäällä, tuoda mulle sellaista tunnetta, ettei se välittänyt musta helvettiäkään. Nyt, kun se sanoi mun nimeni, niin mä olisin halunnut, että se toistaisi sen uudelleen, monta kertaa.
Kun se teki niin, mä tunsin olevani enemmän elossa ja vähemmän kuollut.
"Joskus", lausahdin lopulta ja Juuli siristi silmiään, sen suu meni vähän suppuun. Se oli niin kaunis ja ihan liian hyvä näin paskaan maailmaan – jos mussa oli jäljellä mitään hyvää, niin Juuli oli ainoa, joka sai edes jotain siitä esiin. Helpompi oli silti olla välittämättä mistään, niin ei sattunut samalla tavalla. En mä kai osannut olla muuta, kuin mitä olin, väkivaltainen ja ihan kipeä jätkä. Ei mussa ollut paljon muuta jäljellä kuin vihaa.
Vaikka osasin mä vielä rakastaa, osasin mä vielä välittää, osasin mä vielä katua. Ja mä rakastin ja mä välitin ja mä kaduin, ainakin vähän, ainakin edes joskus.
Mä mietin, että uskoiko Juuli mun kykenevän sellaiseen enää.
"Joskus?"
Mä hymähdin.
"Paremmin, jos syön bentsoja", totesin ja Juuli nyökytteli hitaasti.
"Onks sulla respa niihin?"
Mä naurahdin kolkosti, kysymys oli naurettava, enkä mä uskonut Juulin kysyvän sitä tosissaan. Eihän se oikeasti kuvitellut, että mä olin mennyt jonnekin lääkäriin ulisemaan unettomuuttani.
"Yks jätkä myy sen napit mulle aina ku käy apteekissa", kerroin ja Juuli huokasi hiljaisesti.
Mä saatoin medikalisoida itseäni ihan millä halusin, mä saisin vaikka koksua, jos tahtoisin – Sukeva oli ollut perseestä, mutta se oli auttanut suhteiden solmimisessa. En mä kuitenkaan halunnut alkaa narkata mitään, mikään ei ollut niin oksettavaa, kuin joku paskainen nisti.
Mä pelkäsin kai joskus, että Juuli alkaisi narkata uudelleen. Kun se oli vetänyt ränniin, niin mä olin myynyt sille subua – ja mä olin antanut sille velaksi, kun sillä ei ollut ollut rahaa, eikä se ollut maksanut niitä velkoja vieläkään. En mä niitä Juulilta alkaisi periä ja ehkä se itsekin tiesi sen. Ei mun olisi pitänyt hommata sille kamaa, mutta jos toinen vaihtoehto olisi ollut, että Juuli olisi ostanut joltain toiselta, niin mä sitten myin mieluummin itse.
Mä olin pelännyt Juulin puolesta, mä tiesin tämän alueen myyjät.
Jotkut mimmit tarjosivat kamasta itseään, niille sai tehdä ihan mitä vain, vaikka porukalla. Mulla oli Jyväskylässä yksi tuttu, sanottiin sitä Tikiksi, sillä oli sairaita kuvioita. Mä olin nähnyt tyttöjä, jotka makasivat pöllyissä ja jätkät tekivät niille ties mitä. Se oli vitun sairasta.
Ei mua kenenkään onnettoman narkkarin kohtalo harmittanut tai mitään, ei mua kiinnostanut. Oli se vaan silti sairasta, sellainen. Kyllä mä tiesin pystyväni kaikenlaiseen paskaan ja olin tehnyt pahoja juttuja, mutta en mitään noin häiriintynyttä.
Oli jokin raja. Ja tuntui, että se raja oli nykyisin jollain tavalla vaikeammin rikottavissa. Niin kuin se ei olisi niin häilyvä, kuin ennen. Niin kuin olisi vaikeampi olla tuntematta mitään.
Jotain mussa oli muuttunut tai muuttumassa, mä olin tajunnut ja mua hermostutti. Niin kuin mä olisin jotenkin helvetin paljon heikompi, jotenkin enemmän murrettavissa kuin ennen. Asiat tulivat mieleen enemmän, sellaiset, joita mä en ollut aikaisemmin ajatellut niin paljon. Mä olin vielä parikymppisenä pystynyt sulkemaan tietyt asiat mielestäni, mutta nykyisin se oli välillä käsittämättömän vaikeaa.
Varsinkin öisin, silloin asiat alkoivat pyöriä. Takaumia tuli enemmän, jotenkin vahvemmin.
Niin kuin mä olisin taas yhdeksän tai kymmenen vanha, makaisin itkien ja peläten sängyssäni ilman vaatteita viinalta haiseva mies mun päälläni. Mä elin niitä iltoja nykyisin uudelleen ja uudelleen. Niin kuin mä olisin jälleen lapsi, niin kuin mä tuntisin ihollani karheat kädet, niin kuin mä kuulisin äänen korvani juuressa, niin kuin mä haistaisin nenässäni vodkan hajuun sekoittuneen halvan hajuveden, niin kuin mä maistaisin taas suussani –
Mä olisin halunnut tappaa mun setäni.
Mä olisinkin tappanut sen, mä todellakin olisin, mutta se mulkku ehti kuolla kaksi vuotta sitten. Mä olin jo suunnitellut kaiken, mä olin suunnitellut, miten mä tappaisin sen heti, kun pääsisin lusimasta, millä tavoin mä tappaisin sen ja kuinka hävittäisin sen ruumiin. Mä olin suunnitellut kaiken.
Se sai kuitenkin jonkun sydärin, se pääsi lähtemään liian helpolla.
Mun setä oli sanonut, että se satuttaisi Joonaa, jos mä kertoisin kenellekään. Kai se oli tiennyt, ettei mikään ollut merkannut mulle silloin niin paljon, kuin mun pikkuveli. Tuntui vitun kaukaiselta ajatukselta nyt, eihän se säälittävä hintti merkannut mulle enää paljoakaan. Niin kuin ei mikään muukaan.
Juuli vain.
Mä pelkäsin itseäni harvoin, mutta yhden kerran olin pelännyt. Se oli yksi kaoottinen hetki mutsin luona, kun mä olin kuristanut Joonaa ja kelannut tappavani sen. Tai en mä tiennyt olinko se ollut mä, vai olinko mä ollut joku muu siinä hetkessä. Ehkä se olin ollut mä tai mitä väliä enää.
Oli mua kaduttanut se kuitenkin, ainakin hetken ajan. Pelottanut se, että mä todella pystyin kuristamaan mun omaa veljeä sillä tavalla – sitä skidiä, jota olin koko typerän lapsuuteni yrittänyt suojella ihan kaikelta, pidellyt kämmeniä sen korvilla, kun faija ja mutsi olivat ottaneet alakerrassa matsia. Mä olin itse kuitenkin kaikista pahin – Joonalle, Juulille, kenelle vaan. Kenelle vaan, josta mä joskus olin välittänyt.
Sen verran mä nykyisin tajusin.
Musta oli tullut ihan ämmä, miten helvetissä mä annoin asioiden mennä tällä tavalla ihon alle?
"Hitto tätä ei olis pitäny tapahtua."
Juulin hiljainen ääni sai mut kääntämään kasvoni sitä kohti, heräämään takaisin todellisuuteen. Päässä ääni oli hiljentynyt, huomaamattomasti poistunut jonnekin takavasemmalle.
Ehkä Juulikin heräsi johonkin, tajusi, mitä oli tapahtunut, mitä me oltiin tehty.
Eivät sen sanat mua yllättäneet, sehän vihasi mua. Mä myös vihasin Juulia välillä todella paljon – mä vaan vihasin, kun se kykeni satuttamaan mua. Mä vihasin sitä, kun se pystyi vaikuttamaan muhun, kun se pystyi tekemään musta heikomman.
Juuli oli raivostuttava vaan olemalla oma itsensä.
Keskitin katseeni Juulin silmiin ja se katsoi takaisin vakavana. Mua suututti sen sanat – tosin sattui silti enemmän. Oli helpointa kuitenkin yrittää vastata ihan kaikkeen vihalla, mä olin tehnyt niin ties kuinka kauan.
"Silti sä halusit", lausahdin takaisin viileästi, työnsin vastuun Juulille.
Ei sen olisi ollut pakko lähteä mukaan tähän, ei sen olisi ollut pakko riisua mulle ja harrastaa seksiä. Se oli itse halunnut, se oli käynyt kuumana muhun, niin kuin aina ennen.
Mua raivostutti tuollainen katuva vinkuminen, mitä Juuli harjoitti toisinaan hyvin paljon. Sillä oli olematon impulssikontrolli ja sitten se teki kaikkea ja katui.
Juuli käänsi katseensa pois musta, vaikka se tiesi, etten mä pitänyt siitä, ettei se katsonut mua silmiin. Mä nostin käteni, tarrasin sen leukaan ja käänsin sen kasvot mua päin. Juulin hengitys oli kiihtyneempi, kun se kohtasi uudelleen mun katseeni. Sen silmät näyttivät kosteammilta. Sen silmät kostuivat usein, tosi helposti, vaikka se vaan puhui, vaikka se vaan puhui jostain asiasta, joka herätti siinä tunteita. Ei se ollut ikinä kamalasti varsinaisesti itkenyt, mutta sen silmät kostuivat.
"Halusin, ja nyt mä kadun", Juuli vastasi sihahtaen ja repäisi mun käden leualtaan. "Äläkä koske muhun noin."
Juuli hermostui, sen kroppa jännittyi sillä tavoin. Se liikahti, oli nousemassa ja mä tartuin toisella kädelläni sen lantioon, ennen kuin se ehti irrottautua. Sen katse löysi mun katseeni, tulistuneempana, varoittavampana.
"Niin ku sä ikinä voisit vastustaa mua", totesin ja kohotin itsevarmasti leukaani. "Ei asiat oo lopulta täysin muuttunu", lisäsin perään ja virnistin Juulille häijysti. Se katsoi mua silmissään vihaisuutta. Vaikka se vihasi mua, se ei silti ollut jättänyt mua käytävään, se ei silti ollut työntänyt mua pois. Ehkä kaikki se lohdutti mua jollain kierolla tavalla.
Juuli välitti musta edelleen, edes jollain tasolla. Tai sitten se vaan edelleen oli sellainen, niin säälittävän empaattinen.
Juulin suupielet värähtivät alaspäin, se nielaisi hiljaa. Ja lopulta se irrotti mun käden lantioltaan ja nousi rivakasti ylös. Lämpö mun iholtani kaikkosi, epämääräinen onnentunne hiipui sen mukana. Juuli tiputti viltin mun syliini ja mä kohottauduin katsomaan alastonta naista, jonka kasvoilla näkyi sata tunnetta. Se oli helvetin sekaisin, sen ajatukset olivat, kyllä mä näin.
"Ei niin", Juuli sanoi. "Sä olet edelleen kusipää", se jatkoi kylmästi ja käännähti sanojensa päätteeksi ympäri, kunnes suuntasi kohti kylpyhuonetta.
"Ja sulla on edelleen nätti perse", lausahdin katsoen sen perään, mutta se ei vastannut, vaikka kuulikin. Se katosi kylpyhuoneeseen ja mä tuijottelin hetken samalle suunnalle, kunnes nojasin takaraivoani vasten sohvan selkänojaa.
Mä en nähnyt mun toisella silmälläni kunnolla, pelkkää sumua, silmäkulma oli niin turvonnut.
Mä ihmettelin, miten vähällä olin päässyt tänään. Kolme vastaan yksi oli aika kusinen tilanne, ja kai mä olin kelannut meneväni tosi paskaan kuntoon. Silti mä olin kyennyt ajamaan Jyväskylästä Harjulle vielä sen jälkeen, kun ne olivat hakanneet mut. Säälittävät runkkarit, Renny ja sen gangsterikaverit, mua samaan aikaan vitutti ja nauratti, että Renny ei ottanut matsia mun kanssa kahdestaan, vaan tarvitsi ne pellet siihen tuekseen.
Ei homman tietenkään olisi pitänyt mennä niin, miten se meni, meidänhän oli pitänyt vaan puhua tänään. Mutta Renny oli hermostunut ja mä olin hermostunut ja siinä se sitten. Se oli ottanut Glockinsa ja alkanut riehua. En mä sitä pelännyt, mutta olihan se nyt ihan sekopää välillä – myi kamaa ja veti itse viivoja välistä, kunnon epäluotettava narkkari. Sille kävisi vielä jossain vaiheessa tosi huonosti.
Kun mä olin tuijottanut Rennyn Glockin piippua, niin mä olin toivonut – jonkin ihan pienen hetken ajan mä olin toivonut, että Renny olisi ampunut. Olisi vaan painanut piipun mun otsaan ja tappanut mut. Ajatus reiästä mun otsassani oli tavallaan helvetin lohdullinen, kiehtova.
Kuolemanhalu vaan oli hetkittäin niin vahva. Kai mä kuolisin ennen kolmeakymmentä. Osa musta halusi kuolla ennen kolmeakymmentä. Osa musta halusi kuolla tänään, huomenna, ensi viikolla. Osa musta olisi halunnut kuolla jo vuosia sitten.
Ehkä osa musta oli jo kuollut.
Ja tavallaan mä olin pettynyt, kun Rennyllä ei ollut kuitenkaan ollut munaa tehdä sen käsiaseensa kanssa muuta, kuin uhkailla.
Renny oli ollut ihan hermona. Sitä hermostutti, kun se oli alkanut tehdä diilejä itärajan porukan kanssa – ne vitun sergeit ja vladimirit olivat oikeasti kovan luokan tyyppejä. Kyllä mä tiesin, olin mä tehnyt niiden kanssa hommia siitä asti, kun pääsin linnasta. Ja kai Rennyä kuumotti ja hermostutti, että hommat jotenkin kusisivat ja sille tapahtuisi jotain pahaa, että ne venäläiset tekisivät sille jotain pahaa.
Helvettiäkö se etukäteen pelkäsi. Ihme vinkuja.
Toinen vinkuja oli Aatu, mua raivostutti, että se nykyisin kieltäytyi helposta rahasta ja näistä hommista. Mä olisin tarvinnut sen venäläisiä sukulaissuhteita – sillä olisi ollut aina hyvä selitys kulkea rajan yli useita kertoja, se olisi voinut vaan sanoa, että menisi näkemään jotain mummoaan tai tätiään tai mitä vaan. Se olisi voinut ottaa vaikka äitinsä sukunimen.
Mä tapasin Sukevalla yhden Andrein, se oli sellainen kymmenen vuotta mua vanhempi vironvenäläinen äijä Narvasta, joka oli tullut tekemään Suomen puolelle keikkaa rakennustyömaille. Oikeasti se oli tehnyt kaikkea muutakin, jäänyt lopulta kiinni jonkun KRP:n mulkun ansiosta, ja siksi päätynyt istumaan. Se vapautui vähän mun jälkeeni ja sillä oli oikeasti todella paljon suhteita joka puolelle. Tavallaan meistä oli tullut kavereita, jonkinlainen hiljainen luottamus oli muodostunut, vaikka ei kai kehenkään voinut ikinä täysin luottaa. En mä ainakaan. Andrei oli kuitenkin ihan asiallinen tyyppi. Siinä missä vaikka Renny oli holtiton ja sotkuinen ja ihan saatanan tyhmä, niin Andrei oli järjestäytynyt ja älykäs. Sellaisista tyypeistä mä tykkäsin.
Susta ei tykkää kukaan, ei varsinkaan Juuli.
Kuiskaava, ilkkuva ääni mun päässäni palasi. Taas se aloitti, se mies.
Mikset sä jo tapa ittees?
"Hiljaa."
Mä painoin kämmenet sohvan reunaa vasten.
Säälittävä luuseri, tapa nyt ittes, tapa, tapa, tapa.
"Lopeta."
Puristin hampaat yhteen.
"Puhutko sä itekses?"
Säpsähdys, jälleen.
Ääni oli erilainen, tuli kauempaa. Puhuja oli Juuli.
Se oli ollut nopea. Vai olinko mä vaan kadottanut ajantajun?
Käänsin katseeni nopeasti kylpyhuoneen ovelle, josta Juuli oli ilmestynyt musta tukka märkänä ja pyyhe ympärillään. Se seisoi aloillaan ja katsoi mua kummissaan. Täydellinen näky, mä halusin vetää sen takaisin mun syliini, mä halusin imeä itseeni edes vähän vielä sitä outoa onnea.
"Hä? No en", lausahdin kuitenkin koleasti ja koitin keskittyä tähän hetkeen, vaikka päässä ääni puhui edelleen, niin kuin yrittäen häiritä. Se häiritsi usein, teki keskittymisestä vaikeaa. Mun teki mieli huutaa sille.
Juuli katsoi vielä hetken, kunnes liikahti.
"Suihku on vapaa", se totesi ontosti, etäisesti, ohi kulkiessaan ja käveli olohuoneen poikki, katosi sitten pienen kaksionsa makkariin. Mä nojasin kyynärpäitä hetken polviini ja suljin silmäni. Kipu teki liikkumisestä vaikeaa ja tuntui, kuin seksi olisi saanut raajat muuttumaan vaan heikommiksi. Kampesin kuitenkin irvistäen itseni ylös.
Kylki oli tulessa, ehkä jotain oli murtunut.
Mä en viipynyt suihkussa kauaa, sillä vesipisarat tuntuivat partateriltä iholla, enkä mä halunnut kastella Juulin väkertämiä sideharsoja. Otin Juulin sotkuisesta kylppärinkaapista harmaan pyyhkeen, kiedoin lanteilleni ja kun palasin olohuoneeseen, niin Juuli oli istumassa sohvan käsinojalla mustassa topissa ja farkkushortseissa. Mustat, kosteat hiukset heilahtivat, kun se siirsi katseensa mun suuntaani.
Kun mä katsoin sitä siinä, niin mä halusin palata jonnekin yläkouluaikoihin. Siihen, kun me oltiin oltu viisitoista ja helvetin rakastuneita, tietämättömiä kaikesta paskasta mitä tulisi tapahtumaan.
Koska kaikkea tuli tapahtumaan.
Se Saariahon likka ei ollut ollut ainoa, joka oli kuollut mun takiani.
Sukevalla mä olin elänyt sitä lokakuista viikkoa aina uudelleen ja uudelleen. Mun painajaisissa oli ollut auton tuulilasiin iskeytyvä alakouluikäinen tyttö ja toinen tyttö, se, joka ei ollut saanut elää yhtään päivää. Enkä mä edelleenkään saanut päästäni kuvaa Juulista, joka huusi portaiden alapäässä vatsaansa pidellen.
Verta oli tullut niin paljon.
En mä ollut tarkoittanut sitä niin. Se oli ollut vaan tönäisy. Tönäisy, jonka takia Juuli oli kaatunut kierreportaisiin.
Mä olin tappanut meidän lapsen.
"Mitä?"
Juuli kohotti kulmiaan kysymyksen päätteeksi ja mä hymähdin, kunnes siirsin katseeni pois, lopetin tuijottamiseni, pyyhin äskeiset ajatukset taka-alalle. Lopulta otin pyyhkeen lanteiltani ja laskin tuolin selkänojalle, verisen t-paitani päälle. Kävelin sohvan luokse ja otin lattialta bokserini, kiskoin ne jalkaani ja purin hammasta, kun jokainen liike repi ja viilsi ja sattui. Suoristautuessani vilkaisin Juulia kulmieni alta. Se katsoi takaisin, ilme värähtämättä.
"Voin kattoo sulle jonkun t-paidan", se sitten virkkoi ja laskeutui käsinojan päältä.
Mä en vastannut, vedin vaan t-paitaani puhtaampina pysyneet farkut jalkaani. Juuli katosi makuuhuoneeseen, palasi hetken päästä ja tyrkkäsi harmaan t-paidan mun rintakehääni vasten. Mä otin paidan ja Juuli liikahti nappaamaan sohvapöydällä lojuvasta sinisestä Westistä itselleen savukkeen.
Mä pyöräytin paitaa käsissäni, tunnistin kuluneen printin harmaassa kankaassa.
"Onks tää mun vanha paita?" kysyin ja vilkaisin Juulia, joka käännähti mua päin. Se otti huulillaan roikkuvan tupakan sormiinsa.
"Jep", se vastasi. "Nukun joka yö sen vieressä", se jatkoi, ihan spontaanisti vitsaillen.
Se oli todella kummajainen, mahdoton luettava, mielialoineen käsittämätön – hetkessä kylmä ja toisessa huoleton. Mä kohotin toista kulmaani ja Juuli naurahti mulle.
"Vittu unelmissas Koskinen."
Mun suupieli värähti ylöspäin, täysin varoittamatta mua hymyilytti. Yleensä ei ikinä, ei tällä tavalla. Taas mä muistin, että rakastin Juulia kuitenkin enemmän kuin vihasin. Juuli katsoi mua ja hetken ajan katseessa oli jotain sellaista, niin kuin ennen. Tai ehkä mä vaan kuvittelin.
"Myönsit jo", lausahdin ja vedin paidan päälleni. "Ja tää tuoksuu ihan sun sängyltä."
"Mistä sä tiedät, miltä mun sänky tuoksuu?" Juuli kysyi ja mä pyyhkäisin leukaani.
"Muistan."
Juuli pyöritteli päätään, eikä vastannut enää mitään kääntyessään kohti parveketta. Mä otin röökin pöydällä lepäävästä askista ja seurasin Juulia. Polkkatukka istuutui parvekkeen ainoaan tuoliin ja mä jäin nojaamaan kaidetta vasten.
Kiuruharju mun takanani oli hiljainen, niin kuin melkein aina.
Juuli poltti hiljaa, katseli vaan eteensä. Mä tuijottelin palavaa tulipesää omassa tupakassani ja kelasin, kuinka outoa oli, ettei Juuli ollut huutanut mulle ja käskenyt häipymään.
Mun pää tuntui yhtäkkiä selkeämmältä. Ei kuiskauksia, huutoa tai itkua.
Olo tuntui epätavallisella tavalla tavallisesta, melkein rauhalliselta.
Hetken. Mä olin tässä.
Ehkä osa musta halusi kuitenkin edelleen elää.