Sinä lämpimänä vuonna lakkasin pakenemasta elämääni. Asetuin aloilleni. Aloin valmistautua loppuelämäni viettoon, tapahtuisi se sitten yksin tai jonkun kanssa. Arvelin jonain päivänä löytäväni sen oikean.
Olin oikeassa. Miten sydäntäsärkevää onkaan joskus löytää elämän tarkoitus. Se tapahtui nopeammin kuin olin ajatellutkaan.
Vuosien etsimisen jälkeen löysin sopivan asuinpaikan. Pikkukaupungin veden äärellä. Paljon pieniä kahviloita ja ruokapaikkoja. Paikkakunta kaunis kuin koru. Idyllinen kuin tarinan ihannekylä.
Ensimmäisen parin vuoden aikana harkitsin poismuuttoa. Minulla ei ollut varsinaisesti ikävä muualle. Ehkä halusin vain paeta elämääni, joka ei tuntunut hyvältä missään.
Sitten minä erosin ja ymmärsin tuon viihtymättömyyden taakan olleen suurelta osin vain pääni sisällä. Raskaasti huojuvassa avioliiton korttitalossa, joka oli kai tuntunut enemmän sadistisuuden vankilalta kuin lämpimältä pullantuoksuiselta kodilta. Yritin muistella koska olin viimeksi ollut onnellinen. Päädyin jonnekin 12 vuoden taakse, kunnes lopetin vuosien laskemisen.
Eron jälkeen lopetin muuton harkitsemisen. Hetken kuluttua en enää miettinyt sitä lainkaan. Olinhan erottuani tavannut Hänet. Ikuistanut kuvajaisen ikuisiksi ajoiksi mieleeni kaupungin torin laidalla yleisötilaisuudessa.
Hänellä oli ollut päällään farkut ja musta paita, edessään rattaissa istuva lapsi. Hänen silmänsä kurkistelivat jo tuolloin kauniisti kulmien alta. Olan yli ulottuvat hiukset heiluivat vienossa tuulessa. Sydämeni jysähti kerran. Toisen. Tuo nainen ei ollut tästä maailmasta.
Tulevina aikoina näin häntä ohimennen lapsen kanssa puistossa, kaupungin kaduilla, kaupoissa, urheilukenttien reunoilla ja kesätapahtumissa. Jos lähdin kävelylle, saatoin laskea todennäköisyyden, jolla törmäisin häneen. Pian huomasin tekeväni lenkkireititykseni häneen liittyvien toiveideni mukaan.
Ehkä onneni oli eron jälkeen tekemässäni päätöksessä. Itseni ja lapseni vuoksi tekisin kaikkeni muuttaakseni elämääni parempaan suuntaan. En jäisi sohvalle makaamaan ja suremaan. En turvautuisi päihteisiin unohtaakseni menneet tai jaksaakseni arjessa.
Pitäisin terveyttäni ja mieltäni yllä kuntoilemalla ja olemalla sopivan sosiaalinen. Kehittämällä itseäni. Jos mikään ei toisi minulle maallista mammonaa eroon liittyvää omaisuudenjakoa korvaamaan, ainakin minulla olisi päänsisäistä pääomaa ja hengen rikkautta. Jos ei määriä mitattaisi Roope Ankan asteikolla niin ainakin kuuden ja lisänumeron lottovoittokategorialla. Kymppitonneillakin saa paljon, jos ne sijoittaa järkevästi oikeisiin kohteisiin. Eikä kaikkea voi ostaa rahalla.
Satojen juostujen ja käveltyjen kilometrien oheen aloin käydä säännöllisesti kirjastossa ja etsiä tietoja kulttuuritapahtumista. Osa niistä oli ilmaisia, siitä huolimatta tai siitä johtuen erittäin tasokkaita.
Eräänä torstaipäivänä näin kirjaston aulan ilmoitustaululla ilmoituksen paikallishistoriaan liittyvästä luentosarjasta. Ensimmäinen luento olisi saman viikon tiistaina, jolloin lapseni olisi äidillään. Ehkä tässä olisi vihdoin hyvä tapa integroitua paikalliseen yhteisöön. Ymmärtää historian ja idyllin merkitys nykyisen paikalliskulttuurin luojana.
Pieni sali oli vain puolillaan. Jokunen vanhempi herra ja historiaan hurahtanut rouva. Joukko keski-ikäisiä harrastajia ja yksittäinen nuorempi kiinnostunut. Ja yhtäkkiä hän. Olkapäiden yli ulottuvat tummat hiukset ja siro olemus. Hän käveli saliin viime tingassa, jäi istumaan viistosti taakseni.
Hetken minusta tuntui kuin hän olisi valinnut paikan tahallaan. Tarkkaillut selän takaa miten olisin aiheesta kiinnostunut. Miten reagoisin luennoinnin väliin sopivasti annosteltuun kuivaan huumoriin. Ehkä hän oli istunut saman vanhan ja lupsakan herran luennoilla aikaisemminkin.
Luento käsitteli paikallisia kadunnimiä. Osa niistä oli perinteisiä paikallisista nimistä ja historian silmäätekevistä johdettuja. Osaan liittyi paikallista tai valtakunnallista historiaa. Jonkun niistä saattoi toisin ajateltuna tulkita puolihärskisti naisen ja miehen väliseen kanssakäymiseen liittyväksi termiksi.
Väki nauroi. Tuntui kuin hän olisi nauranut aavistuksen minun jälkeeni. Ollut ilahtunut huomattuaan minun nauttivan.
Eräänä päivänä kolmannen luentokerran jälkeen olin kävelyllä kaukana kotoani nähdessäni tutun auton. Pieni ja sympaattinen ranskalaisvehje. Se hiljensi ja pysähtyi bussipysäkille. Ikkuna aukesi.
"Haluatko kyydin?" tutun naisen ääni sanoi ystävällisesti. Näin hänen kumartuneen matkustajanpaikan yli.
"Miksei", vastasin ja istahdin matkustajan paikalle.
Hän esitteli itsensä.
"Olen nähnyt sinut luennoilla", hän sanoi ja jäi keskustelemaan. Kertoi muuttaneensa paikkakunnalle vasta hiljattain. Olevansa kotoisin kauempaa. Etsivänsä luentojen kautta jonkinlaista yhteyttä uuteen kotipaikkakuntaan. Tämä oli hänen toinen luentosarjansa.
Jäin pois torin laidalla ja katsomaan perään hänen ajaessaan pois. Hän heilautti kättään niin kuin aina tulevina aikoina.
Seuraavalla viikolla luentosali oli puolillaan. Menin istumaan kolmannelle riville ja jätin yhden paikan rivin päähän. Hän istui siihen kuin tilauksesta.
Tämän kerran luento oli tylsä. Olin hetken nukahtaa enkä kehdannut poistua.
Huomasin hänenkin haukottelevan.
Kädessäni oli muistiinpanoja varten ruutuvihko. Mieleeni tulivat kouluajat. Tylsät tunnit, joiden sisällön oli saattanut korvata lukemalla kotona ne muutamat sivut ja etsimällä itse tietoa tietosanakirjoista. Tunnit vietettiin aikaa tappamalla.
Hetken mielijohteesta piirsin yhteen ruutuun rastin ajatuksenani käyttää jokunen hetki pelaamalla ristinollaa. Ojensin vihkon hänelle.
Sekunnin murto-osassa hän tajusi tarkoitukseni ja hihkaisi kovaa naurusta. Suurin osa salista kääntyi katsomaan häntä.
"Hups!" hän sanoi ja laittoi sormen suunsa eteen. Tummat silmät kulkivat poikittain hänen tarkastellessa muun väen reaktioita. Ei hän hävennyt. Ehkä hän koki kaiken samalla tavalla kuin minä. Yhteisenä iloisuutena, johon niin harvoin oli mahdollisuutta.
Sinä hetkenä minä viimeistään rakastuin häneen. Pahinta mielessäni oli, että hän ei ollut vapaa. Näimme muutamilla jäljellä olevilla luennoilla ja keskustelimme. Kerran päädyimme saman historiallisen seuran kahvitilaisuuteen ja vietimme aikaa yhdessä avoimesti kuin nuoripari.
Jossain vaiheessa näin häntä melkein päivittäin. Tuntuu kuin hän olisi opetellut ulkoa tietyt reittini ja minä hänen. Silti minä pidin sydämestäni kiinni. En voinut tehdä asialle mitään. Onnistuin lukitsemaan hänet väkisin perimmäiseen aivolokeroon.
Seuraavana keväänä tapahtui jotain, joka kaatoi pään sisäiset raja-aitani ja hän rynnisti toden teolla mieleeni. En tiedä oliko se hänen kosketuksensa olkavarressa ja samanaikainen kysyvä katse silmissään. Ehkä hän toivoi minun tekevän jotain, mikä antaisi hänelle oikeutuksen ylittää omat raja-aitansa.
Samoihin aikoihin samassa paikassa aloitettiin toinen historiallinen luentosarja. Huomasimme toisistamme tietämättä päätyneemme toisellekin luennolle, jälleen vierekkäisille tuoleille. Luentoiltoja oli nyt kaksi viikossa.
Se teetti minulle tuskaa. Luentojen väliset päivät sain hädin tuskin tehtyä työni ajatellessani häntä. Pyräyksinä taas tein muita töitä entistä vinhemmin ajatellessani saavani hänet, jos tekisin työni riittävän ripeästi.
Lisäsin pakosta kuntoilua, jotta saisin väsyneenä nukuttua edes muutaman hetken yössä. Ei siitä ollut apua. Makasin sängyllä yökaudet ajatellen vain häntä. Pelkäsin kuolevani sydänkohtaukseen tai tulevani hulluksi. Sydämeni oli karata rinnastani muistellessani hänen silmiään ja katsettaan, pehmeän rauhallista ääntään. Hauskuuttaan ja tilannetajuaan. Hänen suurenmoista kauneuttaan, josta en saanut edes sieluni silmiä irti. Olin pakahtua mietinnöissäni.
Suunnittelin päässäni sanovani hänelle kaiken suoraan. Lähestyessäni peräännyin. Ehkä sisimmässäni tunsin tekeväni väärin.
Olin nähnyt pari kertaa hänet perheensä kanssa paikallisissa tapahtumissa. Hän oli hädin tuskin tervehtinyt. Yhdellä kerralla hän tuli juttelemaan, ettei kai herättäisi epäluuloja. Usein hän kulki väkijoukossa ohi vain metrin-parin päästä sanomatta mitään, mutta jotta huomaisin hänet.
Eräänä viikonloppuna minulla oli vieraita. Pariskunta ja näiden naispuolinen ystävä. Hän näki kylillä meidät yhdessä. Olin näkeväni hänen kasvoillaan tukahdutettua tuskaa kuvaavan väänteen. Ehkä hänellä oli sisimmässään tunteita, joita hän ei voinut estellä. Ja ettei hän voisi oman tilanteensa vuoksi tehdä asialle mitään. Sinä aikana minä voisin löytää toisen.
Ehkä tapaisin sen oikean, joka olisi kanssani arjessa ja juhlassa.
Ehkä hänkin mietti sisimmässään, mitä pitäisi tehdä. Kun ei kumpikaan ollut tehnyt mitään. Ei ollut mitään. Ei mistä nauttia, ei mistä rangaista. Ei pahaa, mutta ei hyvääkään. Pelko siitä mitä tekee, mutta myös siitä mitä jättää tekemättä.
Tulevina aikoina olin jälleen yksin. Hän näytti helpottuneelta. Kunnes tuska alkoi jälleen vääntää.
Yöuneni olivat vähentyneet kolmeen tuntiin per yö. Nekin minä näin unta hänestä. Eri tilanteissa.
Luentojen ja ohimenevien kohtaamisten välissä yritin lääkitä itseäni yhä suuremmalla määrällä urheilua. Juoksin ja kävelin pitkiä matkoja. Kuljin kauas pois kylästä vain päästäkseni hetkeksi reiteistä, joilla saatoin törmätä häneen.
Eräällä kerralla näin hänet kaukana kotoaan. Omituisessa paikassa. Kuin hän olisi seurannut minua tai osunut sinne kohtalon johdattelemana. Paria kuukautta myöhemmin näin hänet kaukana kotoaan jälleen. En juuri koskaan tavannut muita tuttujani sattumalta kaukana kotoa. Häneen tunnuin törmäävän alituisesti.
Aloin lukea hänen sanoistaan merkityksiä. Hän mainitsi kerran puheissa erään lähiseudun syrjäisen kylän, jossa en ollut jostain syystä käynyt pariin vuoteen. Mietin pitäisikö minun mennä sinne ja odottaa törmääväni häneen myös siellä. En tiedä.
Jätin menemättä.
Loppukeväästä luentoja oli jäljellä enää yksi. Luennon jälkeen järjestettiin erillinen kävelyretki pitkin pikkukaupungin katuja. Yllättäen hänen miehensä oli tuppautunut mukaan. He eivät tulleet lähelleni.
Kierros jatkui paikasta toiseen. Tulimme talolle, jossa oli aikoinaan asunut tunnettu kirjailija. Paikallisopas kertoi tämän tuskaisesta rakkaudesta kertovan teoksen syntyneen juuri tuossa talossa. Tunsin kasvojeni pokeri-ilmeen antavan periksi.
Mies poistui noina hetkinä kauemmas. Näin naisen kasvot. Hänen jäävän odottaessa miettimään. Kasvoille nousi jälleen tuo sisäisen tuskan väänne. Samanlainen, jonka itse tunsin sisälläni.
Hän paini ajatustensa kanssa kuin olisi ollut suuren päätöksen edessä. Nyt hänellä olisi mahdollisuus kävellä kohti myrskyä. Jättää rauhallinen ranta taakseen ja lähteä vuoroveden mukaan. Minun. Joka halusin repiä hänet turvasatamastaan mukaani. Juuri silloin. Sillä hetkellä tuon iltapäivän tuulen siivittämänä. Hetken luulin hänen odottavan sitä. Toivovan niin.
Sen sijaan nostin käteni sydämelleni. Ehkä hän ymmärtäisi viestini. Ehkä voisin jonain päivänä sanoa sen hänelle. Kertoa miten voisin viestiä hänelle väkijoukossa kauempaa.
Kun näet minun pitävän kättä sydämelläni, tiedät minun ajattelevan sinua.
Näin myös hänen nostavan oman kätensä sydämelleen.
Luennot loppuivat. Elämä jatkui. Lenkkini pitenivät ja ulottuivat pian jo maakunnan rajoille asti. Päästäkseni kauemmaksi ostin polkupyörän.
Silti huomasin aina palaavani takaisin. Ajattelevani häntä päivä- ja yökaudet aina niinä aikoina, jolloin elämässäni ei ollut ketään toista naista.
Näin heidät perheenä erilaisissa tapahtumissa. Katselin väkijoukon halki heidän onneaan, josta en tiennyt oliko se todellista vai pinnallista. Välillä minusta tuntui kuin hänen ilossaan olisi ollut jotain keinotekoista, jonka hän ylivetämisessään halusi ilmaista minulle. Ettei hän ollut elämäntilanteessaan oikeasti onnellinen.
Olin joskus kuvitellut hänen kanssaan onnenhetken. Törmäisimme kesäillan laskeuduttua paikallisessa baarissa. Päätyisimme läheiseen luontopaikkaan. Rakastelisimme.
Eräs lämmin kesäilta alkoi kuin tuo kuvitelma. Näin hänet kauempaa baarissa. Hän oli liikkeellä tyttöseurassa. Meno päällä. Olin itse juonut useamman tuopillisen. Tunteellisuus oli noussut pintaan.
Seisoin hänestä ehkä seitsemän metrin päässä. Täydellisen epätäydellisessä olotilassa mennäkseni kertomaan hänelle olleeni rakastunut häneen heti ensisilmäyksestä lähtien.
Mutta koska olin eroni jälkeen järkevöittänyt itseäni, uusi minäni päätti pitää tuskan sisällä. Ei minulla olisi oikeutta rikkoa kenenkään perhe-elämää. Aiheuttaa paineita pienellä paikkakunnalla. Noloutta, jos paikalliseen historiaan liittyvät luennot jonain päivänä jälleen alkaisivat.
Pakenin baarista kotiini musiikki korvanapeista sisimpääni pauhaten. Hänet taakseni jättäen. Edestäni yhä uudestaan ja uudestaan löytäen.
Minä rakastan tätä paikkakuntaa. Sen kahviloita, kujia ja värikkäiden rakennusten seinistä roikkuvia kukka-amppeleita. Olen löytänyt sydämeni täältä. Voimatta sitä koskaan kuitenkaan palkita.
Ja kun vuodet vierivät, minä olen samassa tilanteessa. Mikään ei ole muuttunut. Olen kai itse rakentamassani vankilassa tässä paikassa. Sillä minä en voi lähteä täältä. Koskaan.
Näen itseni asumassa tällä paikkakunnalla vielä yli 80-vuotiaana. Sinkkuna edelleen, sillä en ole löytänyt rinnalleni ketään hänen kaltaistaan. Kuulen jonain päivänä hänen siirtyneen ajasta kauniiseen ikuisuuteen elettyään kauniin ja merkityksellisen elämän.
Minä istun hänen muistotilaisuudessaan ja katson pöydälle kynttilän viereen asetettua kuvaa. Missä hän on vielä nuorehko. Säihkyvine silmineen. Sellaisena, jona minä hänet näin.
Muistan hänen sähköistymään saavan olemuksensa. Vangitsevat silmät, kauniit kasvot, norjan vartalon. Kun hän väkijoukon takaa kääntyy hetkeksi katsomaan suoraan silmiin. "Olen huomannut sinut." Sähkö.
Kuulen mielessäni pastorin kysyvän muistotilaisuudessa:
"Olisiko kenelläkään jotain erityisiä muistoja hänestä? Jotain oikein kaunista."
Minulla olisi. Mutta minä en voi koskaan sanoa sitä. Koskaan kertoa kenellekään. Sillä minä en koskaan saanut häntä.
Enkä voi koskaan lähteä tältä paikkakunnalta edes hänen kuoltuaan. Vaikka minä kuljen itse tai kyydissä paikasta toiseen, minä tulen aina takaisin.
Muualla on maailma. Suuri maailma mahdollisuuksineen. Mutta minun kotipaikkani on rakkaus.