Sillä viikolla en kävellyt Augustin ohi, mutta en sen kummemmin ilmoitustaulunkaan. En tiedä kumpi meistä vältteli toistaan, minä vai ilmoitustaulu, mutta se on varmaa, ettemme silti toisiamme olisi mielellämme kohdanneet. Emme myöskään August ja minä, jos uskallan itselleni myöntää.
Vaikka kuinka August minua olisi ylipuhunut, hänen mielikseen en olisi yhtäkään nimeä jättänyt yliviivaamatta. Ei hiljaisuus, mökötys tai välirikko olisi riittänyt minun manipuloimiseeni, luulen.
Siksi onkin aiheellista kysyä, miksi sanat "Westbrook, Avril", "viulu" ja "Antonín Dvořák: Romanssi Op.11" pistävät yhä ohikulkijoiden silmiin lapussa aulan seinällä. Minun nimeni. Ei minun käsialallani, mutta se on yhä siellä.
Swannel hehkutti minun kehittyneen. "Kilometrien päähän näkee, että sinussa on potentiaalia", väitti hän. Ne olivat ennenkuulemattomia lauseita hänen suustaan, tai no ylipäänsä.
Se oli todennäköisesti vain järkyttyneisyyttä hänen taholtaan. Pysähdyttyään ohimennen juttelemaan kanssani keskellä kiireistä päiväänsä, hän touhotti pitkään pelkästä ensimmäisen vuoden opiskelijoiden viimehetken angstista, jolla on taipumus turmella kaikki nuoret lupaukset, mutta jonka minä olin hänen mukaansa onnistunut kiertämään kaukaa.
Ensihämmennyksen selkeydyttyä tajusin, että hän niin puhuessaan saattoi sulkea minut niiden "lupausten" ulkopuolelle. Mutta miksi olisin jäänyt sitä murehtimaan? Oli minulla toistakin ruohoa märehdittävänä.
Typerä August, vielä typerämpi minä, maailma on tyhmyyden huippu ja elämäni tyhmyyden keskittymä.
Hän ei etsinyt minua, enkä minä häntä, se on totta. Harmittaa, mutta ei sittenkään. En aio roikkua tässä ajatuksessa enää.
Lyra sanoi tosin, ettei minun pitäisi sivuuttaa yhtäkään tunnetta, mitä tulee ihmissuhdeselvittelyihin. Voin vakuuttaa olleeni kymmeniä kertoja vain lähetä-napin päässä August<3:sta. Painan näytön jälleen pimeäksi ja tungen ainoan yhteyteni ulkomaailmaan sadetakin taskuun.
Mikä on synkempää kuin vesisade joulukuussa? Soleil kerää kourallisen pikkukiviä sieltä täältä ja tulee näyttämään niitä minulle, siskolleen. "Nämä olisivat kuuluneet lumiukolle", hän nyyhkäisee. Nenästä valuu räkää.
Koko sekasotku turhauttaa. Mistä välirikkomme edes alkoi? Tavoitan Augustin silmien suoran katseen enää puhelimeni galleriasta.
"Älä sitä sure", yritän lohduttaa, mutten keksi pikkutytön iloksi mitään, mikä korvaisi lumiukkojen rakentamisen. Vielä hetki kannattaisi ulkoilla ennen äidin ja Alanin paluuta joulumarkkinoilta.
On talviloma ilman lumikasoja, ja pikkusisko on kyllästynyt vesilätäkköihin. Pari astetta miinusta riittäisi korjaamaan tilanteen, mutta pakkasherra ei jaksa vaivautua matkustamaan näin eteläiseen kaupunkiin. Soleil väsyisi kävelyllä, eikä pulkassakaan voi ketään vetää paljaalla asfaltilla.
"Käydäänkö katsomassa, mitä naapureille kuuluu?" ehdotan. Pieni nyökkää. Huh. Ja tartun hänen pikkuruiseen käteensä.
"Pidä minusta kiinni, ettet lähde tuulen mukaan!" hihkaisen ja saan onnekseni tytön kikattamaan lausahdukseni hullunkurisuuden ansiosta.
Kotona läsnäolo tulee luonnostaan. Olen iloinen päästessäni edes hetkeksi hengähtämään paikkaan, jossa Ainsworthia ei ole olemassa. Vapaudun päästessäni hengittämään nostalgiaa ja oksentamaan ulos koeviikon painostavan ilmapiirin.
Naapureille pääsee alittamalla risan kuusiaudan. Tai, no itse olen kasvanut kolon mittasuhteista aikoja sitten yli. Kierrän talon juoksuaskelin ehtiäkseni "metsänhengen salakäytävän" toiselle puolen vain hieman jälkeen Soleilin kärpässienikuvioisten kumisaappaiden.
Yhdellä jalalla hyppien hän saavuttaa "velhon mökkipahasen" oven ja haluaa välttämättä ylettyä itse kilisyttämään ovikelloa. Silmät loistavat pelkästä odotuksesta.
"Oho!" huudahtaa rouva Carter.
"Hoooooooo", vastaa Soleil.
"Oletko lomalla?" kysyy nainen. Puolen vuoden hiljaisuuden jälkeen saatan olla vieraana jonkin tasoinen yllätys.
"Olen, joo", vastaan asiallisesti. Onkohan River kotonaan? Ajatus nousee mieleeni vasta nyt. Outoa.
"Märkää", toteaa Soleil.
"Märät vaatteet voi laittaa kuivumaan", sanovat ystävällinen suu ja naururyppyiset silmät, "kai te viivytte hetken?"
"Olet hyvin ristiriitainen, Aves. Tiesitkö sitä?" Viimeviikkoinen muisto pyrkii jälleen mieleeni, vaikka minkään täällä ei pitäisi pystyä muistuttamaan siitä. Ei edes Riverin.
"Tietenkin", vastaan hyvilläni naapurin tädille. River ei ikinä pitänyt hiuksiaan nutturalla.
"Olet vihaisena pelottavampi kuin minä, mutta surullisena olet vielä pahempi. Kaikkein pahin ominaisuutesi on kyky nujertaa minut sanomalla jotain, mitä vähiten osaan hetkessä odottaa." Ei olisi ollut hänen tapaistaan itkeä, joten hän purskahti nauruun - Keaton, jonka hiusten en ollut tajunnut avonaisina yltävän jo leuan korkeudelle asti niin kuin Riverin.
Yritän hiljentää mielenisisäisen mikrokosmokseni. Kylästelyn ensimmäinen sääntö on olennaiseen keskittyminen. Soleilin pää kääntyy vuoroin minun, vuoroin rouvan puoleen, kun vaihdamme vielä kuulumisia talon eteisessä. Autan siskoa samalla riisumaan kurahousunsa.
Miksi minun oli sanottava ne harkitsemattomat sanat? Seuraava kommenttini enteili uusia entistä pahempia lipsahduksia: "Se, mitä kutsut arvaamattomaksi, oli mielestäni odotettavissa." River olisi siinä samassa nähnyt lävitseni. Hän olisi huomannut tunteeni aiemminkin kuin minä itse.
Hän tuijottaa suuntaani olohuoneen sohvalta melkein säikähtäneen näköisenä. Aneeminen iho, korpinmusta tukkapehko ja synkänsiniset silmät tuuheiden kulmien alla eivät muistissani olleet vääristyneet lainkaan.
"Sanoessasi noin en enää ole varma, oletko sittenkin vain leikkinyt hippaa kanssani", Keaton kohottaa kulmiaan ja pakottaa katseeni paljastamaan, minkä se vain kykenee. En voi lakata ajattelemasta sitä musertavaa hetkeä.
"Miksi et kertonut, että tulisit?" kysyy River Carter ja kävelee kohti. Soleil tarttuu housuni lahkeeseen varmuuden varalta. Riverin ääni on ohut ja läpikuultava kuin viimeiset jäljellä olevat muistikuvani viime kesästä, jolloin naapurin poika muuttui päivä päivältä etäämmäksi ja vaitonaisemmaksi.
"Ei", vaikerran, "käsitin sen vasta, kun lähdit oikeasti." Se oli ollut Irinan juhlien jälkeen, kun Keaton oli kadonnut jättäen pääni sisään yksinomaan hämmentyneen tunneryöpyn. Siitä lähtien olin ollut selvillä tunteistani päivä päivältä vähemmän ja vähemmän.
Ajattelin, että hänellä olisi ollut miljoonia tilaisuuksia kertoa itsestään edes yksi ainoa totuus sen sijaan, että olisi antanut harhaoletusten kärjistyä huippuunsa. Mutta nyt tiedän, kuinka Keatonia luetaan. Hän ei ole avonainen vaan lukollinen kirja, josta ainoat rehelliset sanat ovat löydettävissä rivien välistä.
"Kerron sen sinulle nyt", sanon, vaikkei ole totta, että olisin tässä huoneessa Riverin takia. Kuinka se olisi? Enhän ole kertonut hänelle tai kenellekään muullekaan kotikaupunkiin jääneelle ystävälleni mistään mitään koko sinä aikana, kun olen käynyt koulua Ainsworthissa ja asunut asuntolassa muiden teinien kanssa. On ihme, ettei River muka ole käsittänyt samaa vielä.
"Mitä sinä käsitit?" kysyi Keaton onnellisen tietämättömänä. Oli ihme, ettei hän muka ollut käsittänyt samaa vielä.
Olen pahoillani väärinkäsityksestä, River. En tarkoita, että olisin unohtanut sinut. En tarkoita, etten pitäisi sinua tärkeänä ihmisenä. Tarkoitan, että...
Olen pahoillani väärinkäsityksestä, Keaton. Ymmärsin sinua vasta, kun oli myöhäistä. Kaipasin sinua vasta, kun sinut menetin. En halunnutkaan menettää, en varsinkaan kenellekään toiselle.
"Käsitin sen, etteivät ystävyyssuhteet pysy elossa automaattisesti", sanon, jolloin Riverin kasvot katkeroituvat pelkästä harmista ja turhautuneisuudesta - äitinsä nähden. Nyt vasta ymmärrän, miten kauas karille olen ajautunut ja ystävyyssuhteeni reputtanut.
Keaton hautasi kasvonsa käsiin. Tiesin itsekin sen olevan liikaa. Se oli liikaa sekä minulle että hänelle. Sanoin: "Käsitin sen, ettet sittenkään riitä minulle ystävänä."
***
Ihanaa joulukuuta - toivottavasti lumisempaa kuin tässä luvussa..!
Suunnitelmissani on päivittää Playmaten etenemistä Instagramin puolelle uudelle taiteilutililleni, joka toimii samalla nimellä kuin Wattpad-profiilini @kuvitelmin. Sieltä löytyy myös soittoa, runoja, kuvataidetta ja ennen kaikkea inspistä!
Tästä luvusta jää voittajafiilis. Se on tuottanut ylenmäärin päänvaivaa, sillä haluan välttämättä ängetä siihen kaikki seuraavat haasteet toisinsanoen mahdollisuudet: aikahyppy viime luvusta, luvunsisäinen takauma vuorottelemassa nykyhetken kanssa ja uusi sivuhenkilö tarinaan ihan puskista. Sekavahan siitä tuli, pahoin pelkään. Toivon siis entistä kovemmin, että kertoisitte kaikki ajatukset, joita luvusta nousi mieleen. Kiitän!
Joulukuussa 2020
Sanoja 1015