A/N: heippa! tässäpäs uutta lukua tähän. vähän ollu mielialan kanssa enempi probleemaa nyt viime aikoina niin ei oo kirjoittaminen oikein sujunu - mikä siis on harmi, koska usein kirjoittaminen just helpottaa näitä oloja. mutta joo, tätä on edelleen kivan letkee kirjottaa, toivottavasti pidätte c: kivaa viikonloppua kaikki, pitäkää huolta itsestänne ja läheisistä <3
*
Luku 6 - Wonderwall
Tuulalla oli sormet ja otsa maalissa, kun se pölähti halaamaan mua heti ensi töikseen, kun mä pääsin porukoiden omakotitalon ulko-ovesta sisään. Se oli niin huvittava, kun se oli vaan satakuusikymmentä senttiä pitkä ja mä olin satayhdeksänkymmentäviisi. Mutsi oli samanpituinen kuin Tuula ja mä saatoin vaan nojailla niiden päihin, kun alkoi väsyttää.
Mä muistin, kun mä kahdeksannen ja yhdeksännen luokan kesällä olin saanut järkyttävän kasvupyrähdyksen ja lukioon mennessä olin ollut jo yli satayhdeksänkymmentä, ja mutsi oli tuijottanut mua ja pohtinut ääneen, että enkö mä ikinä lopettanut kasvamista. Sitten se oli epäillyt, että mä olin vaihtunut johonkin toiseen vauvaan Jyväskylän keskussairaalan synnytysosastolla, ja sen oikea, biologinen, normaalikokoinen poika oli jossain ihan muualle.
Mä olin sanonut sille, että sitä mäkin olin miettinyt, ja miten mä halusin täältä hobittiluolasta mun rikkaiden koripalloilijavanhempien luokse.
Me heitettiin vähän sellaista läppää.
"Ootko sä kasvanu?" Tuula kysyi irrottauduttuaan musta, luki mun ajatukset, ja mä virnistin leveästi.
"Ei kun sä oot lyhentyny", kerroin ja taputin naisen tummien hiusten peittämää päätä. "Los anos no perdona."
"Se on perdonan", Tuula korjasi ja pukkasi mua hennosti kylkeen. "Äläkä mulle rupee, niño."
Tuulalla oli jättimäinen, sininen farkkupaita ja mustat shortsit, pitkä tumma tukka nutturalla, ja se näytti juuri siltä, millainen se oli - maalaava, taiteilijasieluinen espanjanopettaja. Mä en ollut kummoinen espanjanpuhuja, vaikka Tuula oli opettanut mua nuorempana ja vaikka mulla oli aika hyvä kielipää. Tuula oli puoliksi espanjalainen, sillä oli sukua Valenciassa, mä olin käynyt siellä mutsin ja Tuulan kanssa pari kertaa pienempänä. Nykyisin ne kävivät siellä kahdelleen joka kevät, mutta ei se multa ollut pois.
"En rupeekaan, oot liian pelottava", hymyilin härnäten ja Tuula siristi silmiään varoittavasti, mutta lopulta sen suupielet nousivat hymyyn. "Mitäs olit maalaamassa? Muotukuvaa mun jumalaisesta vartalosta?" tiedustelin ja Tuula tyrskähti.
"No se ois aivan todella häiriintynyttä", nainen kommentoi ja mä virnistin. "Mutta muotokuvaa kyllä, tosin koirista", se jatkoi ja mä kohotin toista kulmaani. Tuula hymyili ja lopulta nappasi mut käsipuoleensa. "Näytän myöhemmin, nyt keitetään iltateet, pequeña teki juustokakkua."
Mun porukat olivat aivan järkyttävän imeliä, ne käyttivät kaikenlaisia hölmöjä hellittelynimiä toisistaan ja halailivat ja vaihtoivat pusuja paljon. Ei se mua häirinnyt, mutta kyllä mä tiesin, että jotkut ehkä olivat joskus pitäneet niitä outoina. Kyllä mä tiesin, ettei kaikissa perheissä oltu niin avoimia hellyydenosoituksien suhteen. Toisaalta Harjulla jo pelkkä naisparin poikana oleminen oli joskus saanut aikaan juoruja ja muuta. En mä ollut kuitenkaan paljoa koskaan jaksanut välittää.
Musta oli tosi liikuttavaa, että Tuula ja mutsi näyttivät välittämistä ja rakkautta toisilleen, vaikka olivat olleet jo ikuisuuden yhdessä.
"Kai ees suklaa?" kysyin toiveikkaana.
"No pätkis!"
"Jumalauta, mä rakastan sitä naista."
"Niin mäkin."
Tuula nauroi ja muakin nauratti. Tiputin ohimennen reppuni olohuoneen sohvalle ja vilkaisin ympärilleni värikkäässä talossa. Meillä ei koskaan ollut mitenkään supersiistiä himassa, mutta ehkä sellainen boheemi sotkuisuus oli vaan niin mutsia ja Tuulaa. Seinillä oli värikkäitä tauluja, huonekalut olivat vahvasti vintagea ja huonekasveja oli vaikka muille jakaa.
Mä muistin, kun Aksu oli tullut meille ensimmäisen kerran joskus yläasteella ja se oli ollut ihan ihmeissään meidän himasta - sen kotona sisustus oli valkoista ja kallista, ja pölypalloja olisi saanut etsiä mikroskoopin kanssa, eikä silti olisi löytynyt mitään. Aina kun mä olin lukioaikoina käynyt niillä, niin mua oli kuumottanut, että mä sotkisin jotain vain kävelemällä niiden kalanruotokuvioisella vinyylilattialla. Aksusta meidän koti oli hullunkurinen ja hassu, tavallaan vähän lapsellinen, mutta se oli aina viihtynyt tosi hyvin.
Tai kaikki mun kaverit olivat. Kai meidän kotona vaan oli sellainen tunnelma.
"Muako te rakastatte?" takaa kuului kohta, kun me oltiin Tuulan kanssa päästy keittiöön. Mun suupielissä viipyili hymy, kun mä käännyin ympäri katsomaan punaisen tukkansa letittänyttä, pitkään kukkamekkoon pukeutunutta äitiäni. Se seisahtui ja laski kädet lanteilleen kulmiaan kohottaen.
"En mä puhunu mistään sellasesta, puhuitko sä?" kysyin viattomasti vieressä seisovalta Tuulalta, joka levitti käsiään.
"En todella", se komppasi hyvin ihmeissään.
"Jaa, no mä taidan sit syödä sen kakun ihan itekseni", mutsi mietti ja otti käden lanteiltaan katsellakseen teatraalisesti lakattuja kynsiään. Se oli hupaisa, se vaan oli.
"Kuinka passiivis-aggressiivinen nainen", mä henkäisin järkyttyneenä ja Tuula pyöritteli päätään. "Alan itkee ihan just."
"Poikaparka", Tuula huokasi ja laski kätensä mun olkapäälle lohduttavana eleensä. Sen pokka piti yllättävän hyvin, Tuula oli yleensä huono tällaisessa, se vaan repeili aina niin paljon ja helposti. Mutsi katsoi meitä, kohotti lopulta kulmiaan, mä kohotin takaisin.
Meni hetki ja toinen, ja sitten sen suupielet levisivät hymyyn, siitä virneeseen ja lopulta huulilta pääsi nauru. Se käveli metrit meidän väliltä ja kaappasi mut halaukseen. Tai ehkä mä lopulta ennemminkin kaappasin sen, koska se oli niin saakelin lyhyt.
"Hölmö, oli ikävä", äiti kertoi ja irrottauduttuaan keskitti ruskeat silmänsä muhun.
"Sama", myötäilin rehellisesti. Äiti hymyili niin että silmissäkin näkyi pilkettä ja mä vastasin sen hymyyn, kunnes se tuumasi, että voisi oikeasti keittää vähän teetä. Se sipaisi etusormellaan mun poskeani, kunnes liikahti peremmälle keittiöön.
Tuula liikahti myös ja mä istuin keittiön pöytään, katselin, kun naiset kohta kiistelivät leikkimielisesti mistä kupeista olisi paras juoda teetä.
Mua hymyilytti. Kotiin oli vaan aina niin ihana tulla.
Me istuskeltiin lopulta meidän pihaterassilla ja juotiin teetä ja syötiin pätkisjuustokakkua. Aika kauan oikeastaan, oli melko lämmin ilta, eikä senkään takia kiire sisälle. Mutsi kyseli kaikenlaista, niin kuin aina, vaikka eihän siitä ollut kuin pari viikkoa, kun me oltiin nähty. Meidän perhe oli täynnä höpöttäjiä, mä en tiennyt, kuka meistä kolmesta oli kaikista kovin puhumaan. Kauheita hölösuita jokainen, joten harvoin oli oikeasti hiljaista.
Äiti kyseli myös Nasun kuulumisia ja jos mä nyt en ollut yhtään miettinyt Nasua, niin aika vahvasti se sitten nousi mun mieleeni, kun siitä alettiin puhua. Lähinnä mä kelasin sen pusua ja teki mieli laittaa sille viestiä, mutta sitten mä kelasin, että jos se olikin vielä niillä treffeillään. En mä halunnut häiritä, pilata Nasun fiilistä tai jotain vuosisadan rakkaustarinaa, joka niille saattaisi sen Tuukan kanssa syntyä.
Mistäs sen tiesi.
Kyllähän mua kuitenkin vaivasi, vaikka uskoinkin, ettei se ollut mitään. Ehkä Nasu oikeasti oli vaan hiton jännittynyt sen deiteistä. Ja pusuhan se vaan oli, sellainen ihan harmiton ja viaton.
Joskus yhdentoista aikaan mä makoilin vanhan huoneeni sängyllä, viestittelin yhteen meidän lukion porukan ryhmäkeskusteluun. Me mentäisiin Aksulle huomenna, mä ja Eelis ja Niklas, ja se olisi ihan vitun jees, mä kaipasin jotain juopottelua vanhojen kavereiden kanssa. Lopulta kuitenkin avasin mun ja Nasun keskustelun, ja kun huomasin kämppikseni olevan paikalla päätin laittaa sille viestiä.
Minä:
Mikä oli se pusu tänää?
Merkit muuttuivat sinisiksi, Jami kirjoitti.
Nasu:
Sori olin ihan paineissa niistä treffeistä
En tarkottanu
Vittu oon pelle jätkä
Minä:
Et oo eikä se haittaa mut ei ois tarvinnu häipyy niin dramaattisesti
Mutta siis voidaan unohtaa koko juttu
Nasu:
Okei huh
Ja sori
Minä:
Oliks kuumat deitit?
Nasu:
Haha semi
Voiks soittaa?
Minä:
Tietty
Mä nousin sängyltäni, päätin mennä juttelemaan ulos, kun porukat nukkuivat jo. Otin röökini, hupparini ja Nasu soitti melkein saman tien, kun pääsin takapihalle. Vedin suuren hupparin t-paidan päälle, nostin luurin korvalleni ja istuin terassin tuoliin.
"Moro", tervehdin rennosti ja kuitenkin varovaisemmin, kuin yleensä.
"Moi", Nasun ääni kuului toisesta päästä. "Tulin just himaan, luulin, että oot täällä. Ootko sä Harjulla vai missä?"
"Joo, lähin jo porukoille, kun en keksiny mitään tekemistä", selittelin ja sytytin tupakan.
"Aijaa, millon tuut takas?"
"Maanantaina."
"Joo, okei."
Annoin katseeni lipua omakotitalon pienelle takapihalle, mutsin istuttamiin nätteihin Pioneihin ja muihin rehuihin. Se oli ihan viherpeukalo. Mä taas tapoin kaktuksetkin.
"Joko sulla tuli mua ikävä?" kysyin vitsaillen ja Nasu naurahti luurin toisessa päässä.
"Turha luulo, hyvä vaan saada lomaa sun naamasta", se lohkaisi ja mun suupielet nousivat hymyyn.
"Just, no nauti nyt sit", tuumasin ja nojauduin tuolin selkänojaa vasten.
"Todellakin."
Pyörittelin tupakkaa sormissani ja mietin, halusiko Nasu käydä sitä pusua vielä läpi vai oliko juttu loppuun käsitelty. Jokin mua edelleen vaivasi siinä, mutta en tiennyt mikä.
"No - miten meni sen Tuukan kanssa? Et kuitenkaan yöks ottanu?" kyselin ja vein tupakan huulilleni, annoin savun täyttää keuhkot ja päästä sitten hitaasti ulos huulilta.
"Oltiin me ilta sen luona", Nasu vastasi ja mä vihelsin. "Se vaikuttaa kivalta, sovittiin jo et nähdään pian uusiks, se oli kyllä ihan helvetin hauska tyyppi."
Ai hauskempi kuin mä?
Puraisin kieleeni ajatuksen myötä.
Outoa kyllä, mutta mä en edelleenkään osannut olla niin innoissani Nasun uudesta tuttavuudesta, kuin pitäisi. Melkein, kuin mä olisin mustasukkainen, vaikka enhän mä ikinä kavereista ollut. Yhtäkkiä tunsin hermostuneisuutta siitä, että Nasu pitäisi siitä tyypistä enemmän kuin musta. Ehkä mä olin liian tottunut siihen, ettei meillä kummallakaan Nasun kanssa ollut ikinä mitään kovin vakavaa, että me oltiin vaan molemmat aina sinkkuja ja molempien suhteilla oli tapana kestää vain yhden tai kahden yön verran. Niin kuin se olisi jokin sopimus meidän välillä. Niin kuin mua pelottaisi, että Nasu rakastuisi johonkuhun ja unohtaisi mut, että jokin meidän ystävyydessä muuttuisi.
Se oli aivan järjetön pelko, ja ihan helvetin itsekästä ajattelua, enkä mä todellakaan tunnistanut sellaisesta itseäni.
"Hei toihan on jees", kerroin ja kurotin tuhkaamaan tupakkaani.
"Joo, saatoin jo vähän ihastua."
Nasu nauroi sanojensa perään, joten mä en tiennyt, että vitsailiko se.
"Oho!"
"Se puhu tosi ihanasti mulle, tai niin ku kehu kauheesti mun ulkonäköö ja luonnetta, tai että oon tosi fiksu ja syvällinen ja että näytän tosi tyrmäävältä - mieti, se oikeesti käytti sanaa tyrmäävä", Nasu nauroi ja sen ääni kiihtyi, kun se selvästi innostui puhuessaan. "Se sano, ettei ois ikinä uskonu, et se sais treffeille tällasen jätkän, kun mä - en tiiä, jotenkin hämmentävää, ku en oo tottunu tollasiin puheisiin."
"Ai, kuulostaa tosi kivalta kyllä."
Mun ääni oli ontompi kuin tarkoitin. Mä mietin, että oliko Nasu epävarmempi itsestään, mitä mä olin aina olettanut. Vaikka mähän tunsin sen, se oli yksi mun läheisimmistä ystävistä.
"Juteltiin vaan koko ilta kaikkee, sille oli tosi helppo puhua", Nasu jatkoi höpöttämistään.
Mä tuijottelin tupakkaani ja tunsin jotain nirhaisevaa rinnan alla. Mä en tajunnut, kuinka mun oli niin vaikea innostua Nasun puheista, vaikka ainahan mä olin aivan pähkinöinä, jos mun frendit selittivät jostain kivasta tytöstä tai pojasta. Tuntui, kuin mä vertaisin itseäni siihen Tuukkaan - siis oikeasti johonkin tyyppiin, jota mä en edes tuntenut.
"No tollasta ihmistä kannattaa varmasti nähäkin uudelleen", sanoin ja yritin kuulostaa innokkaalta ja ponnekkaalta.
"Niinpä", Nasu myhäili ja mä kuulin sen äänestä hymyn. "Ja olihan se hyvännäkönen."
Mä naurahdin hiljaa.
"Hyvä, ettei kuvat valehellu", mietin ja otin vielä savut röökistä, kunnes nakkasin sen tyhjään lasipurkkiin. "Oliks yhtään outoo käydä treffeillä miehen kanssa?" kysyin viattomasti, sain Nasun nauramaan.
"Ehkä eka vähän, mutta eipä lopulta oikeestaan", Nasu vastasi hyväntuulinen vire äänessään. "Ei se Tuukkakaan ollu kauheesti deittaillu jätkiä."
"Okei."
Kuljettelin sormeani terassituolin puisella käsinojalla ja olin sanomassa vielä jotain liittyen Nasun treffeihin, mutta en ehtinyt, kun Nasu puhui ensin.
"Onhan meidän välillä kaikki jees mun sekoiluista huolimatta?" se kysyi ja mun suupieli liikahti hymyyn. Se oli niin sympaattinen.
"Ehkä, jos hoidat kuukauden ajan tiskivuorot ja ostat mulle suklaata", vastasin. Nasu nauroi.
"Ei ku Tino oikeesti", se totesi kuitenkin.
"Joo joo, totta kai on", vakuutin.
"Okei hyvä, eli ei tuu mitään kiusallisia hiljaisuuksia aamupalapöydässä?" Nasu tarkensi ja mua hymyilytti sen puheet.
"Aika paljon sais tapahtua, että niin kävis", mietin rehellisesti ja Nasu naurahti hiljaa puhelimen toisessa päässä.
"Niin, totta", se myötäili ja sen ääni taipui rennompaan.
"Vähän pettymys kuitenkin", lausahdin.
"Ai mikä?"
"Se pusu - oisit ees kunnon kielarin antanu", valotin vitsaillen ja Nasu tyrskähti.
"Katotaan seuraavalla kerralla", se heitti takaisin ja mä naurahdin rennosti.
"Jään venailee."
Kuten mulla ja Nasulla aina, tämänkin sai heitettyä vitsiksi, ja lopulta meitä molempia vaan nauratti. Enkä mä nyt uskonut, että koko juttua edes muistettaisiin muutaman viikon päästä. Me jauhettiin kaikenlaista turhaa vielä varmaan vartti, kunnes Nasu totesi lähtevänsä nukkumaan ja mä pohdin, että voisin tehdä samoin. Joten lopulta me lopeteltiin puhelu ja mä suuntasin sisälle hiljaiseen taloon.
*
Niklas noukki mut kyytiin seuraavana päivänä joskus puoli viiden aikaan. Eelis istui jo vänkärin puolella mun kävellessä pihan poikki autolle, ihan vähän, tai no, kymmenen minuuttia myöhässä. Mä olin kamala myöhästelijä, ihan oikeasti.
Basso jytisi niin kovalla, että varmaan kaikilla naapuruston mummoilla meni sydämentahdistimet sököksi, ja mua huvitti kamalasti, kun mä katsoin ratin takana jammailevaa Niklasta. Mä en hiffannut yhtään, miten se pystyi kuuntelemaan tuollaista musiikkia - parasta oli, ettei se myöskään tajunnut mun musiikillisia intressejä yhtään.
Sen vaalea tukka oli lyhentynyt viime näkemästä vielä entisestään, sillä oli kunnon sotilasmuli. Niklas oli vielä intissä, se veti homman vuoteen, ja ihan salettiin hakisi jonnekin maanpuolustuskorkeakouluun. Niklas ei myöskään tietenkään ymmärtänyt mun sivaria tai mun aatteita tai ajatuksia pakkoarmeijasta. Me oltiin joskus viime keväänä kännissä puhuttu siitä aiheesta varmaan kolme tuntia ja mä olin melkein luullut, että se menettäisi hermonsa muhun lopullisesti. Ihan oikeasti.
Oli kuitenkin vaan kiva, kun oli erilaisia kavereita.
"Moro", huikkasin pojille, kun lysähdin istumaan takapenkille Eeliksen taakse. "Mun korvista valuu verta", kommentoin perään ja Niklas kohotti keskisormensa katsomatta mua. Eelis hörähti ja mä virnistin samalla, kun laitoin aurinkolasit silmilleni.
"Ihan vitun kiva pitkästä aikaa olla porukalla", Eelis alkoi heti höpötellä intoa äänessään ja kääntyi penkissään katsomaan mua. Niklas kaarsi autonsa pois meidän pihasta ja mä nyökyttelin.
"Älä, oikeesti mulla oli kauhee ikävä teitä", kerroin rehellisesti. "Iivo ei sit vissiin päässy?" kysyin ja Eelis pudisti päätään.
"Ei se, mut pitää ottaa tässä kesällä viel uusiks, niin sekin pääsee messiin", tummatukkainen kiharapää jutusteli ja hörppäsi kädessään olevasta oluesta. Eelis oli ihan helvetin rento jätkä, me oltiin aina oltu jotenkin tosi vahvasti samalla aaltopituudella. Aina ennen se oli ollut joko Eelis tai mä, joka oli illan päätteeksi pahimmassa kännissä - yleensä kuitenkin Eelis.
Mä en ollut nähnyt koko tyyppiä tyyliin moneen kuukauteen, tai kumpaakaan etupenkin kundeista.
"Miten Sinna, Sonja ja Joanna?" kyselin Eelikseltä, joka oli oletettavasti Niklasta paremmin kartalla kaikkien menemisistä. Sonja oli sen tyttöystävä, ne olivat olleet yhdessä jotain pari vuosituhatta. Siltä se tuntui, jumalauta miten mä välillä vaan kadehdin niitä. Mä olisin myös halunnut pitkän suhteen, jotain sellaista mitä Eeliksellä ja Sonjalla oli. Mä en tiennyt oikeasti montaa paria, joka olisi pysynyt yhdessä ysiluokasta asti. Jestas, miten sööttiä.
Sinna oli Aksun pikkuserkku ja yksi Sonjan parhaista kavereista. Tai oikeastaan ne olivat sellainen kolmenkopla, kunnon Tehotytöt, Sinna ja Sonja ja Joanna. Olivat olleet jo lukiossa ja yläasteella.
"Sonja ja Sinna on myöhemmin liikenteessä, meinas vissiin baariin", Eelis jutusteli letkeään tyyliinsä. "Ja Sinnan poikaystävä, se Mikael tulee kans ekaa kertaa Harjulle."
"Ai niin!" mä hihkaisin innostuneena, olin unohtanut, että Sinna oli alkanut seurustella. "Millon meidän pikku-Sinnasta on tullu noin iso? Nyt se tuo jo poikaystävänkin näytille", aloin päivitellä kamalan äitimäisesti ja molemmat pojat nauroivat.
"Niin, just meillehän se varmasti tuo sen näytille", Eelis tuumasi huvittuneena, ironiaa äänessään.
"Totta kai", mä hymyilin aurinkoisesti ja vilkaisin sitten auton ikkunasta, tajusin meidän ajelleen jo aika pitkälle. "Niin tota Niklas, mun pitää sit käydä Alkossa", kerroin, kun tosiaan muistin, tyylikkäästi siinä vaiheessa, kun Niklas oli jo ajanut kylän keskustan ohi ja kääntymässä pienemmälle tielle.
"Vittu Tumppi!" Niklas älähti ja mua nauratti sen reaktio, koska se oli jotenkin niin kamalan tyypillinen. "Oisit sanonu niin ku kaks minuuttia sitten."
"Pakko ostaa irlantilaista", selvensin. "Voitko nyt pliis viedä mut Alkoon?" pyysin anellen ja kurotin silittämään Niklaksen olkapäätä.
"Mä en kestä sua", se totesi, yritti olla tosi vakava, mutta sen ääni kuulsi huvittuneisuutta.
"Neljä minuuttia samassa autossa ja sä oot jo ihan burnout", pohdin ja Niklas pyöritteli päätään kääntäessään autonsa takaisin päin. "Mä varmaan kuolen tänään", jatkoin dramaattisesti huokaisten ja Eelis naurahti.
"Mulle tuli sama fiilis", se komppaili.
"Nippe ottaa Suomi-konepistoolin takakontista ja alkaa lahdata sivareita", heitin samaan dramaattiseen sävyyn ja nyt Niklaskin naurahti. "Eli siis mua, koska Iivo tajus pysyä poissa", jatkoin pohdintaani.
"Sä oot ihan sairas jätkä", Niklas totesi ja mä kohauttelin olkiani samalla, kun otin huikan Eeliksen tarjoamasta oluttölkistä.
"Kunhan fantasioin."
"Ai lahtaamisesta?"
"Ei kun susta, armeijan kurkkusalaatit päällä ja konekivääri tanassa."
Eelis purskahti nauruun ja mun suupielet nykivät.
"Ei luoja, mä jätän sut tonne Alkoon", Niklas totesi ja mä näin sen suupielessä hymyn.
"Miten vaan", vastasin iloisesti ja Niklas naurahti.
Auton seisahtuessa meidän kylän ainoan viinakaupan edustalle mä hyppäsin ulos ja suuntasin ovelle. Ja kun mä hetken päästä palasin takaisin Jamesonin kanssa, niin mä pussasin teatraalisesti pullon kylkeä ja pojat pyörittelivät mulle huvittuneina päätään.
Aksun luokse ajoi kylältä jotain kymmenen minuuttia ja kun me kurvattiin hienolle järvenrantatontille, niin mun katseeni havaitsi hyvin nopeasti riippumatossa makoilevan tutun kundin. Se riippumatto oli mun, tai oikeastaan Tuulan, se oli jäänyt tänne joskus aikoja sitten, kun me oltiin Eeliksen kanssa vietetty kesäpäiviä täällä. En mä ollut edes muistanut koko maton olemassaoloa.
"Nukkuuko se?" Eelis kysyi, ilmeisesti havaiten myös riippumatossa loikoilevan Aksun.
"Mennään säikyttää se", mä innostuin heti ja nousin autosta.
Pojat nousivat myös ja me käveltiin suuren pihan poikki lähemmäs Aksua. Se ihan oikeasti ilmeisesti nukkui, retkotti siinä pelkissä uimashortseissa, koska se ei tosiaan reagoinut mitenkään. Mä kyllä tajusin sitä paremmin kuin hyvin - siis oliko chillimpää paikkaa vetää lonkkaa, kuin riippumatto?
"Et uskalla kaataa tätä sen päälle", Eelis kohta sanoi ja tyrkkäsi vesipullonsa mun käteeni. Kunnon yllyttäjä, se heitti kaikkea tuollaista provosoivaa mulle, kun se tiesi, että mä lähtisin aina mukaan.
"Ai en uskalla?" kysyin ja otin aurinkolasit silmiltäni kohottaakseni Eelikselle kulmiani. Eelis kohotti takaisin, tai se pikemminkin kohautti niitä, juuri sillä tavalla elokuvamaisen haastavasti.
Mä virnistin ja avasin pullonkorkin, kävelin lähemmäs.
"Nukkuuko se?" Niklas kysyi mun takaani ja mä naurahdin.
"No ei kauaa."
Eelis ilmaantui mun vierelleni ja mä yskäisin.
"Voi herranjestas, kyllä panisin", kommentoin kovempaan ääneen ja sen enempää odottamatta kaadoin pullosta kaikki vedet suoraan Aksun paljaalle ylävartalolle.
"Mitä vittua!"
Aksu ponkaisi istumaan huudahduksensa päätteeksi, niin vauhdikkaasti, että menetti saman tien tasapainonsa. Siis näyttihän se ihan helvetin huvittavalta, suoraan jostain lastenpiirretystä tai vanhasta komediasta, kun se horjahti siitä matolta, kiepsahti kummallisesti ympäri ja mätkähti suoraan selälleen ruohikolle.
Me alettiin nauraa, ihan kaikki - paitsi Aksu, joka otti aurinkolasit silmiltään, nousi istumaan ja katsoi meitä hölmistyneenä.
"Ei jumalauta Aksu!" Eelis huudahti naurunsa seasta.
"Mä kostan tän", Aksu ilmoitti sitten, heräsi ihmetyksestään, ja ponkaisi ylös maasta. Se keskitti katseensa muhun pikkupoikamaisen haastavasti ja käveli lähemmäs, sai mut vaistomaisesti peruuttamaan kauemmas.
"Se oli Eeliksen idea!" huudahdin puolustellen, nostin kädet eteeni, enkä kerennyt tehdä mitään, kun Aksu nappasi vesipullon mun kädestäni. En mä ehtinyt ottaa kuin muutaman harppauksen taaksepäin, kun Aksu jo tuli lähemmäs ja heitti pullossa olevat loput vedet suoraan mun kasvoille.
Mikä tyyppi!
Kylmä vesi ainakin herätti ja mä pyyhin kasvojani valkoisen t-paidan helmaan, enkä voinut olla nauramatta. Aksu oli ihan hillitön, musta oli parasta, kun se nykyisin oli niin paljon irrottelevampi ja lähti tällaiseen hölmöön, lapselliseen touhuun mukaan. Se ei ollut samanlainen suorittaja ja stressaaja kuin vielä joskus.
"Syytä Ellua, oikeesti, se manipuloi, mä olen uhri tässä", ilmoitin kovaan ääneen ja nostin kasvot paidastani. Aksua nauratti, kun se katseli mua.
"Vitun Tumppi", se totesi huvittuneena ja ihan sydämestään pyyhkien samalla vettä pois iholtaan.
"Sun pitäis sanoa vitun Eelis", korjailin naureskellen ja Eelis pyöritteli mulle päätään.
"Mä en oo tehny mitään", kiharapää selvensi ja tuli mun viereeni. "Sä oot vaan niin helposti yllytettävissä", se lisäsi taputtaen mua olalle. Mä näytin sille kieltäni ja se vaan virnuili, niin kuin yleensä.
Mulla oli fiilis ihan helvetin korkealla, ihan totta, mä olin vaan kaivannut kaikkia Harjun tyyppejä niin paljon. Mä ikävöin ihmisiä muutenkin niin helposti ja vähästä. Mä en saanut puhelinten välisestä kanssakäymisestä koskaan paljon irti - mä tarvitsin kaikkia niitä ihmisiä oikeasti ympärille ja lähelleni. Mä sain ihmisistä vaan niin paljon energiaa itseeni.
Meillä oli kaikkiaan tosi hauska ilta, juotiin ja saunottiin ja sitä rataa, ja lähdettiin jossain vaiheessa baariin. Tai Niklas lähti kotiinsa, mutta me muut. Ja baarissa oli hitosti tuttuja, siis Sinnan ja Sonjan lisäksi muitakin vanhoja tuttuja Kiuruharjulta. Se oli tavallaan hyvin tyypillistä, mä tunsin Harjulta niin paljon porukkaa ja olihan tämä pieni paikka muutenkin. Mä törmäsin ainakin Tiiaan, Minjaan ja Oliveriin, jotka toisaalta eivät kuitenkaan olleet Aksun ja muiden kanssa edes etäisesti kaverillisissa väleissä.
Kiuruharjulla oli joitain kuvioita - joitain sellaisia, jotka pitivät ihmisiä erillään.
Mä taas aina olin - mä olin jotenkin vaan ollut aina kaikkien kaveri, enemmän tai vähemmän. Jos ihmisten välillä olikin ollut jotain kinoja tai draamoja, niin mä olin aina ollut aika puolueeton. Kai mulle oli tärkeää tulla toimeen kaikkien kanssa. Mä en kestäisi sitä, että mua inhottaisiin.
Tiia, Minja ja Oliver olivat kuitenkin hiton hyviä tyyppejä. Varsinkin Tiia, sen kanssa mä olin niistä kolmesta ehkä läheisimmissä väleissä, ja se oli Iivon ja Joonan hyvä frendi.
Mä rymistelin lopulta baarista porukoille joskus kolmen jälkeen yöllä, heräsin seuraavana aamuna kymmenen aikaan ja mutsi ja Tuula nauroivat mun darraiselle naamalle aamupalapöydässä. Törmäsin päivemmällä kaupassa krapulaiseen Aksuun, ihan sattumalta ja houkuttelin sen seuraksi pizzalle.
Aksulla oli selvästi meneillään jotain, mistä se ei kertonut mulle kaikkea. Se sanoi kuitenkin, että Tiia (siis Tiia!) oli ollut sen luona yötä. Se oli tietysti outoa, koska Tiia ei pitänyt Aksusta, tai ei ainakaan ollut joskus pitänyt. Aksu ei kuitenkaan avannut asiaa kuin ihan pintapuolisesti, vaikka mä olisin janonnut kuulla ihan kaiken.
Jestas, mä olin niin vitun utelias.
Lähdin Harjulta maanantaina aamupäivän bussilla, että ehtisin vielä olla himassa hetken, ennen illan bänditreenejä. Mutsi vetisteli eteisessä, että milloin mä taas tulisin kylään. Kunnon herkkis, ihana tyyppi. Tuula tuumaili, että ne voisivat tulla Jyväskylään joku päivä ja mä naureskelin, että saisivat sitten ilmoittaa hyvissä ajoin, että mä ehtisin siivota kämpän ihmisasuttavaan kuntoon.
Mamat roikkuivat lopulta mun kaulassa niin kauan, että sain ottaa juoksuaskeleita, että ehdin asemalle ennen Jyväskylän bussin lähtöä.
*
Jyväskylässä satoi ihan kaatamalla, kun mä hyppäsin bussista, eikä tarvinnut kävellä kuin asemalta kotiin, niin mun harmaa Black Flagin bändipaita ja mustat farkut ehtivät kastua, puhumattakaan jaloissa olevista tennareista. Kai mä voisin yrittää hankkia vaikka sateenvarjon, lennellä sillä sitten ympäri kaupunkia Maija Poppasena.
Hillitön mielikuva.
Nasu oli himassa, kun mä avasin kämpän oven. Me ei oltu perjantain puhelun jälkeen oltu yhteyksissä juurikaan, muutamaa satunnaista viestiä enempää. Pusu oli unohtunut oikeastaan mun mielestäni lähes täysin, vaikkakin se palasi odottamatta takaisin mieleen, kun mä seisahduin eteiseen.
"Moro!" huusin samalla, kun riisuin kastuneet tennarit jaloistani. Olkkarin kajareista kaikui Oasis, Nasun salainen pahe. Mulla ja Nasulla oli hyvin samankaltainen musiikkimaku punkin ja rockin suhteen, mutta Oasis ei kuulunut niihin yhtäläisyyksiin. Mä en vaan digannut, ja Nasu diggasi salaa ihan helvetisti.
En saanut vastausta huudahdukseeni tai ehkä Nasu ei vaan kuullut. Tiputin repun lattialle, kävin nakkaamassa kastuneet sukat pyykkikoriin ja kävelin paljain jaloin peremmälle.
Nasu makoili solmuvärjätyssä t-paidassa ja mustissa shortseissa keskellä olohuoneen mattoa. Se oli silmät kiinni ja lauloi Liam Gallagherin mukana.
Se oli juuri tuollainen, tuollainen helvetin kummallinen. Mä hymyilin itsekseni näylle ja kävelin lähemmäs.
"Dude", tönäisin Nasua jalalla hellästi reiteen.
Nasu avasi silmänsä ja kohdisti katseensa muhun. Sen punainen tukka oli hauskasti sotkussa.
"Mitä sä siellä teet?" kysyin huvittuneena ja Nasu virnisti.
"Kaaduin", se heitti mulle.
"Tarviitko apua?"
"En oikeestaan."
"Onks kaikki okei?"
Nasu naurahti rennosti.
"Todellakin", se tuumasi hyväntuulisesti. Mun suupieleen nousi hymy, kun mä katselin sitä.
"Tiesitkö, että meidän lamppu näyttää ihan Millennium Falconilta, kun katsoo tästä lattialta", se sitten mietti hyvin tosissaan ja mä nauroin.
Star Wars oli meidän yhteinen juttu - en mä ollut ennen Nasua tavannut ketään, joka ottautuisi siihen niin suuresti sydämellä kuin mä itse.
"Ihan totta?"
Nasu nyökytteli katsoen mua. Mä kohotin kulmiani ja lopulta istuuduin lattialle, laskeuduin siitä makaamaan selälleni Nasun viereen. Keskitin katseeni kattoon ja lamppuun ja virnistin.
"Kieltämättä", myötäilin ja näin silmäkulmastani Nasun kääntävän kasvonsa mua kohti. "Oispa mulla Millennium Falcon", huokasin haaveillen ja Nasu tyrskähti.
"Jep, sä voisit olla Chewbacca", se naureskeli ja mä tönäisin sitä kylkeen.
"Mä olisin Han Solo", korjasin. "Sä voit olla Leia."
Nasu naurahti.
"Okei, no se onki paljon kovempi badass ku Han", Nasu tuumasi ja mä käänsin kasvoni sitä päin. Nasu katseli mua silmissään tuttua nasumaista välkettä.
"Nimenomaan", hymyilin vieressäni makoilevalle punapäälle. Nasu tuijotteli mun kasvojani hetken pohtivana, kunnes hymyili myös.
"Satoko pihalla?" se kysyi sitten ja mä kohotin kulmiani.
"Miltä näyttää?" tiedustelin ja pyyhkäisin märkää, inhottavasti päähän liimautunutta irokeesiäni. Nasun silmissä pilkahteli huvittuneisuutta.
"Eikö sulla oo sateenvarjoo?" se paheksui.
"No onko itelläs?"
Nasu virnisti.
"No ei", se myönsi ja sen suupielet nykivät ylös ja muakin hymyilytti.
Mulle tuli sellainen hauska tunne aina joskus, oikeastaan lähinnä Nasun kanssa - sellainen hauska, niin kuin mulla ja sillä olisi joku ihan ihmeellinen yhteys. En mä sitä osannut selittää ja se kuulosti muutenkin saakelin oudolta, mutta siltä tuntui. Kai Nasu oli vaan mulle niin läheinen ystävä, jotenkin se oli niin vahvasti osa mun elämää nykyisin, kun me asuttiin saman katon alla.
Mä siristin silmiäni mietteilleni ja katsoin Nasua, jonka katse pysytteli edelleen mun kasvoissani. Kohotin sille uudelleen kulmiani ja se kääntyi kyljelleen mua päin. Hetken se vaan katseli, kunnes nosti kättään ja pyyhkäisi yllättäen sormillaan mun sateesta märkää otsaani.
"Pitäskö meidän käydä ostaa sateenvarjot?" se mietti ja mä naurahdin, tavallaan vähän hämilläni sen eleestä.
"Pitäs", myötäilin.
Nasu nauroi hiljaa ja laski sitten kätensä, kunnes kääntyi takaisin selälleen. Se siirsi kasvonsa kohti kattoa ja näytti pohtivalta, jälleen.
Mä kuljettelin katsettani sen kasvojen sivuprofiililla, mietin vaan yhtäkkiä kamalasti sitä pusua. Mun katse tipahti alemmas Nasun vartalolla ja niskaan nousi saman tien outo, polttava lämpö. Mulle tuli sekopäinen ajatus mieleen, sellainen, että mitä tapahtuisi, jos me pussattaisiin oikeasti. Mulle tuli ihan omituinen halu kokeilla mihin se johtaisi tai miltä se tuntuisi, mitä se saisi aikaan.
Niin kuin mä katsoisin Nasua yhtäkkiä jollain tavalla ihan uusin silmin.
Jumalauta mitä?
Käänsin kasvoni äkkiä kohti kattoa ja tunsin pulssin kohoavan varoittamatta.
"Kuunnellaanko jotain muuta ku Oasista?" kysyin samassa, rikoin hiljaisuuden, joka antoi mulle mahdollisuuden ajatella jotain noin typerää. Katsoin jälleen Nasua, joka nyrpisti nenäänsä ja käänsi kasvonsa taas mua kohti. Se oli niin lähellä, että mulla oli sateessa kastumisesta huolimatta lämmin.
"Ei kuunnella", se vastasi tiukasti. "Laula mun kaa."
Mä katsoin sitä kysyvästi.
"En mä osaa tätä biisiä", naurahdin ihmeissäni, koska en oikeasti edes tunnistanut taustalla soivaa kappaletta. "Laita Wonderwall."
"Se on niin kulunu!" Nasu älähti kovaan ääneen.
"En mä osaa muuta", virnistin ja punapää pyöräytti silmiään, mutta käänsi sitten kasvonsa toiseen suuntaan ja kurotti puhelimelleen. Mä katsoin, kun se selasi Spotifyaan ja laittoi lopulta kuuliaisesti soimaan mun toivomukseni.
Kun tuttu akustinen soundi lähti soimaan, niin Nasu sulki silmänsä ja heilutteli rennosti päätään. Mutta vaan hetken, laulun alkaessa se avasi silmänsä ja katsoi taas mua. Ja mä katsoin takaisin ja me laulettiin ulkomuistista, vaikka siis, varmaan Nasu osasi kaikki näiden biisit ulkoa.
Se oli tavallaan niin omituisen huvittavaa ja kuitenkin tosi tyypillistä - makoilla olkkarin matolla vierekkäin ja laulaa yhdessä jotain.
Juuri tällaisina hassuina, kummallisina hetkinä, mä kelasin vaan - kelasin, etten olisi ollut missään muualla mieluummin, kuin juuri tässä nyt.