Oton sydän löi, vaikka aurinko painui mailleen aina vain aiemmin ja vaikka tuulenpuuskiin hiipi vähitellen syksyn kalmansurkea tuoksu. Kesäpäivät maleksivat kohti loppuaan. Otto ja Nils tiesivät niiden päättyvän ja surivat, mutta hymyilivät vielä. Syksyn pitäisi tulla ja he päättivät, etteivät pelkäisi sitä. He eivät olleet enää pikkupoikia, joiden sopi sälähtää kappaleiksi mitättömistä asioista.
Tänä vuonna he molemmat vakuuttivat toisilleen, ettei heillä ollut oikeaa hätää. Se oli lähimpänä totuutta, siihen järki päätyi aina uudelleen. Otollekin teki hyvää koettaa käännellä asiat parhain päin. Hän katsoi kaikkea kauempaa ja tyytyi helpommin osaansa. Toistaiseksi he kyllä saisivat nähdä toisiaan vain kesäisin ja joutuisivat eroamaan aina uudelleen, mutta he sopivat ja tiesivät, että vuosien päästä he hymyilisivät yhdessä näille hölmöimmän rakkauden vuosilleen ja ainaiselle suvelleen.
Edellisen kesän viikot eivät olleet jääneet Oton elämän ainoiksi. Hän ja Nils pitivät yhtä, vaikka kaikki ei ollut suukkoja juhannuspolkan jälkeen eikä juhannuksen hääyötä. Otto oli ehtinyt jopa käskeä Nilsin matkoihinsa edellisenä vuonna ja uudelleen vajaa kuukausi sitten, mutta tämä oli silti aina päättänyt jäädä - ja suostua vielä Oton kosintaankin. He olivat kaksi aivan erityisen hyvää ystävää ja olivat molemmat päättäneet yhtä vakaasti pysyä aina toistensa kanssa. He olivat oppineet elämään arkeaan niin kotoisasti... Siksikään heillä ei ollut hätää. He saivat antaa myös viimeisten päivien kulua tasaisen arkisesti, vaikka hukkaankin.
Mutta kun kylmät sadekuurot piiskasivat rei'ille syötyjä tummanvihreitä lehtiä eikä suloista aikaa äkkiä ollut enää viikkoakaan, Otto ja Nils hakeutuivat kuitenkin taas lähekkäin myös päivisin kuin metsäneläimet, jotka aavistelivat jonkin ilkeän jolkottavan lähemmäs. Mutta he eivät olleet metsäneläimiä, vaan osasivat järkeillä asioitaan. He puhuivat kaiken aikaa marraskuusta. Oton lomasta tulisi "valtavan hauska", juuri niin kuin Nils sanoi. Helsinki alkoi kuulostaa turvalliselta, kun Nilskin oli käynyt siellä usein ja kertoi kaikesta tarkasti. Ei siellä edes asunut vain herrasväkeä. Otto ja Nils viettäisivät aikaa Nilsin asunnossa ja kiertelisivät Helsinkiä, kävisivät toreilla... Olisi kylmä, mutta Otto sytyttäisi tulen kamiinaan ja he piiloutuisivat pehmeän peiton alle. Ja sormukset. Sormukset. Otto katseli jo omaansa sielunsa silmin.
He olivat jo kerran olleet erossa yhdeksän kuukautta. He jaksaisivat helposti pari kuukautta lisää, vaikka se olisi sinnittelyä avannolta toiselle hyisessä vedessä jääkannen alla. Sellaisen ajan pystyi ymmärtämään viikkoina, ja melkein päivinäkin. Ja kun Otto sitten menisi Helsinkiin, hän pitäisi huolen, ettei tuhlaisi kultaista aikaansa murehtimalla seuraavia yksinäisiä kuukausia, joita olisi monta - mutta ei liikaa. Ei liikaa.
Mutta aivan ensin Nils joka tapauksessa lähtisi. Siihen oli enää pari päivää eikä siinä ollut mitään ihmeellistä tai erityisen hirveää. Otto arveli kokemuksesta, että kyräilisi aikansa koko maailmaa ja tyytyisi sitten odottelemaan. Häntä kirpaisisi varmaan vähän, mutta ei niin, että sitä olisi tarvinnut murehtia. Hän pärjäisi. Jussi ja Vilho tiesivät, mitä hän mietti. He ottaisivat häntä niskasta, jos hän ei itse saisi. Mutta miksi ihmeessä hän ei saisi, koska heillä ei ollut eikä olisi hätää. Ehkä hän silti joskus kokeilisi jutella Jussin kanssa. Vaikka vain Jussin mieliksi, kun tämä aina oikein mankui häntä tekemään niin ja oli jo alkanut kysellä hänen vointiaan. Jussi ei enää asunut Eerolan tilalla, mutta kävi siellä parikin kertaa päivässä milloin milläkin asialla, joskus vain juttelemassa. Torppa oli lähellä, ja Otto ja Vilho auttelisivat jatkossakin sillä ja sen pellolla jos ja kun ehtisivät töiltään. Oton ei tarvitsisi menettää kaveriaan - vaikka eihän hän ollut sellaista pelännytkään.
Parasta oli, että Jussi oli tosissaan parantanut tapansa perheen päänä. Hän ja Kaisa vaikuttivat viimein tyytyväisiltä toisiinsa - niin tyytyväisiltä, että Jussi oli jo alkanut puhella, että tilavaan pihaan ja pellonlaitaan mahtuisi hyvinkin tepastelemaan myös Veeran pikkusisaruksia. Jopa Aholan Janne oli näemmä antanut vastahakoisen hyväksyntänsä Kaisan nuorelle sulhaselle; hän kuului tervehtineen pariskuntaa tavatessaan. Kaikilla heillä oli kaikki mainiosti - mitä nyt Oton mies lähtisi.
Nilsiä auttoi kuulemma, kun hän kirjoitti Otolle. Silloin hän muisti vähitellen kaikkea iloisempaakin, mitä tahtoi tämän kuulevan. Hän koetti arvella, miten ja missä Otto avaisi kirjeen ja kirjoitti parhaansa mukaan juuri ne sanat, jotka olisi höpöttänyt hänen vieressään. Ottokin voisi kokeilla samaa. Jos hän oppisi vähitellen vielä kirjoittamaan niin, että osaisi ja ehtisi jaaritella Nilsille hölmöimmätkin asiansa... Nilsin mielestä hänen kirjoituksensa oli käynyt jo viime talven aikana paljon paremmaksi (vaikkei se ollutkaan niin tärkeää), ja kai Ottokin oli huomannut jotain sellaista. Hän halusi opetella lukemaankin niin sujuvasti, että voisi vain kuljettaa silmiään riviltä toiselle ja ymmärtää kaiken ikään kuin Nils olisi tosiaan kuiskutellut sanat hänen korvaansa. Isäntä oli luvannut antaa hänelle aikaa harjoitteluun - vaikkakin muista syistä - ja järjestää hyödyllistä luettavaakin. Samalla hän oli jo tässä vaiheessa pyytänyt Ottoa miettimään kanssaan, mistä puita kannattaisi kaataa seuraavaksi ja mitä kautta niistä saisi parhaan korvauksen. Noinkohan Otolla olisi mitään sanottavaa sentään sellaisiin asioihin? Hänhän ei osannut oikein laskeakaan... Niin, sekin hänen varmaan pitäisi opetella. Hän ei ollut ollut parina kouluvuotenaankaan kovin hyvä päästään, mutta mitäpä hän ei Eerolan vuoksi... Onneksi Nils tiesi raha-asioista.
Otolla olisi siis hommaa - eikä hänen edes tarvinnut ottaa lukuun varsinaisia töitään. Kaiken lisäksi hänen pitäisi alkaa hetimmiten miettiä, mistä saisi kaupunkimatkalle sopivia vaatteita. Kelpaisivatko hänen tavalliset pyhävaatteensa mihinkään? Entä kuka lainaisi hänelle matkalaukkua? Tai miksei reppukin voisi riittää... Katsottaisiinko sitä pahalla? Ja miten hän oikeastaan osaisi kulkea junalla? Tai uskaltaisi? Nils sanoi, ettei siinä ollut mitään vaarallista, mutta ei Otto silti oikein... juna oli kuitenkin iso vehje ja kulki pirun kovaa.
Nilsillä olisi omat työnsä ja opeteltavat asiansa. Hänen pitäisi hioa runokokoelmaansa hiljalleen viilenevässä asunnossaan ja käydä luennoilla monikerroksisissa kivitaloissa muiden nuortenherrojen ja neitien kanssa. Nils kertoi, että odotti kaikesta huolimatta Helsingin-elämäänsä. Otto ei ihmetellyt: Nils puhui kaupungista aina innolla. Heidän välillään olisi matkaa, mutta Nilsin elämä olisi parhaalla tavalla uudenlaista. Hän tapaisi vaikka kuinka paljon uusia hienoja ja kiinnostavia ihmisiä, vaikka ei ketään sellaista kuin Otto. Isä ei enää varjostaisi hänen arkeaan päivittäin. Hän voisi kutsua ystäviään luokseen milloin tahansa. Hän kaipasi kesän jälkeen jo vähän pääkaupunkiin muuttavia kavereitaan, eikä se ollut pois Otolta. Oli vain hyvä, että jotkin asiat piristäisivät Nilsiä. Hän oli jo sopinut, että tapaisi Lempin ja tämän Helsinkiin asettuneen maisterisisoveljen ensimmäisenä päivänään. He herkuttelisivat sokerileipomon kahvilassa, ja... Niin, Otto uskoi kerta kaikkiaan, että Nils pärjäisi.
Kuukaudet täyttyisivät töistä. Niin se olisi, eikö? Oton hommat liittyisivät mukavasti Nilsiin, heihin ja Eerolaan - kaikkeen mikä oli Otolle tärkeää. Hänellä olisi juuri sellaista virkaa kuin hänellä kuuluikin olla. Hän osaisi helposti elää, päivä kerrallaan, ja odottaa, että he näkisivät uudelleen. He tavoittelisivat tahoillaan toiveitaan ja opettelisivat ne asiat, joita tarvitsisivat myöhemmin. Se olisi järkevää ja ehdottomasti eniten oikein. He pystyisivät siihen erilläänkin.
Päivät hupenivat niin pahoin, että viimein Nils karisti pölyt matkalaukkunsa päältä ja avasi sen sängylleen. Se ei tarkoittanut juuri mitään, ja jos tarkoittikin, he molemmat tiesivät, mitä. Sitä ei tarvinnut miettiä tarkemmin. Eikä siinä ainakaan ollut mitään murehtimista. Nilshän saattaisi matkustaa joskus vuodeksikin ulkomaille. Jos he olisivat silloin heikkoja, heidän elämästään erossa tulisi kurjaa. Vielä kurjempaa olisi, jos Nils joutuisi jättämään matkansa tekemättä. Otto ei ainakaan tahtonut estää häntä.
Nils käänteli paria kirjaa käsissään. Ei hän kai vielä ollut sentään pakkaamassa niitä, mutta... Hän lehteili niitä pikaisesti, mutta kurtisti sitten kulmiaan tyytymättömänä. Hetken mietittyään hän kääntyi laukkunsa puoleen ja sujautti kätensä sen sisäkannen kankaiseen taskuun.
"Ah, täällähän se olikin!" hän henkäisi tyytyväisenä ja veti esiin kapean ruskean kirjekuoren. Hän ojensi sen Otolle, joka avasi sen varovasti ja löysi... paperin - hän käänsi sen toisinpäin - valokuvan. Nilsistä. Ylioppilasjuhlapäivänään.
Nils katsoi ulos kuvasta huulillaan ja silmissään hienoinen häivä pirun hauskannäköistä leikkisää virnettä. Sen saattoi ehkä huomata vain, jos oli hänen kihlattunsa. Aivan kuin Nils olisi kuvitellut juuri Oton yleisökseen ja tiennyt olevansa... Hänellä oli päässään hehkuvan valkoinen ylioppilaslakki ja yllään sellainen vielä tavallistakin hienomman mallinen puku, jonka kauluksessa oli valkea rusetti. Otto oli nähnyt sellaisia vain joskus lehdissä. Nilsin edessä kukki suuri kimpullinen ruusuja. Hän oli... Piru, hän oli niin... Kerta kaikkiaan...!
Nils huomasi varmaan Oton ilmeen.
"Tiedän", hän hymähti. "Siksi annoin sen sinulle vasta nyt. Jos olisit nähnyt sen keväällä, et olisi huomannut minua arkipäiväistä raukkaa enää ollenkaan. Muistathan minut tuollaisena?"
Otto lupasi. Hän muistaisi Nilsin varmasti vieläkin koreampana, jos se olisi mahdollista - mutta myös näin, etuhampaat hymystä näkyvissä ja pitkiksi venähtäneet hiukset hölmösti sekaisin. Sellaisena hän oli tutuin ja rakkain. Hän oli niin rakas, että tuntui julmalta, että...
"Eihän ole minulta aivan tuhottoman turhamaista lahjoittaa sinulle kaiken aikaa vain kuvia itsestäni?" Nils kysyi vähän huolestuneena. Hänhän oli lähettänyt sen yhden potretin edellisenä syksynä.
Otto vakuutti, ettei ollut, ja kiitteli. Nilsin näköisen ihmisen olisi päinvastoin ollut häijyä pitää kuvansa itsellään.
"Mutta minulla ei ole kuvaa sinusta. Entä jos otattaisimmekin Helsingissä yhteiskuvan?" Nils kysyi. "Olisimme läheiset kumppanit - siis tilanhoidossa, missä muussa? Mitä sanot?"
Otto ei oikein tiennyt (eli ei aikonut suostua vähällä), mutta Nils arveli hymyillen, että saisi hänet taivuteltua. Sitten joskus. Ei, vaan aivan pian. Marraskuussa.
Viimeiset päivät kuluivat aika mukavaan sävyyn tarpeellisissa töissä. Otto leikkasi Nilsin hiukset kaupunkikuntoon. Nils alkoi palauttaa lainaamiaan kirjoja pappilaan ja siirtää omia tavaroitaan pöydältä ja kaapista laukkuunsa. Sellaista se nyt vain oli. Eihän Otto ollut kuvitellutkaan, että Nils jäisi tällä kertaa loppuiäkseen. Totta kai hän otti tavaransakin mukaansa... lähtiessään. Ei siinä ollut mitään sen kummempaa. Mutta silti, kun Otto katseli ovensuusta, hänestä tuntui, kuin...
"Sinä olet kirjoittanut aika paljon kesän aikana", hän sanoi tarkoittaen paksua nippua papereita, joita Nils piteli käsissään.
"Niin, ajatella", Nils sanoi ja suoristautui katsomaan häntä. "Näistä saisi epäilemättä kolmekin kokoelmaa, jos niin monet eivät olisi vielä ala-arvoisia. Tämä oli tuottelias kesä."
Nyt se oli... ohi. Lopussa.
He hymyilivät toisilleen.
Tuli viimeinen kokonainen päivä. He kiertelivät vielä kalliolla ja muissa rakkaissa paikoissa, niin kuin edellisenäkin vuonna. Tällä kertaa he kuitenkin omivat Eerolan röyhkeästi itselleen. He kävelisivät sen mailla jatkossakin; tämä vuosi oli vasta heidän nuoruuttaan, tulisi vielä monia vuosikymmeniä. Niin se olisi. Myöhemmin he eivät enää muistaisi, kuinka kamalaa... Niin, mutta nyt heidän oli tärkeintä pohtia, miten he hoitaisivat mitäkin paikkaa sitten joskus, kun tilan avaimet olisivat heillä. Eerolassa voisi kasvattaa monenlaisia ruusujakin - ei se ollut vain kartanoiden ja pappiloiden oikeus.
"Entä pitäisikös rantaan tehdä suorempi polku pihan kulmalta?"
"No mutta, ehdottomasti!"
Otto leikitteli huvikseen jo parilla ajatuksella peltojenkin varalle. Ne kuulostivat Nilsistä mainioilta.
Tuntui, kuin he olisivat voineet päättää laittaa työt alkuun heti paikalla, vaikka oikeasti...
Heidän viimeinen iltahetkensä yhdessä (toistaiseksi, siis) oli lämmin, hämärä ja hiljainen. Kaunis ja... urhea. Kammarin oven takana vartova ja ikkunaruutuihin koputteleva aamu toisi mukanaan kaikkea vaarallista ja tummaa ja oikeasti vähän kamalaakin -
Juna lähtisi aika varhain aamulla
- mutta he kuiskuttelivat toisilleen rauhassa ja katselivat tulevaan sylikkäin. He ottaisivat sen vastaan tyyninä. Heillä ei ollut, ei ollut, ei ollut hätää.
Ainakaan Otto ei aikonut... Hänen olisi parempi, jos hän ajattelisi viisaasti, ja... Hän ja Nils olivat tavallaan päättäneet, ettei kumpikaan alkaisi tänä vuonna mihinkään tyhmään. Otto ei aikonut...
Oton kiivaansekavat unet tuntuivat ymmärtävän asioiden tolan rohkeammin kuin hän itse. Keskellä pilvisen pimeää loppukesän yötä hän ja Nils kuitenkin heräsivät samaan aikaan, ehkä johonkin pieneen rasahdukseen tai saman sävyisiin unikuviin. Heidän katseensa eivät tavoittaneet toisiaan, mutta Nils siirtyi vielä likemmäs Ottoa. Peite kahisi lämpimästi.
"Oletko saanut nukuttua?" Nils kuiskasi. Otto murahti jotain vastaukseksi. Nils vaihtoi asentoaan ja huoahti työläästi.
"Tämä on niin kirotun pirullista", hän sanoi. Hänen äänensä oli äkkiä pikimusta ja piripintaan täynnä kaikkea sitä, mitä he eivät olisi saaneet myöntää tuntevansa. "Miksi meillä täytyy olla tällaista? Minä tahtoisin vain..." Lause katkesi, koska ei voinut jatkua. Nilskin siis... silti, vaikka.... Sanat pääsivät ravistamaan Ottoa niin, että jo valmiiksi huojuneet järkevät vakuuttelut romahtivat raunioiksi.
Seuraavana yönä he kävisivät nukkumaan aivan yksin, eivätkä...
Niin se olisi, niin heille taas kävisi!
Eikö heillä ollutkin syytä huoleen?!
...Otto - - kun hän nyt viimein päästi ajatuksen päähänsä, se alkoi riehua ja repiä, sotkea rauhaisaa järjestystä. Ehkä aamuyön tunnit vääntelivät häntä, mutta... Oli totta, että hän ei voisi enää mitenkään tavoittaa Nilsiä, ei ojentamalla kättään eikä edes koputtamalla oveen. Vierashuone jäisi tyhjilleen. Siellä viipyisi riipivä tunne siitä, että siellä oli joskus ollut - ja olisi vieläkin pitänyt olla - joku maailman tärkein, joka... joka...
Nils olisi niin kaukana, ja vasta talvella...
Otto veti hänet lujasti kiinni itseensä.
Heidän tietämänsä asiat eivät enää auttaneet heitä ja heidän järkensä kirkaisivat heille, että kaikki oli sittenkin kamalaa; he olivat sittenkin silkkoja metsäneläimiä joutumassa syksyn kitaan. Heillä saattoi olla tulevaisuus, mutta mitä väliä sillä oli juuri nyt, kun...! Tuttu jäytävän pelokas raskaus asettui nyt viimein koko voimallaan Oton jäseniin ja kiersi hänen unensa solmuun. Se ei keventynyt, vaikka aamun pilvinen valo täytti huoneen. Liian moni asia oli samoin kuin vuosi sitten. He oppisivat sietämään tätä sitten joskus. Vielä ei ollut sen aika.
...Ja kuitenkin he aikoivat vielä erota arvokkaasti. Ehkä toistensa vuoksi, ehkä siksi, että jos joku jossain katsoisi heitä, hän saisi nähdä kaksi määrättömän vahvaa nuorta miestä. Tai ehkä vain siksi, että olivat jo jaksaneet ryhdikkäästi tänne saakka. He olivat oppineet viime vuonna, mitkä askareet heidän täytyi hoitaa ja missä järjestyksessä. Mitään ei kannattanut ajatella. Olivathan he tienneet, että tämä päivä tulisi. Aamulla Nils siis sulki laukkunsa ikään kuin olisi tehnyt niin päivittäin, otti sen kantaakseen ja painoi huoneensa oven kiinni viimeisen kerran. Hänen liikkeensä olivat jähmeät ja hymy kipeän sinnikäs. Miksi jo nyt?
Nils jäi vielä vaihtamaan pari sanaa enonsa kanssa. Otto taas pyysi Vilhon avukseen valjastamaan Miina-tammaa kärryjen eteen. Jussi oli yrittänyt neuvoa heitä siinä koko kesän, ja muina päivinä Otto olisi jo osannut. Tänään hänen sormensa tuntuivat kapinoivan häntä vastaan ja nahkaremmit luiskahtelevan hänen käsistään. Ehkä nekin tiesivät, ettei hän halunnut... Työ tuli kuitenkin tehtyä, ja sitten - sitten Oton täytyi jo kiirehtiä ottamaan Nilsin laukku kantaakseen.
"Myö nähhään kuulemma joolun jäläkeen", Vilho sanoi Nilsille, kun tämä oli noussut kärryille Oton viereen. "Muistahhaa nyt minua parasta kaverijjaes lahjalla eläkä aena vuan tuota yhtä."
Nilsinkin virne näytti ihmeen aidolta. Hän lupasi tuoda jotain kaikille, mihin Vilho yritti parhaansa mukaan todeta nuivasti, ettei asialla toki oikeasti ollut hänelle mitään väliä.
Otto oli tietenkin taas puhunut itselleen luvan olla Nilsin kyytimiehenä. Hän tahtoi olla Nilsin kanssa mahdollisimman kauan, mutta... matka oli julma. Kärrypolku kantoi menneen kesän muistoja. Muistoja siitä ensimmäisestä päivästä, kun Nils oli kävellyt sitä pitkin ja Otto oli huomannut hänet pellonreunasta, ja... Nyt he elivät mieluummin Helsingissä, puhuivat siitä lakkaamatta ja epätoivoisesti. Tulevaisuus oli yhä olemassa, ja Otosta tuntui hetken autuaasti, kuin hän olisi jo ollut siellä jossain, Nilsin ja meren lähellä. Kuin hän olisi ainakin voinut lähteä sinne jonnekin tänään Nilsin mukana. Hän ei tietenkään lopulta tekisi niin eikä sellaista siksi ollut millään pirun lailla järkevää ajatella, mutta mitä muutakaan hän... Mitä heille edes tapahtui?
Miten he olivat koskaan kuvitelleet voivansa erota rauhassa? Asema oli vain viaton paikka jossa junat pysähtyivät, mutta tänään Otto vihasi ja pelkäsi sitä. Se repäisi hänet irti kuvitelmistaan.
Aivan liian pian Nils jo seisoi Oton vierellä lippu kädessään.
"No niin, nyt minä menen kuuntelemaan äitini itkua, kun hänen esikoisensa lennähtää pesästä. Toivota onnea", hän sanoi reippaan suureleisesti - Otosta tuntui, että hän oli suunnitellut sanojaan ja äänensävyään koko ajan käydessään konttorissa. Jatkon hän kuitenkin taisi lisätä mielijohteesta: "Kunpa joku antaisi minunkin itkeä hieman."
Hän hymyili, mutta hänen katseensa kääntyi pois ja hartiansa kohosivat - pitkäksi aikaa. Ottokin joutui räpyttelemään silmiään tiuhaan, mutta vaikka toiset olisivat antaneet luvan heidän kyynelilleen, niin he itse eivät koskaan. Heillä oli tällainen hirveä elämä, mutta...
"Menemme Helsingissä kuppilaan ja katsomme rinta rinnan talvista Suomenlahtea", Nils sanoi kiivaasti, melkein vihaisena kaikelle kärsimykselle. "Ajattele sitä."
Se oli enemmän suora kehotus kuin keino korostaa sanojen ihmeellisyyttä.
Otto lupasi.
Juna oli jo ennättänyt asemalle. Ja he, he pirulaiset sen kuin hymyilivät päin tämän kaiken naamaa.
Nils tarttui laukkuunsa, ja heidän täytyi taas...
"Nähdään pian."
"Nähdään."
Nils nykäisi Oton hihaa, kääntyi ja käveli pois junalle.
Suikkasi ovelta maailman surullisimman lentosuukon.
Se sulautui kosteaan ilmaan, joka kietoutui Oton ympärille surkean lohdullisena halauksena.
Olisi marraskuinen asemalaituri ja välipäivien pakkaset.
Olisi kaukainen kevät, joka koittaisi kukkivana.
Ja lopulta olisi päivä, jona Nils astuisi heidän kotiinsa, laskisi laukkunsa ja saisi jäädä.
/ / /
Tämä nyt tahtoikin loppua tällä tavalla yhdessä luvussa. :oo
Mitäs tässä sitten sanoisi...? Nämä hommat olivat tässä???
Nyt on kyllä kohtalaisen jännä, enimmäkseen hämmentynyt olotila, mutta sanotaan kuitenkin, että olen aivan valtavan kiitollinen kaikille, jotka ovat seuranneet tätä ja SKE:tä! Wattpadiin kirjoittaminen on ollut minulle tähän asti huikean antoisa kokemus ja olen monet kerrat todennut tehneeni viisaasti, kun aloin tähän ihanaan urakkaan. 😊💕
Entä jatkossa? Seurailen täällä Wattpadissa kommentteja yms. yhtä aktiivisesti (tai "aktiivisesti") kuin tähänkin asti, mutta en ole vielä suunnitellut aloittavani uutta pitkää tarinaprojektia. Tällä hetkellä mielessä kutkuttelee kylläkin päällimmäisenä jonkinmoinen "lisäkertomus" näiden Helsingin-reissusta. Minulla on mielessäni alustava aikataulu sille, mutta en rohkene hölöttää siitä vielä täällä. Tiedotan tästä ja muista olennaisista asioista luonnollisesti tämän tilini kautta. Vähemmän olennaisten jatkosuunnitelmieni etenemistä taas voitte seurailla Twitter-tililläni (ketunroihu), jota olen viimein alkanut herätellä henkiin.
Eipä tässä siis muuta kuin... näkemisiin 🥰