A/N: heippa <3 mä mietin pitkään, että kirjotanko tätä kirjaa vaan juulin näkökulmasta vai juulin ja aatun vai juulin, aatun ja roopen. aattelin sit et kirjotan ekat luvut aatua ja juulia, ja mietin roopea myöhemmin. tulin nyt siihen tulokseen, että kerta roope tulee olee tässä isossa osassa, niin kirjotan sit myös roopelukuja, vaikka sen näkökulma on ihan kaikista vaikein mulle. aattelin kuitekin, että haluan tuoda sen pään sisäistä maailmaa enemmän esiin, toivottavasti se ei haittaa :D nyt kuitenkin juulia tähän väliin. kiitos kun luette, niin tätä ku mun muitaki tekstejä, oon todella otettu <3
*
LUKU 5 – NIIN KUIN ENNEN
Juuli
Tepi oli pääsäätöisesti ihan viihdyttävää seuraa – Aatu oli sanonut, että se öykkäröi humalassa ja saattoi tapella, mutta ei se koskaan mun seurassa ollut sellainen ollut. Mun seurassa se oli aina ollut leppoisa ja iloinen, ehkä vähän pihalla ja vähän kärkäs välillä, mutta ei ikinä pahansuopa. Mulla oli monenlaisia kokemuksia päihdepäistä, eikä Tepi kuulunut todellakaan niihin huonoihin.
Mun äiti veti heroiinia ysärillä, silloin, kun sitä vielä oikeasti liikkui katukaupassa. Se veti sitä silloinkin, kun se odotti mua. Mä synnyin siksi tosi ennenaikaisena, puolitoistakiloisena vieroitusoirekipuja huutavana keskosvauvana. Me asuttiin äidin kanssa ensikodissa mun ensimmäiset elinvuodet, ja äiti kävi katkoilla, pääsi irti kamasta, retkahti taas ja meni uudelleen. Mä taas menin sijaiskotiin, odotin sitä päivää, että äiti voisi olla mulle äiti. Kyllä se yritti, niin mä halusin uskoa.
Äidin viimeisen katkolla olon jälkeen sossut päättivät, että mä voisin mennä kotiin, olin ehkä kuuden vanha, ja oikeasti kaikki oli ollut silloin ihan okei. Mä kelailin usein, että kaikki olisi voinut olla ihan okei paljon pidempäänkin, jos äiti ei olisi koskaan tavannut Jereä.
Jere oli ollut äitiä vähän nuorempi, entinen linnakundi, väkivaltainen ja helvetin kaoottinen, myrkyllinen ihminen. Jere oli ollut kamala ja pelottava. Ja äiti oli rakastunut siihen ihan päätä pahkaa.
Niin kuin mä Roopeen.
Joskus mä mietin, ettei me oltu äidin kanssa niin erilaisia. Päihteidenkäyttö ja paskat miesvalinnat – tulivatko ne geeneissä vai olinko mä saanut huonon esimerkin, mistä se tiesi. Tai sitten se vaan oli mua, kaikki tämä. Ehkä mä olin vaan typerä, helvetin epäonnistunut ihan kaikessa.
Mun isä oli aina ollut kuvioissa vähän, vaikka olikin asunut Harjulla. Siinä oli ehkä jotain samaa kuin Tepissäkin, paitsi, että mun isää ei ollut kiinnostanut juurikaan nähdä mua. Joskus tuntui, ettei Tepikään välittänyt Aatusta, vaan rakasti pelkkää viinaa, mutta kyllä se välitti. Mä näin sen katseesta. Mä tiesin, että Tepi oli ollut vaihtelevasti hyvin paska isä, mutta tunteeton se ei ollut kuitenkaan. Se rakasti Aatua ja mä tiesin, että sen alkoholismi hävetti sitä, ainakin välillä.
Me vietettiin päivää Tepin kämpillä korttia pelaillen, kunnes Aatu heitti mut himaan.
Mun olo oli rauhallinen koko illan, ei hermostuttanut, tehnyt mieli olla sekaisin tai mitään muutakaan. Mä pystyin vaan olemaan. Aatulla oli muhun hyvä vaikutus, sen seura toi tietynlaista lohtua. Mä pystyin luottamaan siihen täysin, tai ainakin enemmän, kuin kehenkään muuhun.
Ihan huomaamatta siitä vaan oli tullut sellainen, jonkinlainen tukipilari.
Mä tiesin, ettei mun kai olisi pitänyt poltella dullaa sen kanssa, mutta päätin olla ruoskimatta itseäni siitä. Mä olin kuitenkin kuivilla paljon kovemmasta kamasta. Mä päätin, ettei joku satunnainen pajari vielä luistanut mua raiteiltaan tai antanut mulle potkua alkaa taas sekoilla.
Koska en mä halunnut. Mä en halunnut enää palata sellaiseen.
*
Seuraavana aamupäivänä Roope tuli mun ovelleni, niin kuin se oli uhannut.
Se oli yrittänyt soittaa mulle, mutta mä en ollut vastannut, vaikka tiesinkin, etten mä pääsisi siitä eroon välttelemällä puhelintani. Mä tunsin itseni typeräksi, kun olin palannut Kiuruharjulle, vaikka tiesinkin samalla, että eihän mulla ollut muutakaan paikkaa.
Mä makasin sängylläni topissa ja kuluneissa mustissa farkuissa, tuijotin kattoa ja kuuntelin, kun Roope hakkasi mun oveani. Se ei häipyisi, ennen kuin mä avaisin. Se tulisi vaikka ovesta läpi, jos se vaan haluaisi, kyllä mä sen tiesin.
"Juuli, mä tiiän, että sä oot kämpillä!"
Mä rypistin otsaani ja mietin, kuinka kauan antaisin Roopen hakata ovea, ennen kuin menisin avaamaan. Mitä kauemmin mä odottaisin, niin sitä enemmän sen hermostuisi ja vaikka mä halusin näyttää sille, ettei se voinut määräillä mua, niin silti mä en tahtonut, että se raivostuisi.
Kai mua kuitenkin pelotti sen verran, tai ehkä se oli vaan itsesuojeluvaistoa. Tai ehkä mua pelotti, että kohta joku naapuri tulisi katsomaan rappuun ja sitten Roope vetäisi sitä naapuria turpaan.
Mun toinen seinänaapuri oli yksi Marjatta – selkävaivainen, alkoholisoitunut vanhempi leskinainen. Se oli ihana tyyppi, tosi herttainen. Se oli kertonut mulle, kuinka se oli ennen työskennellyt pankissa ja sillä oli ollut rahaa, mutta sitten sen mies oli kuollut, ja se oli alkanut juoda ja menettänyt työnsä, luottotietonsa, omakotitalonsa ja lapset sekä lapsenlapset siinä samalla.
En mä nyt halunnut, että Roope sitä ainakaan löisi.
"Juuli!"
Vitun Koskinen.
Huokasin hiljaisesti, kohottauduin istumaan sängyn laidalle ja lopulta keräsin itseni, nousin ylös ja kävelin hitaasti asunnon poikki eteiseen. Laskin käden kahvalle ja avasin, mutta vain sen verran, kuin turvalukko antoi myötä. Roope asetti jalkansa oven väliin saman tien.
Totta kai.
"Mitä nyt?" sihahdin ja kohotin katseeni entisen poikaystäväni kasvoihin.
Mä vähän hätkähdin näkyä.
Roopen kasvot olivat ruhjeilla, sen posken iho oli rikki ja valui verta, punainen väri oli sotkeutunut pitkin sen kasvoja. Leuka oli mustelmista sininen ja toinen silmä ei ollut kunnolla auki, kun silmäkulma oli niin turvonnut.
"Mitä sulle on sattunu?" kysyin nielaisten.
Mä koitin ajatella, kuinka mun ei pitäisi välittää, kuinka Roope teki itse muille juuri noin, löi ja pahoinpiteli, kuinka oli ihan oikein, että joku hakkasi sen. Kuinka se oli käynyt käsiksi myös muhun.
Mä todella koitin, ja silti mun sisällä nousi huoli. Sellainen, niin kuin ennen, olinhan mä nähnyt Roopen ennenkin huonossa kunnossa.
"Ei mitään – voitko nyt vittu päästää mut sisälle?" se puhui ja sen äänessä kuulsi hermostuneisuus.
Mä tuijotin sitä hetken, kunnes annoin periksi, en lopulta edes harkinnut. Nostin kättäni, pujotin turvalukon pois ja päästin vertavaluvan, ruhjeisen miehen asuntooni. Roope käveli mun ohitseni, sen harmaa t-paita ja farkut olivat veressä.
Se paineli suoraan vessaan, mä kuuntelin, kun se avasi hanan ja kirosi hiljaa. Mä tunsin sydämeni lyövän tiheämmin, kun vilkaisin käytävälle, ettei siellä vaan ollut ketään, ettei kukaan mielipuoli seurannut Roopea. Mä tiesin kyllä nämä kuviot – kuviot, joista nimenomaan halusin kauas.
Tässä mä silti olin. Jälleen kerran.
Vedin oven nopeasti kiinni ja kävelin vessan ovelle, seisahduin katsomaan, kun Roope pesi verta kasvoistaan. Punainen väri tahri lavuaarin valkoisen pinnan, valui veden mukana viemäriin. Eilen illalla kehon ja mielen vallannut rauhallisuus oli kadonnut, nyt mulla oli vaan hermostunut olo.
Tuijotin hiljaisesti Roopea, mietin, meinasiko se ikinä lopettaa.
Se kohottautui lopulta, sammutti hanan, jonka kahvaan jäi sen kädestä verta, kunnes nappasi naulassa roikkuvan pyyhkeen ja painoi kasvoilleen.
"Saatana", se kirosi kankaaseen, kunnes laski pyyhkeen lavuaarin reunalle ja käännähti mua päin.
Sen poskessa olevat ruhjeet näkyivät nyt paremmin. Ruhjeiden keskellä oli poskea pitkin leukaan kulkeva verta valuva haava, niin kuin viilletty. Roope liikahti lavuaarin luota, käveli vessan ovelle, mun ohitseni peremmälle kämppään, eikä sanonut mitään. Mä katsoin, kun se kiskoi veren tahriman t-paidan päältään ja nakkasi seinustalla olevalle tuolille.
"Mitä tapahtu?" kysyin uudelleen, kun seurasin Roopea olohuoneeseen. En mä edes tahtonut tietää, en oikeasti. Tuijotin Roopen selkää, lapaluiden välissä olevia ruhjeita ja mustelmia kyljessä.
"Yks homma vaan kusi", se lausahti levottomana ja käännähti ympäri.
Kohtasin siniset silmät, joista toinen alkoi todella turvota kiinni. Uskomatonta, mutta Roope oli komea hakattunakin. Eikä mun olisi pitänyt ajatella sillä tavoin, mutta niin mä silti ajattelin, kun se seisoi siinä ilman paitaa ja katsoi mua.
Oikeasti mun olisi pitänyt jättää se käytävään, käskeä se painumaan helvettiin.
"Miks sä tänne tulit?" kysyin, koitin pitäytyä viileässä äänensävyssä, koitin kuulostaa siltä, ettei mua kiinnostanut paskaakaan, että se oli tuossa kunnossa.
"Minne muualle?" se hymähti ja pyyhkäisi verta poskestaan.
Mun oli vaikea olla, kun se sanoi noin. Mä tiesin, mitä se tarkoitti. Mä tiesin, että juuri nyt, juuri tällä hetkellä, sillä oli niin paha olla, ettei se voinut olla yksin, ettei se voinut myöskään mennä minnekään, kuten kotiinsa. Minnekään muualle, kuin mun luokse.
"Mä haen jotain kylmää tohon turvotukseen", totesin vaan ja käännyin, kävelin keittiöön. Otin vihannespussin pakasteesta, käärin sen kuluneeseen keittiöpyyhkeeseen, nappasin keittiön kaapin perällä olevan ensiapupakkauksen, ja kävelin takaisin olohuoneeseen.
Roope oli istunut sohvalle ja nostanut puhelimen korvalleen. Sen tatuointien peittämässä hauiksessa oli tosi ilkeä viiltohaava, sellainen, josta näkyi vaaleaa kudosta. Se pitäisi tikata.
"Vitun Tuomainen", Roope tuhahti laskettuaan puhelimen korvaltaan kohta. "Ootko nähny Aatua?" se kysyi multa ja mä nielaisin.
Olen.
"En oo, vastahan mä eilen tulin takas Harjulle", valehtelin. "Mitä sulla sille?"
"Tarvii löytää se Kulmalan pikkurotta jostain", Roope mutisi ja mä rypistin otsaani.
"Ai Henkka?"
"Niin."
Mä nielaisin, enkä halunnut tietää mihin Henri Kulmala todella oli sekaantunut – poikaparka. Aatu varmasti tiesi Henkan olinpaikan, ja tavallaan oli helpottavaa tietää, ettei Aatu kertoisi Roopelle, se välitti Henkasta sen verran kuitenkin. Roope sammutti Huaweinsa, nakkasi sen pöydälle, otti taskusta toisen, vanhanmallisen Nokian näppäinluurin ja näpytti viestin kulmat kurtussa, kunnes siirsi katseensa muhun.
"Toi pitäs käydä tikkaamassa", kommentoin nyökäten Roopen hauista kohti. Se vilkaisi kudoksista irvistävää haavaansa.
"Tuskin."
Idiootti.
En alkanut väittää vastaan, vaan istuuduin myös sohvalle ja ojensin kankaaseen käärityn jäisen vihannespussin Roopelle. Se painoi sen toiselle, mustelmaiselle ja turvonneemmalle poskelleen ja mä avasin ensiapupakkauksen. Mulla oli siellä kaikkea mahdollista, ehkä mä vaan kelasin, että jos mulle kävisi huonosti, niin mulla olisi himassa edes jotain ensihätään.
"Ei tarvii alkaa leikkiä mitään lääkäriä", Roope murahti tylysti ja vilkaisi mua.
"Mitä mä sit teen?" vastasin takaisin kipakasti ja valutin puhdistusainetta vanulapulle välittämättä Roopen puheista.
"No oot vaan siinä."
Roope vilkaisi mua uudestaan ja mä purin hampaitani yhteen.
En vastannut mitään, painoin vaan lapun Roopen poskelle ja pyyhin ruhjeet ja sen pitkän haavan, josta jäisi varmasti arpi. Olin tehnyt näin monesti ennenkin, ja tuntui melkein, kuin mä eläisin jotain vanhaa tilannetta uudelleen. Painoin posken haavaa pitkän aikaa, koitin saada verenvuodon tyrehtymään.
Me istuttiin hiljaisuudessa. Roope tuijotti eteensä ilmeettömästi ja mä tarkastelin sen mukiloituja kasvoja.
Kun pahin vuoto rauhoittui, niin otin taas uuden lapun ja painoin vasten hauiksen haavaa. Roopen ilme värähti, kyllä mä nyt tiesin, että se kirveli ihan saakelisti, kun haava oli noin syvällä ja kudokset pullottivat, mutta ei Roope koskaan ollut hetkahtanut kivusta.
"Mulla on haavateippiä, voin koittaa teipata tota."
"Miten vaan."
Vitutti Roopen välinpitämättömyys, mutta ei se kai oikeasti välittänyt haavoistaan ja ruhjeistaan. Kai se vaan halusi istua rauhassa. Kun olin puhdistanut haavan, teippasin sen niin hyvin kuin osasin, otin rullan sideharsoa ja kiersin napakan siteen hauiksen ympärille. Sitten mä otin teipin uudelleen, yritin kokemuksen tuomilla taidoillani paikata posken haavaa.
Roope vaan istui ja tuijotti eteensä. Sen vatsassakin oli mustelmia, mutta kylki näytti pahemmalta, mä mietin, oliko sillä murtunut kylkiluita.
Tunsin itseni säälittäväksi, kun tunsin niin paljon pahaa mieltä siitä, että Roope oli hakattu. Mä olin liian kiltti, ehkä liian herkkä, liian empaattinen. Mä olin aina kelannut, että mä olin liian hauras tällaiseen maailmaan. Siksi mä en ollut ikinä kyennyt lähtemään Roopen rikollisiin kuvioihin mukaan, kun me oltiin seurusteltu, vaikka tiesin, että moni muu mimmi olisi lähtenyt. Mä olin vaan pysytellyt niin kaukana kuin oli ollut mahdollista, katsonut vierestä, kun Roope oli saanut pimeää rahaa, mennyt perimään velkoja, hakannut ja tullut hakatuksi, istunut tutkintavankeudessa, ryöstellyt, diilannut, tapellut, ollut kaoottinen ja välinpitämätön moraalista.
Mä olin aina halunnut, että se lopettaisi rikokset, tekisi jotain tavallista. Ei se varmaan kuitenkaan osannut mitään muuta.
Hetken päästä otin Roopen toisen käden käteeni, sain sen heräämään tyhjästä, elottomasta tuijotuksestaan. Se tuijotus oli pelottavaa, Roope oli saanut sellaisia, niin kuin kohtauksia, jo vuosia sitten. Se oli aina toisinaan vaan humsahtanut jonnekin, tuijottanut eteensä pelottavalla tavalla tyhjästi. Kuten nyt, niin kuin se ei olisi ollenkaan tässä maailmassa, vaan jossain muualla.
Joskus, nytkin, mä mietin, että kuuliko se ääniä. Mä mietin, että puhuiko sen pään sisällä joku toinen, käskikö joku ääni tehdä sen jotain, oliko se psykoottinen, oliko sillä harhoja. Sen äidillä oli skitsofrenia ja kyllä mä tiesin, että se saattoi periytyä.
Sen mä tiesin myös, että Roope olisi tarvinnut hoitoa. Sillä oli käsittelemättömiä traumoja ja helvetisti ongelmia sen pään sisällä. Mä ihmettelin, ettei kukaan ammattilainen ollut sen vankila-aikana kiinnittänyt mitään huomiota sen mielentilaan.
En mä ottanut Roopen kädestä kiinni mistään muusta syystä, kuin siitä, että sen rystyset olivat auki ja halusin puhdistaa myös ne. Se oli lyönyt kovasti, ei iho olisi muuten noin rikki ja mustelmilla. Tunsin Roopen katseen, kun kohta kieritin sideharson myös kämmenen ympärille, rystysten suojaksi.
Kun sain siteen solmittua nostin katseeni Roopen kasvoihin.
"Tänään mä kelasin, että mä kuolen", se sitten totesi, ihan puskista ja katsoi mun silmiini.
Mä hätkähdin sen yhtäkkisiä, erikoisia puheita.
"Miks?" kysyin hiljaa.
"Sillä äijällä oli Glock mun kaulalla", se vastasi ja mun päässä humahti varoittamaton järkytys. "Kelasin, että se ampuu mut."
"Voi helvetti", hengähdin ja laskin katseeni.
Aseet pelottivat mua, vaikka mä olin pidellyt itsekin sellaista kädessäni. Yhden ainoan kerran – yhden ainoan kerran mä olin pitänyt Roopen laittomasti hankittua käsiasetta, kädet tärisen, hysteerisesti itkien osoittanut sillä Roopea ja miettinyt, että tappaisin sen.
Siitä oli jo monta vuotta, se oli ollut vähän ennen kuin Roope oli päätynyt lusimaan. Mä olin saanut keskenmenon, saanut tietää Roopen ajaneen kamoissa pienen tytön hengiltä, mä olin ollut ihan sekaisin. Roope oli provosoinut mua ampumaan, se oli huutanut, että mun pitäisi painaa liipaisimesta ja tappaa se. Se oli halunnut, että mä ammun.
Se tilanne oli ollut hirveä ja sekopäinen, enkä mä halunnut ajatella sitä, mutta nyt se nousi mun mieleeni.
"Pelkuri jätkä", Roope lausahti ja vilkaisi sitten sidottua hauistaan.
Niin kuin se olisi taas toivonut tulevansa ammutuksi.
"Toi touhu on ihan sairasta, kannattais lopettaa", totesin vakavana, sain Roopen nauramaan kolkkoa, ilotonta naurua.
"Vittuako moralisoit siinä?" se lausahti ja mä huokaisin hiljaa. "Mitä muuta mä Juuli tekisin?"
Kohautin olkiani ja katsoin hetken jonnekin Roopen ohi.
"Mitä vaan, jotain normaalia, laillista."
Vilkaisin Roopea, joka siirsi katseensa muualle.
"Ei mulla oo yhtään syytä lopettaa tätä", se hymähti.
"Miten niin?"
Roope katsahti mua silmäkulmastaan, mutta ei vastannut. Enkä mä kysynyt enempää, tiesin, ettei Roope puhuisi enää tästä aiheesta. Eikä tämän pitäisi muutenkaan enää kuulua mulle, eivät Roopen asiat, eikä mikään, mikä liittyi siihen. Silti tämä liittyi ja nyt, kun Roope oli pitkästä aikaa tuollainen, lähempänä sitä Roopea, johon olin aikoinani rakastunut, niin mun oli hyvin vaikeaa vihata sitä.
Vaikka kyllähän mä vihasin. Roope oli kamala, se oli tehnyt niin paljon pahaa.
Käänsin katseeni pieneen olohuoneeseeni ja laskin verestä sotkeutuneet kädet syliini.
"Miks sä leikkasit ja värjäsit tukkas?" Roope kysyi ja kysymys oli niin tilanteesta irrallinen, että mua melkein nauratti.
"No koska halusin."
"Jaaha."
"Mitä helvettiä se sulle ees kuuluu?" lausahdin napakasti ja käänsin katseeni Roopeen. Se suoristautui hieman ja kääntyi myös katsomaan mua.
"Onks sulla joku mies?"
Mä naurahdin ilottomasti, väkinäisesti.
"Sekään ei kuulu sulle", totesin suoraan, pelottomasti. Jos mulla olisikin joku, niin en mä sanoisi Roopelle, mä tiesin, miten mustasukkainen se oli ja miten se suuttuisi ja raivostuisi ja tekisi jotain impulsiivista. Ei sillä olisi oikeutta sellaiseen, me oltiin erottu jo aikoja sitten.
Roope nosti aavistuksen leukaansa katsoessaan mua ja hetken ajan mun sydän otti kierroksia, ehkä mä pelkäsin, että se kävisi muhun käsiksi. Se ei käynyt kuitenkaan, se vaan katsoi, hetken ja toisenkin, kunnes nosti kätensä, sen terveemmän, mun niskaani.
Mä en ehtinyt varautua tai perääntyä, kun se samassa veti mun huulet huulilleen.
Mun kroppa jännittyi saman tien. Roopen huulilla maistui rööki ja veri, lämpö tuntui tutulta ja silti etäiseltä – niin kuin muistolta, joka veti mut takaisin jonnekin vanhaan, johonkin tunteeseen, joka tuntui samaan aikaan vastustamattoman ihanalta ja painajaismaisen kamalalta.
Mä hätkähdin kuitenkin nopeasti, heräsin tunteesta tilanteeseen, jonka ei todellakaan pitänyt mennä näin. Työnsin Roopen voimalla irti ja liikahdin itse kauemmas.
Mun sisällä kuohahti vihaisuus, raivo siitä, että Roope teki noin, suuteli mua. Silti, samaan aikaan, mun vatsa oli täynnä pistelyä, niskaa poltteli, sähkö valtasi jokaisen solun – sai mut haluamaan enemmän. Roope vaikutti muhun näin, kaikessa ristiriitaisuudessaan ja kamaluudessaan, se sai mut haluamaan itseään. Aina uudestaan.
"Mitä vittua Koskinen?" sihahdin hermostuneesti, kroppa jännityksestä kireänä, kuin jonkinlaisessa valmiustilassa.
Roope katsoi mua, hymyili itsetietoisen ärsyttävästi.
Se tuli lähemmäs välittämättä mun reagoinnistani tai sanoistani ja sen läheisyys sai mun hengityksen muuttumaan pinnallisemmaksi, tiheämmäksi. Mä tahdoin koskettaa sen tatuoitua, mustelmaista, paljasta ylävartaloa. Mä en tiennyt, oliko se sitä, kun mulla ei vaan ollut pitkään aikaan ollut ihmiskontaktia, ketään mun ihollani, vai johtuiko kaikki vaan siitä, että kyseessä oli Roope.
Mä en liikahtanut kauemmas, en mä kyennyt, kun Roope tuli lähelle, kun se kallisti päätään, hautasi kasvonsa mun kaulaani. Sen hengitys ja pistelevä pieni sänki mun kaulan iholla saivat selkää pitkin juoksemaan kutittavia väreitä ja mun oli niin vaikea, koko ajan vain vaikeampi, pitää itseni kasassa. Roopen toinen käsi laskeutui mun niskaani samalla, kun lämpimät huulet painuivat mun kaulaani vasten.
Mun huulilta purkautui varoittamaton äännähdys, sellainen, joka paljasti tämän tuntuvan hyvältä.
En mä olisi saanut tehdä näin, ei mun olisi pitänyt antaa Roopen koskettaa, suudella, tulla lähelle. Mä vihasin sitä niin paljon, mä inhosin, mä halusin siitä eroon, mä halusin kauas siitä ja sen vaikutusvallasta, ihan kaikesta, mikä liittyi siihen.
Ehkä halu ja himo olivat kuitenkin liian suuria tässä hetkessä, ehkä ne peittosivat alleen kaikki ne lukuisat negatiiviset ajatukset, joita mä tunsin entistä poikaystävääni kohtaan. Roope tiesi, miten koskea mua, kyllä se tiesi, miten se sai mut värisemään ja huokailemaan.
Kipinät rätisivät meidän välillämme edelleen, Roopen fyysinen vetovoima oli liikaa. Mä en voinut haluilleni mitään.
Joten mä antauduin, luovutin, annoin keholleni luvan. Taivutin päätäni ja Roope suuteli mun kaulaani nälkäisemmin, nirhaisi hampaillaan, tuli enemmän liki. Sen käsi laskeutui mun kyljelleni, puristui lantiolle ja mä annoin käsieni sukeltaa paljaalle ylävartalolle. Mä kosketin varoen, vaikka olisin halunnut puristaa ja raapia, kai mä kelasin kaiken halun keskellä, että hakattu ja potkittu vartalo oli kipeä ja arka. Kai mä kuitenkin välitin.
Roope irrottautui mun kaulaltani ja kohtasi mun katseeni. Mä katsoin selvälinjaisia, mustelmaisia kasvoja, nostin toisen käteni Roopen poskelle ja annoin peukaloni hipaista teipattua haavaa vasemmassa poskessa. Roope hengitti kiivaammin, mä tunsin hengityksen huulillani ja kuulin sydämeni lyönnit korvissani.
Hetken ajan mä todella tunsin välittäväni siitä, hetken ajan mä näin siinä muutakin kuin väkivaltaa ja kylmyyttä. Hetken ajan mä unohdin, että se oli ajanut pienen tytön kuoliaaksi, että se oli työntänyt mut rappusiin ja aiheuttanut keskenmenon, että se oli pahoinpidellyt sen pikkuveljeä, satuttanut muita ihmisiä niin tajuttoman paljon – että se oli satuttanut mua niin paljon.
Hetken ajan mä näin siinä rikkinäisyyttä, jotain pohjatonta yksinäisyyttä.
Roopen huulet painuivat mun huulilleni ja tällä kertaa mä vastasin suudelmaan. Vein käteni lyhyisiin, tummanruskeisiin hiuksiin ja tukistin hennosti. Roopen kädet liukuivat mun topin alle, nostivat sen helmaa ja mä irrottauduin sen verran, että Roope saattoi kiskoa vaatekappaleen mun päältäni.
Mä olisin voinut estää tätä tapahtumasta. Mä en kuitenkaan tehnyt niin.
Tunsin pian kosketuksen ihollani, kyljillä, vatsalla, selällä. Mä huokailin, kohottauduin polvilleni ja käännyin Roopea päin. Sen ahnaat, tahtovat huulet löysivät mun huuleni uudelleen, sormet avasivat mun farkut ja mä kuljetin käteni sen vatsaa pitkin housujen etumukselle, hieroin kevyesti. Roope murahti mun huuliani vasten, sen kädet liukuivat ahnaammin mun vartalollani.
Mä irrottauduin jälleen, mutta vain noustakseni sohvalta ja kiskoakseni avatut farkut jaloistani. Mun kädet tärisivät ja mä halusin lisää, enemmän. Roope nojasi sohvan selkänojaan ja katsoi mua – ja mä seisoin aloillani alusvaatteissa ja katsoin sitä ja sen runneltuja kasvoja ja vartaloa.
"Vittu sä oot upee nainen", Roope lausahti matalassa äänessään tietynlainen kiihtynyt vire.
Mun ei olisi pitänyt nauttia sen katseesta, mutta silti mä nautin, juuri nyt ja tässä mielentilassa sen katse sai mut käymään vain enemmän kierroksilla. Roope liikautti paremmassa kunnossa olevaa kättään, kohottautui hieman ja tarrasi mua ranteesta, vetäisi eteensä. Mä liikahdin sen jalkojen väliin ja sen huulet painuivat saman tien mun vatsalleni. Mä värähdin, tunsin käsien puristuvan takapuolelleni ja hetken kuluttua hivuttavan alushousuja mun päältäni.
Roope tiputti vaatekappaleen mun nilkkoihini ja irrotti huulensa mun vatsalta. Se kohotti katseensa ja sen toisen käden sormet liukuivat pitkin mun reittäni, pitkin ihoon tatuoituja planeettoja, joita Roope oli aikoinaan jaksanut tutkiskella vaikka kuinka kauan.
Mä äännähdin, puristin käteni Roopen olkapäähän, kun sormet kohta liukuivat mun herkimmälle kohdalleni, hyväilivät hitaasti, kiusaten.
Mä annoin itseni nauttia kosketuksesta, melko kauan ja viivytellen, ennen kuin liikahdin kiskomaan housuja Roopen päältä. Se nosti lantiotaan aavistuksen ja mä riisuin sen alasti.
"Tuu syliin", se kehotti ääni käheämpänä ja kiskoi mua lantiosta lähemmäs. "Mä en pysty liikkuu."
Mä laskeuduin hajareisin Roopen päälle ja Roope avasi mun rintaliivit, otti viimeisen vaatekappaleen mun päältäni ja heitti jonnekin lattialle.
"Sattuuks noin paljon?" kysyin hiljaa.
En saanut vastausta, eihän se voinut suoraan myöntää. Roope painoi huulensa mun solisluilleni, suuteli hitaasti mun rintojani ja mä liikahdin sen sylissä.
Mä katuisin tätä niin paljon myöhemmin. Mä katuisin sitä, että annoin Roopen koskea näin, riisua mut, olla lähellä, suudella. Mä katuisin, että annoin itseni toimia tällä tavoin.
Mä tulisin vihaamaan Roopea edelleen, ei tämä muuttanut siitä mitään. Mua pelotti vain, että kaikki menisi tämän myötä vaikeammaksi. Mua pelotti, ettei Roope jättäisi mua ainakaan enää tämän jälkeen rauhaan.
En kuitenkaan ajatellut kaikkea sitä nyt.
Mä vaan kosketin ja hyväilin, suutelin rikottua vartaloa ja kuumia huulia, huokailin äänekkäästi. Kun Roope työntyi hetken päästä mun sisääni ja mä keinuin voihkien sen sylissä, niin tuntui, kuin mä olisin palannut johonkin vanhaan.
Sellaiseen aikaan, kun mitään peruuttamatonta ei ollut vielä ehtinyt tapahtua.