Franz Schubertin An die musik <3 <3
***
Suuntaamme Dorianin kanssa pieneen saliin, joka jo saapuessamme on täynnä odotusta. Minulla on valitettavasti monta syytä olla jakamatta samaa tunnetta. Ensimmäinen on Keaton. Toinen ovat hämmentävät uutiset, jotka sain juuri kuulla Dorianilta. Tai...ehkä eniten kertoi hänen aseenteensa, eivät puheet.
Ennen tätä olen törmännyt näihin huhuihin vain siinä mielessä, että kuulin Oscarin juoruilevan lähimpien kavereidensa kanssa, sillä Keaton sentään on hänen veljensä. Dorianin kertoman perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, etteivät ne puheet suinkaan ole laimenneet vaan muuttuneet vihakommenteiksi minusta. Mikä pahinta - ne ovat levinneet kaikkien tietoon Ainsworthissa.
Onnekseni ne, jotka tuntevat minut kunnolla, eivät usko niitä. Hyvä on myös se, että Celica ja Lyra ovat tarkkanäköisiä, sillä heidän ansiostaan kaksinaikani neiti Raclottin kanssa loppuu lyhyeen.
He ovat parhaillaan siirtelemässä penkkejä riviin muiden tyttöjen apuna, kun huomaavat meidän saapuvan.
Celica tarkastelee epäluuloisesti seuralaistani, mutta Lyra tunnistaa hänet heti säveltapailuntunnin Dorianiksi. Hän tervehtii, muttei todellakaan lämpimään sävyyn, ja Dorian vastaa tietenkin samalla mitalla.
"Eturivin saparopää, otaksun?" hän irvistää ja ravistaa kovakouraisesti Lyran kättä. "Lyra, Celica", Celica kertoo ystävänsäkin puolesta ja repii Dorianin käden pois varmuuden varalta.
"Sinä taas olet se enkelimäinen harpunsoittaja!" Dorian keksii.
"Aika kaukaahaettua", Celica huomauttaa, "sinä olet se klarinetisti, etkö olekin?" Dorian ei näytä huomioivan sitä, että muut hänen ympärillään käyttävät täysin neutraalia puhetyyliä.
"OBOISTI! Juuri tuon takia en toivo orkesteriimme soittajia, jotka esittävät olevansa parempia kuin ovat! Enkeliksi! Tekeytyvä! Lyyraisti!"
Onneksi keskusteluhetkemne pysäyttää hyvän sään aikana kuoronjohtaja Amelie Gracen kirkas ja kantava ääni: "Hyvää iltapäivää, laulavaiset!" Menkääpäs stemmoittain!"
"Muita sopraanoja?" Dorian kysyy hyväntuulisesti kuin minkäänlaista sanaharkan uhkaa ei äsken olisi ollutkaan. Ehdin kauhistua, etten vieläkään pääse hänestä eroon, kun kuitenkin tajuan helpotuksekseni sopraanoja olevan kuorossamme kahdenlaisia.
"Minä kuulun ykkössopraanoihin", Lyra tunnustaa vastahakoisesti. Dorian tuhahtaa pettymyksestä, luo minuun viimeisen tuiman katseen ja häipyy ääniryhmäläistensä luo. Huomaan Lyran istuvan tarkoituksella mahdollisimman etäälle hänestä.
Kun Celica katoaa alttojen sekaan, kaappaan mattamustan nuottitelineen kouraani ja kompuroin toisten sopraanoiden riviin. Olisin sentään halunnut samaan stemmaan jonkun kaverini kanssa, mietin juuri, kun huomaan sittenkin tutunnäköisen tytön silmäilevän muita turvallisen välimatkan päästä.
Olen nähnyt kyseisen viulistin monesti aiemminkin, nimittäin joka viikko soittotunneilleni mennessä. Istun hänen viereensä, ja pienen yllättyneisyyden jälkeen hän tervehtii minua hymyillen täysin varauksettomasti.
"Hei, Meg", minäkin sanon, "hauska nähdä sinut täällä." Tyttö nyökkää niin innokkaasti, että joutuu sen jäljiltä työntämään kirjavasankaiset silmälasinsa paremmin pisamaiselle nenälleen.
"Tulin juuri harjoittelemasta!" hän kertoo ja etsii samantien tyylikkäästä pikku-laukustaan monimutkaisennäköisen nuotin. "Tunnetko tätä?"
"En..." vastaan hitaasti samalla, kun varmistan luuloni todeksi käymällä alun melodiaa läpi pikaisesti mielessäni.
"Se soitetaan miltei kokonaan viidennestä asemasta", Meg selittää tohkeissaan, "yhtä kauhea kuin...en tiedä! Mutta tiedätkö sinä sitä, että Lavine Vance soittaa juuri tätä kappaletta tällä hetkellä!"
Säpsähdän kuullessani teinivirtuoosi-viulistitytön nimen lausuttuna niin syvän ihailun säestyksellä. Onko tämä kappale se rasittavankuuloinen, ylivaikea Etydi, jota Lavine soittaa huoneistossamme iltaisin?
"Minun soittamanani se kuulostaa lähinnä hyttysten ininältä!" hän nauraa. En vaivaudu kertomaan, että minun mielestäni Lavinen versio kuulostaa aivan samalta.
"En ole varma, voinko sanoa tuntevani sinut, mutta tunnen sinut paremmin kuin ketään muuta täällä", kertoo Meg jättämättä minulle lainkaan aikaa vastata, "Olen hyvin innoissani tästä varsinkin nyt, kun istuit viereeni, mutta ihmettelen vain, minkä kumman takia tänään on jo marraskuu!"
Megin vilkas puhetapa saattaa minut pyörälle päästäni, mutta yhtä lailla hämmästyksiin siitä, sillä ennen tätä olen kuvitellut hänet ujoksi ja vähäsanaiseksi. Ennakkoluulot eivät selvästi kannata, sen hän on ainakin juuri todistanut. "...niin? Aika on mennyt nopeaa", saan soperrettua.
"Ei! Tarkoitan, että kylläpäs harjoitukset aloitettiin myöhään, kun marraskuulle olemme ehtineet", hän selittää entistäkin kiihtyneemmin, "Odotus on tuntunut aivan liian pitkältä!"
"Niin kai, on se hassua, mutta ihan hyväkin. Alkusyksystä oli niin paljon kaikkea uutta", mietin, kun neiti Grace alkaa yleisesti selittämään juuri samaa juttua.
Hän kailottaa melun läpi: "Aloitamme ohjelmiston kerryttämisen vasta talviloman jälkeen, mikä tarkoittaa teille myös konsertointia ja matkoja muihinkin kaupunkeihin. Siihen asti teemme kaikkea muuta kivaa, tekniikan hiomisesta puhumattakaan!"
"Oletko siis ensimmäistä vuotta?" Meg utelee minulta. Nyökkään vain vastaukseksi, sillä yritän keskittyä johtajan selostukseen, jota kuuntelen toisella korvallani.
"Ai! Vaikutat vanhemmalta", hän kuiskaa, eikä sellainen kommentti voi olla kääntämättä huomiotani.
"Häh?" henkäisen, mutta siihen keskustelu jääkin, sillä oikeanpuolimmainen vierustoverini napauttaa minua käsivarteen. Tajuan vaieta tällä kertaa, ja niin tajuaa myös Meg, joka laskee katseensa nolona.
Meg vaikuttaa omituisuudestaan huolimatta hauskalta tytöltä, eli parhaalta mahdolliselta seuralta tuleviin kuoroharjoituksiin. Ehkä voin ystävystyä hänen kanssaan tulevien kertojen aikana.
Käymme kuoronjohtajan ohjauksella läpi joitain äänenavauksia ja lyhyitä harjoituksia. Suurin osa on yksinkertaisimmillaan sävelkulkujen toistamista eri korkeuksilta. Niihin on liitetty aina sana tai tavuja, jotka haastavat lausujansa.
Zi ze zo za zi ze za ze zuu muuttuu hyvin helposti zi ze za za zi za za za zuuksi, kun keskittyy laulamaan oikeita ääniä. Neiti Grace muistuttaakin, ettei harjoituksia tarvitse laulaa täydellisessä vireessä, kun niissä tarkoituksena on keskittyä johonkin aivan muuhun.
Kun kieleni tuntuu olevan lopullisen solmussa, ja aivoni yhtä lailla, ryhdymme laulamaan Schubertin An die musik:ia, joka oli aiemmin myös kuoron pääsykoekappaleena. Kappale on kaikille yhtä tuttu, joten se saadaan nopeasti alkuun, vaikka nuotti onkin uusi. Joka ääniryhmälle on siinä oma rivinsä, joka kuulostaa järkevältä ainoastaan melodian kanssa laulettaessa.
Liian helppoa tämä ei saisikaan olla. Minulla on haastavuudesta huolimatta varsin hauskaa, ja niin vaikuttaa Megilläkin olevan.
Joka puolella tytöt ovat yhtä hymyä, ja minusta tuntuu, että kuoroilu on yhteisöllisintä, mitä Ainsworthissa ikinä tehdään. Täällä tunnelma on tiiviimpää kuin edes orkesterissa, uskaltaisin väittää. Pienessä salissa heleät äänet kimpoilevat seinistä vapaina ja yhdistyvät yhdeksi suloiseksi harmoniaksi.
Meg ei näytä siltä kuin hänellä olisi juoruista tietoakaan. Hyvästelemme toisemme halauksella ihan kuin olisimme olleet ystäviä pitkäänkin.
Ja harjoitusten jälkeen huomaan, etten ole ajatellut Keatonia juuri yhtään. Laulamiseen keskittyminen saattoi viedä ajatuksia muualle, mutta se ei muuta tosiasiaa, että Keaton saattaa tällä hetkellä olla missä tahansa.
Minulle on yhdentekevää, missä, yritän uskotella itselleni.
"Minne sinä oikein viet sitä?" Celica kysyy aivan vierestäni. Hän pysäyttää minut kantamasta nuottitelinettä mukanani ulos salista. Heti havahtuessani nolostunut puna tavoittaa kasvoni. En sittenkään voi olla ajattelematta, onkohan Keaton kunnossa?
***
Heinäkuussa 2020
Sanoja 964