Henri Dutilleux: Blackbird
Haluan laittaa näihin lukuihin vähän harvinaisempia kappaleita, vaikka tiedostan, että ne jakavat usein mielipiteitä. Itse tykkään tästä hurjan paljon, ja se sopii myös hauskasti Irinan tyyliin. Nauttikaa luvusta!
***
Olen vieraillut Windsorin, Balmoralin ja jopa Durhamin linnoissa, mutta mitään tällaista en ole kokenut aiemmin:
Juhlat. Kaiken keskiössä kimaltelee Kawain kristalliflyygeli. Lattiat ovat marmoria ja seinät verhottu kultakehyksisillä maalauksilla. Kaikkealla, minne katsookin, on valoisaa ja avaraa, puhdasta ja säihkyvää.
Kristallikruunu komeilee katon rajassa. Pöydät notkuvat arvoesineitä, paitsi siellä, missä tarjottimet on täytetty juhlaruoalla. Lohirullia, vuohenjuustoleipiä, marinoituja juustoja, coctailtikkuja, pizzaa, luumusuklaita, itsetehtyjä makeisia, hedelmävartaita...ja suklaafondue.
"Mikä aatelinen hän oikein on?" kuiskaan Celican korvaan ja irvistän lähimmälle muotokuvalle. Samassa hetkessä tajuan niiden olevan Irina Shepherdin kiiltävänmustat hiussuortuvat, jotka laskeutuvat kuvan neidon sifonkiselle mekkokankaalle. Kavahdan.
Lian katse on muuttunut haaveelliseksi ja suuntautunut suurinpiirtein jonnekin japanilaisten kukka-asetelmien sekaan. Tämä kartano - tarkoitan Irinan koti - on tehnyt tähän päivänsankarin fanikerholaiseen vähintäänkin vaikutuksen.
Siksi hänen sijaan yritänkin viritellä keskustelua seuralaistemme kanssa, etten tylsistyisi kuoliaaksi.
Tällä hetkellä, kuten jo useita kymmeniä minuutteja sitten, juhlaruokapöydät ovat niin suuren väkijoukon ympäröimiä, ettei meillä ole muita vaihtoehtoja kuin tunkea tungokseen tai odotella kärsivällisesti sivussa. Valitsemme yksimielisesti jälkimmäisen.
"Oletteko käyneet täällä ennen?" käännyn siis Leroyn puoleen.
"Henryn takia, ja tietenkin viime vuoden juhlissa", vastaa kaikki oletukseni täyttäen Keaton. Kumpikaan pojista ei jatka aiheesta sen enempää, mikä tarkoittaa yrittäneeni turhaan karkoittaa tutun hiljaisuuden, joka nyt palaa keskuuteemme.
"Missä Henry muuten on, ja entäs itse prinsessa? Eivätkö he tulleet tänne heti aamusta?" kysyy Leroy ikuisuuden kuluttua.
"Tosiaan", huomaa myös Keaton, "ehkä se tyttö haluaa saada kunnon show'n pystyyn."
Leroy huokaisee äänekkäästi. "Tule, Tähtisilmä", hän sanoo Celicalle sipaisten vaaleita kiharoitaan, "varastamaan katseita. Ei siihen mitään show'ta tarvita."
Celica kipittää hänen jälkeensä herkkuja notkuvia pöytiä kohti, joten minä ja herra Louis jäämme taas kahden.
"Etkö sinäkin haluaisi syötävää?" hän kysyy katsoen olkani taakse saliin.
Tutkin häntä alta kulmieni, analysoin silmä kovana jokaista hymylihasta huomatakseni mahdollisen nykimisen. "Tuntuuko sinusta kiusalliselta olla kahden?" piikittelen.
Pojan silmät välähtävät ilkikurisesti. Hän kumartaa lyhyesti ja tarjoaa kyynärpäätään.
Sivuutan sen tietenkin, mutta lähden silti seuraamaan häntä, kun hänellä kerran on suunnitelma ajan tappamiseksi.
Astelemme suorinta tietä Augustin seuraan, mutta mielenkiintoni small talkia kohtaan lopahtaa siinä samassa, kun katseeni saavuttaa Lavinen. Kateus vihlaisee sisintäni nähdessäni hänet ja vieri vieressä punatukan kanssa, hymyilemässä toinen toisilleen muiden hymyilessä heille.
"Menen sittenkin hakemaan juotavaa", ilmoitan Keatonille, ja käännyn kannoillani ennen kuin hän ehtii reagoida mitenkään.
Milloin ihmeessä minä suostuin tulemaan tänne? Sitä kysymystä toistan mielessäni, kun haahuilen tungoksessa pöytien ympärillä. Ei haittaa vaikka minulla menisi koko ilta vesilasillista etsiessä, sillä Lavinea tölläämään minulla ei ole kiirettä palata.
Kuinka paljon nyt kaipaisinkaan rauhallista hetkeä aivan kaksin maantiedon vihkoni kanssa. Se kaipaisi niin kovasti itselleen täytettä - toisin kuin minä, vaikka pastasalaatti ihan syötävältä näyttääkin.
"Hei, kaunotar", sanoo itsevarma ääni samalla, kun outo käsi tarttuu minua paljaasta olkapäästä, "kuka olet? En muista nähneeni sinua." Katson minua puhuttelevaa henkilöä, mutta näenkin yhden sijasta kolme. Kaunotar? En muista, milloin joku olisi kutsunut minua niin.
Toinen pojista tirskahtaa. "Se johtuu siitä, että huomaat vain nätit tytöt, ja tämä on epäilemättä myöhäinen kukkija. Usko pois, että tuollaiset muuttuvat yhden kesän aikana vaikka kokonaan eri henkilöiksi." Mitä ihmettä tämä tyyppi selittää?
"En ollut täällä viime vuonna", sanon lyhyesti ja ytimekkäästi, ja siirrän hienovaraisesti tuntemattoman ääliön käden pois. Poika virnuilee, törkeämmin kuin Keaton ikinä voisi.
"Olet Ainsworthista, etkö vain? Miksi olet yksin? Eihän se käy. Minä pidän sinulle seuraa", hän sanoo mielistellen, ja kurottautuu vielä lähemmäs. Ovatko nämä ihmiset humalassa?
Pöytä takanani estää pakenemisen, mutta jos livahdan hänen kätensä alta...siellä ovat toiset. Työnnän käteni muukalaisen ja itseni välille pitääkseni hänet poissa, valmistaudun juoksemaan, mutta pian huomaan yritykseni turhaksi. Äh, en mahda hänelle mitään. Pitäisikö minun huutaa?
Kohtalokkaan sekunnin murto-osan jälkeen sama poikarukka kuitenkin kituu lattialla valittaen ihonsa turmeltumisesta.
"Miksi hän haluaisi sinun seuraasi, Isaac, kaikista täällä olevista ihmisistä?" halveksuu Keaton lyötyään vihaisen nyrkin pojan naamaan.
Muutama pää on kääntynyt meidän suuntaamme säikähdyksen jäljiltä, ja ympäriltä kuuluu järkyttyneitä, osin paheksuvia kohahduksia. Onko tämän pakko olla totta? En voi paeta ihmisten katseita katseita mihinkään.
"Keaton Louis", änkyttää poika nolona lattialta, "ai, hän on sinun kanssasi?"
"Jos hän ei olisi minun kanssani, oikeuttaisiko se sinut tekemään tällaista?" kysyy Keaton.
Isaac hakee tukea tovereistaan, jotka kuitenkin välttelevät pojan katsetta säälittömästi. "Jättäisitkö minut rauhaan...tämän kerran?" hän mutisee.
"En siksi, että säälisin sinua, vaan koska sinä olet aikani ja nyrkkini tuhlausta", Keaton vastaa kylmästi, mutta suo sitten puolestaan minulle lempeän katseen, "Sinähän halusit juotavaa, Aves?"
***
"Ei sinun olisi tarvinnut kuitenkaan lyödä häntä", totean, kun käsissäni on viimein lasi tavallista vettä (jäiden ja limesiivujen kanssa).
"Mitä muuta sitten? Miksi lähdit niin yllättäen?" Keaton vastaa vaikuttaen ärsyyntyneeltä. Vai huolestuneelta?
"En ole ikinä pitänyt suurista väkijoukoista."
"Söpöä", Keaton hymähtää. Piilotan hämmennykseni hörppäämällä kulauksen viileyttä lasin reunalta. Kuopat Keatonin suupielissä syvenevät entisestään.
Salin toiselta puolelta alkaa kuulua hurrausta, jonka voimistuessa käännymme itsekin etsimään riemun aihetta. Kyse on arvatenkin siitä, että illan päätähti on saapunut juhlijoiden keskuuteen. Kultaisen mekon helmat kimaltelevat, kun tyttö astelee tummapiirteisen, salskean pojan käsipuolessa kattokruunujen hohteeseen.
Kuulen monia ihailun kuiskauksia, mutta myös tuhahduksia kateudesta. Ihmiset täällä näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että nämä kaksi yhdessä ovat täydellinen esimerkki kauniista parista, kaikkien ihanteiden summa.
Mustahiuksinen kaunotar ei pysähdy tervehtimään vieraitaan vaan ainoastaan hymyilee heidät tervetulleiksi kävellessään itsevarmasti huoneen läpi. Muut väistävät heitä täysi kunnioitus katseissaan.
Henry saattaa tytön aina kristallinkuultavan Kawain äärelle asti. Vaikka kuinka outoa se onkin, ihmiset ympärillä osoittavat jälleen suosiotaan. He tekevät samoin silloinkin - ja varsinkin silloin - kun Henry koskettaa huulillaan Irinan mustansäihkyviä hiuksia.
Viimeistään nyt alan tuntea oloni hämmennyksensekaisesti epämukavaksi. Vilkaisen Keatonia, mutta hän ei näytä olevan millänsäkään. Ehkä juhlat olivat samankaltaiset viime vuonna.
Henryn siirtyessä etäälle vieraat kuitenkin hiljentyvät, sillä he tietävät, mitä on luvassa. Keskelle äänettömyyttä syttyvät ensimmäiset sävelet.
Miksi joku on sekä rikas, kaunis että lahjakas? Hänellä on poikaystävä, välittävä perhe, ystäviä ja ihailijoita. Hänellä on varaa ostaa mitä hän ikinä haluaa: myös puhtaasta akryylimateriaalista rakennetun pianon, jonka läpi on mahdollista nähdä soittimen mekaaninen toiminta.
Hänen soittotaidoillaan on helppoa tehdä vaikutus kaikkiin ihmisiin täällä. Taika, jonka koskettimien kautta saa soittimen sisällä tapahtumaan, ketä se ei kiehtoisi?
Päätäni alkaa miltei särkeä, kun hurraus alkaa jälleen. Olisipa kapple vain ollut pidempi.
Mutta luvassa on pahempaa. Seuraavaksi Irina pyytää luokseen Lavinen. Tietenkin teinivirtuoosi-viulistityttö suostuu, yhtä ylpeänä kuin ystävänsä. Mistä hänen viulunsa tänne ilmestyi? Tämä show on siis ennaltasuunniteltu.
Vain vaalea poninhäntä heilahtaa tytön nostaessa viulunsa olalle, ja huudon sekä taputusten saattelemina kaksikko ryhtyy esittelemään taitojaan.
Tämä kapple on sointurikas, täynnä vehreitä harmonioita, mahdikkaiden melodioitten vaivatonta johdattelua ylemmäs ja ylemmäs kohti draaman kaaren huippua. Kuka ihme on säveltäjä? Ei kai kuitenkaan Lavine?
Miksi Lavine soittaa terssiasteikot ja kuudestoistaosajuoksutukset kuin ne eivät olisi mitään erikoista? Mikä on tuo täydellinen vibrato? Hetkinen! Soittaako hän oktaaveita sujuvammin kuin minä terssejä? Nuo soinnut...!
"Rauhoitu", nauraa Keaton, "voin jo aistia ajatuksesi, kun ne ovat niin äänekkäitä."
En edes esitä, että asia olisi toisin. "Anteeksi, että häiritsen kuunteluhetkeäsi."
"Älä puhu tyhmiä. Oletko noin kateellinen Lavinelle?" kysyy poika suoraan.
"Luuletko, että haluaisin olla hänen paikallaan? En ikinä", vakuutan.
"Entäs nyt?" hän kysyy jo kahden sekunnin kuluttua. Mutta ymmärrän hänen tarkoituksensa heti katsoessani takaisin päin kristalliflyygeliä.
"Miksi jatkaisit soittamista minun kanssani, kun sinulla on jo toinen säestäjä?" kysyy Irina kuuluvalla äänellä. He ovat epäilemättä suunnitelleet tämän valmiiksi.
Niinpä kaikkien korviaraastavien kiljaisujen tervettuleeksi toivottamana punatukka istuutuu Irinan tilalle flyygelin ääreen. Lavinen ilmeestä paistaa sietämättömän ilmeinen omahyväisyys.
Kaikki huomaavat varmasti saman. He soittavat täydellisesti yhteen. Ilman harjoittelua? Tuskin.
"On eräs asia, mistä olen utelias", ilmoittaa Lavine, kun esitys on ohi. Hän puhuu kaikkien edessä, itsevarmasti ja ihailtavasti kuin tulevaisuuden tähtiviulisti ainakin.
"Voisimmeko mennä jonnekin?" kysyn Keatonilta äkkiä. Poika katsahtaa minuun yhtä tyynesti kuin olisi koko juhlien ajan tiennyt tämän kysymykseni tulevan.
"Minne? Vain minne tahansa muualle, eikö vain?" hän sanoo. Nyökkään. Minne tahansa pois täältä. Nämä syntymäpäivät ovat epämiellyttävin konsertti, jota olen koskaan ollut kuuntelemassa. Keaton huokaisee, mutta tarjoaa silti kätensä. Olen kiitollinen.
"Moni täällä ei varmaan tiedä duetosta, jota valmistelet Ainsworthin uuden lupauksen kanssa", kuulen Lavinen puhuttelevan Augustia, "Mitä mieltä olette, kaikki? Hän on täällä tänään - eikö olisi mahtavaa kuulla, minkälainen soittaja hän on laatuaan?"
Tunnen sydämeni pysähtyvän juuri sillä hetkellä. Jos en tukeutuisi Keatoniin, saattaisin ehkä menettää jalat altani. "Mennään", kuiskaan jo puoliksi huutaen. Keaton pudistaa päätään.
"Myöhäistä paeta. Haluatko, että sinusta leviää pakenijaraukan maine? Sinun täytyy vain kieltäytyä kauniisti", selittää Keaton. Oliko tämä se asia, minkä hän halusi estää tapahtumasta? Olisimmepa edes ehtineet ulos täältä.
Ihmisten hurraus yltyy, kun Lavine kävelee väkijoukon läpi - minua kohti. Melu soi sekavana korvissani, ja sen pauhun ylittävät ainoastaan sydämeni kiihtyneet lyönnit.
"Miksi teet tämän?" sanon niin hiljaa, että vain hän ja Keaton kuulevat.
"Uteliaisuudesta. Haluan nähdä, mitä tapahtuu, jos laitan sinut tuonne kaikkien ihmisten eteen viulun kanssa", Lavine hymyilee. Keaton kiroaa.
***
Toukokuussa 2020
Sanoja 1427