A/N: heippa! koitan nyt saada kaikkia näitä mun tekstejä jatkettua tässä ihan parin viikon sisällä. tää kirja kyllä täl hetkellä inspaa ehkä kaikista eniten hehh, joten tässäpä tätä lisää. pakko sanoo, että tää teksti tulee oleen jossain vaiheessa melko ahistavaa, ja kirjotan silleen aika suoraan ja kaunistelematta monista jutuista mitä tässä on. mutta tuskin mitään ihan super kamalaa kuitenkaan. kai?
kiitos kun luette ja jaksatte nakata kommentteja <3 antaa hurjana motia kirjottaa!! c:
*
LUKU 4 – ISÄ JA SEN POIKA
Aatu
Juuli jäi yöksi, se ei jaksanut illan tullen kävellä enää kotiinsa, eikä mua haitannut. Parempi vaan niin, en mä halunnut olla yksin. Mä sanoin sille, että se saisi nukkua mun sängyssä ja mä voisin nukkua kuluneella, kovalla sohvalla, mutta Juuli ei halunnut. Joten mä sitten etsin sille peiton ja tyynyn ja se käpertyi sohvalle katsomaan telkkaria. Mä pelasin koneella lopulta, eikä me puhuttu mitään, oltiin vaan, eri puolilla huonetta.
Se riitti mulle, se, että joku oli siinä.
Mullehan oli aina ihan saatanan sama mitä ihmiset tekivät mun luona, siis esimerkiksi silloin, jos täällä oli bileet. Ihan sama vetivätkö ne bisseä vai piriä tai tappelivatko ne tai naivatko mun kylppärissä. Ihan sama, kunhan olivat täällä, eikä mun tarvinnut olla yksin.
Kotibileet tuntuivat nykyisin vaan tosi vanhalta jutulta, kun mä olin jo kaksikymmentäviisi, enkä seitsemäntoista. En mä jaksanut sekoilla. Silti tänne tulivat kaikki – kaverit ja kavereiden kaverit ja kaikki.
Mulla oli kamala nuoruudenkaipuu, kun olisi vielä viisitoista.
Ja silti musta tuntui niin vanhalta, niin kuin mun sielu olisi jonkun helvetin kuusikymppisen. Niin kuin mun sisällä asuisi vanha mies, joka ei oikein jaksanut enää innostua mistään uudesta, vaan haahuili mennessä, kuljeskeli harmaassa massassa valmiina kuolemaan ja testamenttaamaan vähäiset rahat rapajuopolle isäukolle.
En mä halunnut kuolla, en mä ollut itsetuhoinen tai kuolemanhaluinen, ei se sitä ollut. Elämä ei vaan useinkaan jaksanut kiinnostaa, niin kuin mä olisin jossain välitilassa. Yleensä pelaaminen oli oikeaa maailmaa kiinnostavampaa, vaikka eihän silläkään oikeasti ollut mitään merkitystä, kunhan vaan tappoi porukkaa virtuaalisella sotatantereella.
Aika vaan kului, niin kuin se menisi koko ajan hukkaan. Ja mä vaan olin täällä, mun himassa, pelasin luurit korvissa ja ihmiset sekoilivat mun ympärillä viikonlopusta toiseen. Mä en jaksanut osallistua, sosialisoida, sekoilla niiden kanssa.
"Aatu", ääni kantautui luurien ulkopuolelta ja mä laskin kuulokkeet kaulalleni, käännyin katsomaan sohvalla istumaan noussutta Juulia. "Mä käyn röökillä ja meen sit nukkuu."
Juulin katse seisoi vähän. Muutama bisse ja polteltu paja tekivät mun olosta utuisen ja sumuisen, väsyneen, mutta mä en koskaan saanut unta ennen puolta yötä.
"Joo", vastasin nyökytellen.
Juuli nousi haukotellen, otti tupakka-askinsa ja suuntasi takapihalle. Mä päätin kuitenkin liittyä sen seuraan, kävelin ovesta viileään iltaan ja lysähdin takapihan tuoliin. Juuli näytti olevan ajatuksissaan, se usein vajosi jonnekin mietteisiinsä, tosi syvälle välillä.
Usein tuntui, ettei millään sinänsä ollut väliä, eikä mun elämässä ollut merkityksellisiä asioita, vaikka olihan siinä. Kun Juuli oli täällä, niin se tuntui merkitykselliseltä. Sen seura oli eri asia, kuin monen muun – sen seura oli merkityksellistä.
Roope löisi mun päätä asvalttiin, jos se tietäisi, kuinka usein Juuli oli täällä mun kanssa kahden, kuinka usein Juuli oli jäänyt tänne yöksi. Mä en tiennyt kummalleko se suuttuisi enemmän, jos se tietäisi, ehkä mulle.
Mä halusin, että Juuli pääsisi pois täältä, Harjulta, että se muuttaisi jonnekin kauas. Mä olin siitä huolissani, kai mä koko ajan pelkäsin, että se taas ratkeaisi ja alkaisi käyttää ja sekoilla. Että Roope saisi sen tekemään niin.
"Mä voin heittää sut huomenna himaan, niin ei tarvii kävellä", puhuin kohta, kun me oltiin hetki oltu vaan hiljaa. "Voisin käydä kattoo faijaa samalla", mietin perään ja Juuli katsahti mua nyökytellen.
"Mites Tepi?" se kysyi viitaten mun isään ja mä puhalsin utuisen savurenkaan ilmaan, kunnes kohautin olkiani.
"Siinä kai se, ei mitään uutta", vastasin ja pyyhkäisin siiliäni. "Sillä oli jäätävä delikka pari viikkoo sitten, kun se oli kauheen rännin jälkeen ollu kolme päivää ilman viinaa – en oo ikinä nähny sitä niin sekasin", selostin ja Juuli kohotti kevyesti kulmiaan.
"Joutuks se sairaalaan?" Juuli kysyi ja mä nyökyttelin.
"Se soitti mulle ja ku menin käymään, niin se oli ihan psykoosikamaa koko äijä, huuti vaan ja kouristeli ja näki jotain ihmisiä sen kämpässä, vaikka siellä ollu ketään", kerroin ja otin savut tupakastani. "Soitin sille lanssin ja ne vei sen Jyväskylään, tuikkasivat bentsot nassuun niin kyllä se sit rauhottu – muutamaa päivää myöhemmin se ihan tyytyväisenä lipitti Leijonaa taas kirkkopuistossa kavereiden kanssa", jatkoin ja kurotin tumppaamaan röökini.
"Jestas", Juuli lausahti ja mä katsahdin naista vieressäni. "Eikö se haluu katkolle?"
Mä naurahdin kolkosti.
"Ihan deekuäijä, ei sitä sinne saa, ei sitä kiinnosta raitistua", puhuin ja nojasin polviini. "Ei se varmaan elä enää monta vuotta, sillä on ihan vitun kovia rytmihäiriöitä juomisen takia", puhelin pyöritellen sytkäriä käsissäni.
Kai mä olin jo hyväksynyt sen asian, että mun isä joisi itsensä hengiltä – jos ei seuraava delirium vetäisi sitä hautaan, niin kyllä sen sydän tai maksa pettäisi. Kyllä mua ahdisti tosi paljon, isä oli mulle rakas, mutta mä olin menettänyt jo toivoni sen suhteen. Ei sitä motivoinut raitistua. Sillä oli ikävä äitiä, ehkä se oikeasti halusikin vaan delata, että pääsisi mutsin luokse.
Isä uskoi kuitenkin jumalaan ja taivaaseen.
"Tosi surullista", Juuli mietti hiljaisemmin ja vei tupakan huulilleen. "Ahistaaks sua se?"
Mä kohautin jälleen olkiani.
"Kai vähän", mietin siristäen silmiäni ja katsoin Juulia, joka tiputti oman röökinsä tyhjään lasipurkkiin. "Ihan tottunu kumminkin", hymyilin vähän toisella suupielelläni. Juuli avasi suunsa ja näytti siltä, että puhuisi, mutta mä nousin ylös, enkä oikeastaan jaksanut jauhaa isästä nyt sen enempää. "Mennäänkö sisälle?"
Kai Juuli tajusi, ainahan se, sillä se nyökytteli vaan ja nousi itsekin tuolista. Me paineltiin takaisin sisälle, Juuli kävi vessassa, pesi meikit kasvoiltaan ja kaivautui sitten sohvalle peiton alle.
Mä pelasin vielä, ehkä jotain puolitoista tuntia, ja kun viimein lopetin, niin sohvalle käpertynyt Juuli tuhisi jo unessa telkkarin valo kalpeille kasvoille kajastaen.
*
Aurinko paistoi täydeltä terältä, kun me seuraavana aamupäivänä lysähdettiin mun ysäri-Fordin kyytiin. Oli todellakin lämmin, tarkeni ihan t-paidassa.
Juuli oli ollut aika hiljainen koko aamun, se oli taas tosi ajatuksissaan ja mä mietin, että haluaisiko se puhua jostain. Usein se kyllä puhui oma-aloitteisesti, jos sen mieltä painoi jokin, kyllä se tiesi, että se pystyi puhumaan mulle mistä vaan, myös kipeistä asioista.
Meidän välillä oli sellainen erikoinen side, sellainen tosi luottamuksellinen. Se oli muodostunut siihen kuin huomaamatta vuosien saatossa. Ja silti musta tuntui, että mä olin tajunnut sen olemassaolon vasta ihan hiljattain.
Juuli tiesi musta lopulta niin paljon ja mä siitä. Ja toisaalta, me saatettiin myös olla vaan hiljaa, puhumatta mitään, eikä se ollut vaivaannuttavaa. Juulin seurassa pystyi olemaan niin.
Ehkä se oli lopulta mun paras kaveri, tai tärkein frendi. Ja niin se varmaan olikin. Ja Juuli varmaan tiesi sen, vaikken mä ollut koskaan varsinaisesti sanonut sitä sille.
Juuli oli tosi ihmeellinen tyyppi, ihan erilainen, kuin kukaan muu. Lopulta Juuli ehkä oli se, jonka seurassa mulla oli kaikista parhain olla. Sen seurassa mun oli kaikista helpointa rauhoittua, nauraa, jutella, olla sellainen kuin olin. Ei tarvinnut esittää.
Auton radio huudatti aggressiivista jenkkiräppiä mun ajaessa tuttuja teitä kohti kirkonkylän keskustaa. Harjun kylä näytti rauhalliselta, niin kuin yleensä. Mä vihasin tällaista rauhallisuutta, ihan totta. Kaupungissa olisi helpompaa, voisi vaan mennä hälinän keskelle, eikä tarvitsisi kestää kaikkea hiljaisuutta. Kai mä halusin muuttaa täältä pois, ja silti, kynnys lähteä tuntui olevan hiton suuri. En mä tiennyt, mitä mä muuallakaan tekisin, niin kuin mä olisin sidottu tähän mestaan.
Käänsin auton keulan Harjun päätielle ja katsahdin sitten pelkääjän paikalla istuvaa polkkatukkaa. Se katseli mietteissään ikkunaan, otsa aavistuksen rypyssä. Mä väänsin musiikkia hiljaisemmalle ja avasin suuni, olin jo puhumassa, kysymässä mitä se kelaili, mutta en ehtinyt.
Juuli suoristautui aavistuksen ja ehti hajottaa hiljaisuuden meidän väliltä ensin.
"Onks toi sun isä?"
Kysymys sai mun katseen keskittymään mustatukkaisesta naisesta K-marketin parkkipaikalle. Ja mä siristin silmiäni auringossa, kunnes huokaisten nojauduin auton penkkiä vasten.
Siellähän se oli, nojasi tolppaan silmä mustana ja humalassa. Mun isä.
"Onks se turpaansa saanu?" mä mietin ja lopulta käänsin auton risteyksestä parkkipaikalle. "Vitun idiootti", tuhahdin.
Mua kyllästytti. Mua kyllästytti isän touhut ja se, että äijä oli ihan naamat keskellä päivää Harjun keskustassa. Mutta mua myös huoletti, niin kuin aina, eikä huoli antanut mulle mahdollisuutta ajaa vain ohi. Ei mun olisi pitänyt huolehtia siitä, mutta äidin kuoleman jälkeen siinä oli käynyt juuri niin – niin kuin mä olisin se isä ja se olisi se poika.
Ei mun perään kukaan ollut mutsin jälkeen koskaan katsonut. Ei mulla ollut enää teini-iässä ollut mitään turvaa tai ketään, joka huolehtisi. Paitsi nuorisokodin työntekijät, mutta se oli eri asia. Eivät ne olleet kuin vanhemmat, en mä ollut niiden lapsi.
Vilkaisin Juulia, joka rypisti otsaansa katsellen eteensä. Ei sillä kai ollut kiire mihinkään, joten sama mun olisi nakata ukko kyytiin ja viedä sitten himaansa siitä notkumasta.
"Mä käyn hakee sen kyytiin", kerroin samalla, kun parkkeerasin auton vapaaseen ruutuun.
"Joo", Juuli nyökytteli hyvin ymmärtäväisenä. "Tarviitko jeesiä?"
"Äsh."
Mä nousin kyydistä, laitoin oven kiinni ja kävelin tolppaan nojailevan miehen luokse. Se ei edes tajunnut mua, ei ennen kuin mä laskin käteni sen likaisen, sinisen t-paidan peittämälle olkapäälle. Helvetti se haisi pahalta – hieltä ja viinalta ja yrjöltä ja kuselta.
Sen pitäisi mennä suihkuun.
"Mitä sä siinä?" kysyin ja faija hätkähti, nosti punoittavat kasvonsa mua kohti.
Sillä oli tosiaan silmäkulma mustana ja turvonnut. Joku oli varmaan lyönyt sitä, joku sen ryyppyjengistä, niillä oli aina kahinoita keskenään. Se oli täyttänyt viisikymmentä vuoden alussa, mutta näytti vanhemmalta – se oli laihtunut ja riutunut, vaikka alkoholi olikin pöhöttänyt sen kasvoja.
Isä oli ollut oikeasti tosi charmi jätkä joskus, mä olin nähnyt kuvia siitä, kun se oli ollut jotain mun ikäinen. Ihan oikeasti komea sälli.
Nyt se näytti vaan hirveältä.
"Häh? Aatu?" äijä örähti ja se vetistävät silmät menivät sirriin auringosta. Se nosti kuluneen maastonvihreän lippiksensä lippaa vähän ylös ja naurahti sitten ihmeissään. "Aatu, mitä sä siinä?"
Mä hymähdin.
"Just kysyin sulta samaa", selvensin.
"Aijaa – mitä mä? En mä tiiä", isä horjahti vähän ja kokeili taskujaan. "Onko sulla tupakkaa?"
Mä vilkaisin ympärilleni ja hieraisin niskaani. Jotkut ohikulkijat tuijottivat meitä, mutta ei mua sinänsä hävettänyt. Ihmiset olivat sellaisia, tuijottelivat ja nauroivat sellaisille, kuin mun faija. Niin kuin alkkis ei olisi ihminen, vaan kummajainen, josta voi tehdä pilkkaa.
"Hyppää kyytiin, niin mä vien sut kotiin tästä hortoilemasta", kehotin vastaamatta kysymykseen. Isä pyyhkäisi nenäänsä ja äännähti sekavasti.
"Ei tarvii viedä."
"No vienpä silti, ala tulla", lausahdin napakammin, niin kuin jollekin pikkulapselle, ja otin kiinni isän kyynärvarresta.
"Perkele."
"Jep", mä hymähdin ja vetäisin miehen mukaani. "Tapelluko oot?"
"En, ku kaaduin."
Mä en uskonut, ainahan se sanoi noin.
"Ahaa."
Isä oli kännissä, mutta ei niin pahasti, kuin joskus. Sen jalat toimivat ihan hyvin, vaikka alkoholismi olikin heikentänyt sen kävelykykyä, tehnyt askeleista lyhyitä ja vaivalloisia. Talutin äijän autolle ja se mumisi edelleen siitä tupakasta, mutta mä en jaksanut kommentoida mitään.
"Sä haiset ihan saatanan pahalta, ootko sä kussu housuun?" kysyin ihan tosissaan ja isä katsahti mua.
"No en kai."
Salettiin se oli. Eikä ollut ensimmäinen kerta.
Mä kohotin merkitsevästi kulmiani vastaukselle, lopulta jätin isän siihen seisoskelemaan ja avasin takakontin. Nappasin sieltä tyhjän muovipussin, avasin sitten auton takapenkin oven ja suojasin penkin ihan varmuudella sillä pussilla. Kai mun auto oli ihan suhteellisen törkyinen jo valmiiksi, mutta en mä silti halunnut, että se alkaisi haista ihan virtsalta.
"Onko sulla sitä tupakkaa?" isä kyseli ja mä työnsin sen istumaan takapenkille.
"Joo joo, saat sit himassa", kerroin ja äijä tyytyi siihen, eikä alkanut vängätä vastaan.
Mä laitoin takaoven kiinni ja puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani, kunnes kohta liikahdin istumaan takaisin ratin taakse. Vilkaisin Juulia, joka kohotti mulle kevyesti kulmiaan, kunnes käännähti katsomaan takapenkillä ähisevää miestä.
"Moi, mitä Tepi?" se kysyi ja mä käynnistin auton ja peruutin sen pois ruudusta. Mä näin taustapeilistä, kuinka isä säpsähti, se ei ollut tajunnut, etten mä ollut autossa yksin.
"Juuli?" isä äännähti yllättyneenä ja nauraa hohotti sitten päälle. "Perkele Juuli, mitä tyttö? Missä oot ollu?"
Juuli naurahti vähän.
"Siellä ja täällä, nyt oon täällä", se vastasi ja isä nauroi lisää.
Mä käänsin auton keulan kohti tietä ja kuuntelin puolella korvalla isän ja Juulin sananvaihtoa. Kyllä Juuli tiesi mun faijan ja mun faija tiesi Juulin, olivathan ne nähneet useamman kerran. Isä oli aina joskus ryyppäämässä mun luona muutenkin.
Faija tykkäsi Juulista, tosi paljon, totta kai.
Mun isä asui parin kilometrin päässä kirkonkylältä, ei kovin kaukana musta. Se oli saanut häädön sen edellisestä kämpästä viime kesänä, eikä nytkään näyttänyt ihan kovin hyvältä. Sen luona oli porukkaa usein remuamassa ja lisäksi faijalla oli tapana kännätä kaikki rahansa, niin että vuokrarästejä meinasi kertyä väkisin.
Mä yritin pitää huolen, että se maksaisi edes sen vuokran, jos nyt ei muita laskuja kyennyt. Katto pään päällä kuitenkin oli aika hiton tärkeä juttu, en mä halunnut, että se jäisi asunnottomaksi. Silloin se muutenkin varmaan tulisi loisimaan mun nurkkiin, enkä mä todellakaan halunnut sitä sinne, vaikka mun seurantarve olikin suuri.
Siinä meni kuitenkin raja, ihan oikeasti.
"Tuutteko käymään jos keitän kahvit?" isä kyseli, kun mä viimein kaarsin Fordini kellertävän kerrostalon vierasparkkiin. "Ois mukavaa jutella."
Mä huokasin ja nojasin selkääni penkin selkänojaa vasten. Vaikka mun olikin pitänyt nähdä isää, niin nyt mä en kuitenkaan sitten enää jaksanut, kun se oli siinä. Saakeli se oli niin raskasta seuraa välillä. Enkä mä muutenkaan halunnut roudata Juulia isän paskaiseen kaksioon.
"Mä vien Juulin nyt kotiin, katotaan myöhemmin", vastasin ja vilkaisin taustapeilistä isää, joka näytti harmistuneelta. Kyllä mä tiesin, että seura merkitsi sille paljon – siis muidenkin, kuin se deekufrendien.
"No ei mulla oo kiire, voidaan me tulla", Juuli kommentoi yllättäen mun vierestäni ja hymyillen kääntyi katsomaan takapenkille.
"Ihan totta?" isä ilahtui ja mä purin huultani.
"Tietysti", Juuli vakuutteli ja mä vilkaisin sitä silmäkulmastani.
Se kohteli mun isää aina tosi kivasti, vaikka isä oli juoppo ja kännissä ja haisi ihan hirveältä ja näytti hirveältä ja oli kussut housuun. Ei Juuli lokeroinut ketään, se kohteli kaikkia ihmisinä.
Ja kyllä mä tiesin, ettei se järkyttyisi isän kämpästäkään, ei se ollut sellainen – olihan se itsekin nähnyt vaikka minkälaista ja ollut vaikka minkälaisissa asunnoissa, varsinkin käyttäessään kamaa. Ja oli senkin perheessä päihteiden käyttöä.
"No okei, jos vaihat noi kuteet puhtaisiin, sä oikeesti haiset", lausahdin ja Juuli mottasi mua olkapäähän.
"Aatu!"
"Onko sun pakko nolata mut, kun on kaunis nainen paikalla?" isä tuhisi takapenkillä ja lopulta mun suupieleen nousi huvittunut hymy.
"Mä nimenomaan yritän olla nolaamatta", selvensin ja sammutin auton.
Juuli nauroi leppoisasti ja isäkin hörähti, vaikken mä ollut ihan varma, että tajusiko se mun sanojani. Pyörittelin päätäni ja nousin lopulta autosta, kävin auttamassa isän ulos ja sitten lähdin äijä käsipuolessani kävelemään kerrostalolle päin. Juuli kulki mun toisella puolellani ja talolle päästyään piti meille ovea auki. Se hymyili vähän, kun mun katse käväisi sen kasvoissa.
Isän kämppä oli todellakin järkyttävässä kunnossa, täynnä likaa ja roskaa. Tavaroita ja astioita ja tyhjiä pulloja oli siellä ja täällä. Mä talutin isän suoraan makkariin ja etsin sotkuisesta vaatekaapista jotkut edes etäisesti puhtaalta vaikuttavat vaatteet, ja kysyin, että saisiko se ne itse päälleen, vai tarvitsisiko se apua. Faija vaan käski mun painua helvettiin siitä töllistelemästä, joten mä sitten jätin sen huoneeseen, ja kävelin olkkarin puolelle.
Juuli oli ottanut jostain tyhjän S-marketin muovipussin ja keräili pulloja ja tölkkejä siihen.
"Hei lopeta oikeesti, ei sun tarvii siivota", mä sanoin sille, mutta se vaan naurahti, vei hiuksia korvan taakse ja heilautti kättään.
"Ei tarvii, mut siivoon silti", se kertoi ja mä kohotin kulmiani.
Juuli vaikutti kovin hyväntuuliselta, yhtäkkiä enemmän, kuin vielä aikaisemmin aamulla tai hetki sitten autossa. Jotenkin se piristyi.
Se oli kyllä tosi kultainen sisimmässään, sellainen auttajatyyppi, ei se halunnut muille ikinä pahaa. Se ihan vilpittömästi vaan siivosi siinä, ihan vaan jeesatakseen vähän.
Se katsahti mua hymyillen ja mä katselin hetken sen touhuja, kunnes sanoin laittavani sitä kahvia. En mä oikeasti tiennyt, että oliko isällä edes kahvia.
Keittiössä haisi kamalalta, tiskialtaassa lojui astioita, joita ei oltu pesty varmaan ikuisuuteen. Mä en halunnut tietää, mitä niiden alta löytyi, varmaan kasa hometta tai muuta paskaa.
Mä olin sotkuinen ja huono siivoamaan, mutta isä oli ihan eri levelillä. Tosin se olikin sairas – ei se juomiseltaan jaksanut kiinnostua siisteydestä. Ei se varmaan edes tajunnut sitä hajua, mikä sen asunnossa tunkkaisena leijaili.
Mä vilkaisin jääkaappiin, jossa ei ollut oikeasti mitään muuta, kuin kaksi kaljaa ja puoliksi syöty nakkipaketti. Mun pitäisi käydä faijalle kaupassa, ostamassa sille edes jotain safkaa kotiin. Mä aina toisinaan hoidin sen kauppa-asioita, kun ei se itse saanut aikaiseksi. Eikä sillä ollut ikinä rahaakaan. Ei mullakaan kamalasti ollut, mutta saatoin mä jonkun kaksikymppiä joskus sijoittaa faijan hyvinvointiin. Tosin usein isä sitten vinkui mua käymään Alkon kautta, pyysi hakemaan kirkasta. En mä sille viinaa ikinä hakenut, bisseä kyllä joskus. Se oli pienempi paha, ja kuitenkin se jostain sitä juomista saisi. Mieluummin bisseä, kun jonkun ryyppykaverin kokkaamaa kiljua.
Isä ilmaantui lopulta olkkariin, ja oli vaihtanut vaatteet, nähtävästi jopa yrittänyt vähän kammata harventunutta tukkaansa. Kai Juulin seura vähän motivoi sitä – faija oli sellainen, edelleen, se toitotti, miten naisten seurassa piti olla siistittynä. Ja kai tuo sitten oli isän käsitys siisteydestä, ei se varmaan tajunnut, että sen housut oluvat reikäiset ja paidassa oli rintakehän kohdalla jotain ruokatahroja.
Isä pahoitteli Juulille sotkua ja pyysi, että Juuli lopettaisi siivoamisen, kun oli vieraana täällä. Joten Juuli lopetti, isän pyynnöstä, ja istuutui puiselle tuolille isän lysähtäessä horjahtaen roskaiselle sohvalle.
"Heitä nyt se tupakki!" isä huusi mulle muistaessaan ja mä otin röökiaskin rennonmallisten farkkujeni taskusta ja heitin sen keittiöstä sohvalle. Äijä nappasi askin ja kaiveli itselleen tupakan, kunnes tarjosi askia Juulille. Mä katsoin, kun ne pistivät yhdessä tuumin tupakaksi, kunnes aloin tutkia kaappeja siinä toivossa, että jostain löytyisi oikeasti sitä kahvia.
"Onko sulla ees kahvia?" kysyin kohta ja vilkaisin olohuoneeseen.
"No on, kato se sivukaappi, se pitkä kaappi", isä vastasi ääni sammaltaen, mutta aiempaa topakampana. Se yritti selvästi skarpata vähän.
Mä liikahdin pitkän sivukaapin luokse ja lopulta löysin kahvipaketin, avaamattoman vieläpä, jostain ihan kaapin perältä.
"Löytykö?"
"Joo."
"Jätkä käy ihan puolivalolla", faija totesi ja Juuli naurahti sen puheille.
Mä laskin kahvipaketin pöydälle pyöritellen päätäni ja päätin yrittää vähän puhdistaan likaisen näköistä pannua, jonka sisus oli täynnä pinttyneitä kahvitahroja.
"Aatulle ihan tyypillistä", Juuli kommentoi saaden faijan remahtamaan röhöttävään nauruun.
"Kuulin tuon", kommentoin keittiöstä ja pyyhin talouspaperilla kahvipannun sisusta.
"Sori!" Juuli huikkasi ja mä hymyilin vähän itsekseni.
"Voi teitä, voi teitä", isä päivitteli naureskellen. "Kai te jo seurustelette?" se sitten kysyi ja mä kohotin kulmiani laittaessani talouspaperin pursuilevaan roskikseen.
Juuli nauroi hyvin huvittuneesti.
"Ei seurustella, ihan ollaan kavereita", se vastasi ja mä vilkaisin olohuoneen suunnalle. Juuli pyöritteli tupakkaa sormissaan katse isässä, joka löhösi sohvalla sätkä huulessa.
"No minkä takia? Mikä se tossa meidän Aatussa on vikana?" isä tiedusteli ja mun teki mieli sanoa sille, että lopettaisi, mutta annoin olla. Faija oli juuri tuollainen, eikä se tajunnut kai sitä, että miten mies ja nainen pystyivät olemaan näin läheisiä frendejä ilman, että oli edes jotain sutinaa. Kai se oli sillä tavalla vanhanaikainen.
"Ei siinä mikään oo vikana, mutta me ollaan ihan kavereita vaan", Juuli totesi ja mä kuulin sen äänestä, että se hymyili. Mä valutin vettä keittimeen, tyrkkäsin pannun paikalleen ja aloin sitten mittailla puruja.
"No perhana", isä lausahti. "Etkö sä poika oo tajunnu kukkia ostaa näin ihanalle tytölle?" se sitten huudahti mulle ja mä vilkaisin olohuoneeseen.
"Mitä vittua nyt oikeesti?" kysyin ja Juuli katsahti mua huvittuneesti hymyillen.
Isä vaan naureskeli.
"Joo, ei oo paljon kukkia näkyny", Juuli heitti vitsaillen – se oli sellainen, aina lähti mukaan tuollaiseen, oikein lisäsi vettä myllyyn.
"Uskomaton sälli", isä päivitteli ja mä naksautin keittimen päälle, kunnes kävelin olohuoneen puolelle. "Kuulitko?" se mölähti mulle ja mä kohotin toista kulmaani.
"Mitä?"
"Mitä ja mitä!" isä älähti ja imaisi tupakkaansa. "Kyllä mä ton Juulin mielelläni ottasin miniäks", se sitten selvensi ja mä kurotin nappaamaan tupakka-askini sohvalta.
"Kiva, mut pikkasen on nyt kiusallisia nää sun jorinat", totesin samalla, kun nakkasin röökin huulilleni. Vilkaisin Juulia, joka vaan pyöritteli päätään leikkisästi virnistäen. Kai siitä oli vaan hauskaa heittää tällaista läppää. Kai faija oli sen mielestä tosi hauska äijä.
Ja olihan se välillä, usein mä en vaan jaksanut kuunnella, kun jouduin kuuntelemaan niin usein.
"En mä jorise!" isä protestoi kohta ja mä sytytin tupakkani.
"Miten vaan", lausahdin ja istuin sohvan käsinojalle, kun ei huvittanut istua kaiken sen lian keskelle ihan sohvalle asti. "Nyt ois kahvia tulossa."
"Hyvä hyvä", isä myötäili ja vei tupakan huulilleen. "Pelataanko korttia tässä odotellessa?" se sitten ehdotti ja nyökkäsi kohti sohvapöydällä levällään olevia kortteja.
Mä mietin, että miten se tuossa kunnossa mistään pelistä mitään tajusi, mutta kurotin kuitenkin nappaamaan kortit.
"Voin mä teitä nöyryyttää", kerroin ja lopulta virnistin, kunnes laitoin tupakan huulteni väliin ja aloin pyöritellä pakkaa sekaisin.
"Sua tässä nöyryytetään kohta", Juuli kommentoi takaisin ja isä nauroi.
"Huippu likka!" se ilakoi ja Juuli virnisti pilkettä silmissään.
"Haistakaa paska", mä lausahdin tupakka huulillani roikkuen.
Isä vaan hohotti, sillä oli vaihteeksi ihan mielettömän hauskaa. Kai se vaan ilostui niin pienistä jutuista, niin kuin vaikka korttipeliseurasta. Ja ihan kiva oli nähdä sitä tuollaisena, hyväntuulisena ja nauravaisena, viimeksi se oli ollut ihan romuna, kun mä olin tullut käymään.
Vilkaisin Juulia, joka katsahti takaisin, nosti toista suupieltään hymyyn. Mä hymyilin myös, kunnes tiedustelin, että mitä pelattaisiin.
Kai tämä oli lopulta ihan jees – hengata siinä, faijan paskaisessa kämpässä ja läiskiä korttia.
Ja olikin.
Ei ainakaan tarvinnut olla yksin.