Dvořák: 4 Romanttista kappaletta, Op.75, I Moderato
***
"Minne sinä aiot tästä mennä?" kysyn ystävältäni Keaton Louisilta, kun lähdemme yhdessä kirjastosta ja suuntaamme päärakennukseen. Opiskelemaan hän ei ainakaan jää, sen arvaan.
"Sinfis", vastaa hän lyhyesti. Ai niin! Unohdin, että Celicakin on tämän illan soittamassa orkesterissa, ja tietenkin Courtney sekä Lavine.
"Pidä hauskaa", naurahdan, "itse olet tiesi valinnut!" Keaton tuhahtaa.
"Tuubistina? Älä luulekaan", hän vastaa. Harvinaiselle soittimelle on varmasti paljon kysyntää. Viulistina sitä ei muista ajatella.
"No, tsemppiä! En minäkään laiskottelemaan ole menossa", totean. Keaton hymähtää, kääntää selkänsä ja vilauttaa kättään kadotessaan toisen seinän taakse.
Itse jään odottelemaan ala-aulaan, sillä jos odotan täällä, kohtaan Augustin jossain vaiheessa. Kaivan jälleen Berlioz-kirjan esille, sillä ylimääräistä aikaa ei ole olemassa.
Pian näenkin Augustin laskeutuvan portaita - Lavinen kanssa. On niin epäreilua, että tyttö saa olla yhteisillä tunneilla Augustin kanssa.
En ole ikinä ennen nähnyt Lavinen hymyilevän noin! Myös punatukan kasvoilla on lempeä katse hänen katsellessaan teinivirtuoosi-viulistityttöä. Kateus - se sattuu.
Kun Lavine poistuu vaalea poninhäntä heilahdellen samaan suuntaan kuin Keaton hetkeä aiemmin, hänen seuralaisensa etsii katseellaan minut ja kiirehtii luokseni. "Hei, Aves", hän tervehtii, "jouduitko odottelemaan kauan?"
"Hei!" hämmästyn sitä, miten hymyileminen on yhtäkkiä paljon vaikeampaa kuin vielä äsken. "En oikeastaan, sillä opiskelimme kirjastolla Keatonin kanssa", vastaan kuitenkin.
Arvaan Augustin ihmettelevän sitä, miten Keaton oli opiskelemassa, tai siltä hänen hiljenemisensä ainakin vaikuttaa. Mutta ääneen hän ei sano mitään. Lähdemme askeltamaan hiljaisuudessa kohti D-rakennusta.
Sää on niin hyvä, että tekisi mieli olla ulkona. Emme me varmaan kauaa harjoittele.
Noustuamme tutut portaat ylös etsimme toisesta kerroksesta Augustin suosikkiluokan, jossa oleva Yamaha muistuttaa flyygeliä hänen kotonaan. Viulukoteloni vetoketjun ääni on ainoa, mikä poikkeaa luokkahuoneessa vallitsevasta äänettömyydestä.
Mikä on vialla? Luulin, ettei meidän enää ikinä tarvitsisi kokea tällaista. Tunteemme ovat selvät, mutta silti... Keatonin kanssa on niin erilaista.
Miksi minä häntä ajattelen tässä tilanteessa, kun olen kahden Augustin kanssa?
Leukatuen asennettuani nostan viulun ylös virittääkseni sen. Kylmä ilma on taas tehnyt tuhojaan, ja siksi irvistän jo ensimmäisen kielen kohdalla. Nuottipino pianon äärestä tipahtaa kahisten lattialle.
Seuraava asia, jonka tunnen, ovat Augustin lämpimät kädet kietoutuneina hartioilleni. "Aves", hän hengähtää. Kosketan hänen kyynerpäätään.
"Anteeksi", hän sanoo hiljaa, "ei tämän näin pitänyt mennä." Puhuuko hän nyt Lavinesta? En uskalla vastata mitään.
"Minä tulin vain yhtäkkiä valtavan kateelliseksi. Vaikka hän on ystäväni, silti."
"Keatonille?" kysyn epäuskoisena. August tiukentaa otettaan lausuessani pojan nimen.
"Minä rakastan sinua, Avril", August sanoo. Käännyn halatakseni häntä takaisin, rutistamaan kaikin voimin.
"Minäkin sinua, August."
"Minulla on vielä paljon opittavaa. En saisi antaa sinun kärsiä siitä." August on ajattelevaisin ihminen, kenet tiedän.
"Myönnän itsekin olevani kateellinen Lavinelle, kun hän saa olla kanssasi samoilla tunneilla", kerron.
"Älä välitä, minä ja Lavine olemme korkeintaan ystäviä, jos sitäkään", August vakuuttaa, mutta tiedän, ettei hän tiedä koko totuutta. Jos kysyisin asiasta Lavinelta, vastaus olisi täysin eri. Valitettavasti.
"Samoin minä ja Keaton, joten älä huoli", muistutan. Tilanne hänen ja minun välilläni on oikeastaan hämmästyttävän samanlainen kuin tilanne Lavinen ja Augustin välillä. Jos ei oteta lukuun sitä, ettei August tiedä Lavinen tunteista.
"Luotan siihen", August vakuuttaa. Hänen kättensä välissä on ihana olla. Pian August kuitenkin irrottaa otteensa, sillä harjoittelemaan me tänne tulimme.
"Oletko tutkinut nuottia?" hän kysyy. Nyökkään hitaasti, sillä olenhan minä, mutta siitä on kauan. Juuri Augustista murehtiessani minulla ei tullut harjoiteltua.
"Alkusoitto kestää yli minuutin, joten en ehkä soita sitä nyt", August miettii.
"Ei vaan soita", pysäytän hänet, "haluan kuulla." Hän kohauttaa huvittuneena olkiaan ja istuutuu pianon ääreen.
Hänen soittonsa on kuin talveen kääntyvän syksyn viimeinen lehti. Surun ympäröimä, mutta kauniin toiveikas, juuri niin kuin tämän kappaleen kuulukin olla. August saa sen elämään, hän ravitsee sitä omilla tunteillaan. Ja se on uskomatonta.
"Yritä soittaa", August kehottaa. Hän on tulossa pian siihen kohtaan, missä viulun melodia alkaa. Käteni ovat jäykät, kurkkuni kuiva.
"E-en osaa", mutisen. Poika pudistaa päätään hymyillen. Hän pysähtyy sille soinnulle, jossa minun piti alkaa soittamaan.
"En pyytänyt sinua osaamaan vaan yrittämään", hän huomauttaa. Hetken aikaa katsomme vain toisiamme, sitten minä lattiaa, ja lopulta ymmärrän, ettei August aio lakata odottamasta. Niinpä nyökkään ja nostan jouseni ilmaan.
August soittaa kaksi tahtia edelle, ja yhdyn hänen musiikkiinsa.
Pysyn vain juuri ja juuri hänen mukanaan, mutta nautin luomastamme tuloksesta. Kuvittelen hauraat askeleet tuhansien maahan leijailleiden lehtien yllä loppusyksynä. Sitten rohkeutta vaativan matkan kohti tulevaa talven pimeyttä, minkä takana odottavat kesäiset niityt ja kirkas taivas pilvilinnoineen.
Aivan sama, kuulostaako tuotos todellisuudessa hienolta, mutta ainakin sen luominen on hauskaa.
"Soitin enemmän vääriä ääniä kuin oikeita!" nauran, kun lopulta menen niin hukkaan nuoteissani, etten löydä takaisin. August lakkaa soittamasta heti minun jälkeeni.
"Mutta se oli upeaa", vakuuttaa hän, "juuri sitä, mitä toivoin." Hänen hymynsä säteilee.
"Älä valehtele", pyydän, enkä voi lakata nauramasta.
"Avril", August katsoo minua silmiin, totisempana kuin äsken, "miksi luulet päässeesi Ainsworthiin?"
Lasken viuluni olaltani. Poika ei jää odottamaan vastaustani.
"Miksi luulet Lyran päässeen kuoroon, vaikka pääsykokeet eivät menneet hyvin hänen osaltaan?" on hänen seuraava kysymyksensä.
Hämmästyn hänen yhtäkkistä vakavuuttaan, ja sanoja, joita hän puhuu. "Miten lyra tähän liittyy?"
August pyörähtää pianotuoliltaan minuun päin. "Se, joka todella tuntee musiikin, näkee enemmän kuin rivistön mustia pisteitä paperilla", hän toteaa.
"Sehän on selvää", tuumin. Mitä August oikein haluaa sanoa?
"On olemassa virtuooseja, joiden soitto kyllä hämmästyttää, muttei kosketa kuulojoita. Kaunein ääni lähtee sydämestä", poika selittää, "Taitoa tärkeämpää on tunne kappaleen sisällä. Taidokkuutta lähdetään sitten kehittämään sen ympärille, millä tarkoitan sitä, että se on toissijainen juttu ja harjoiteltavissa."
"Siksi olemme kai Ainsworthissa", muistutan. August nyökkää.
"Kuulostin juuri sellaiselta analyyttiseltä musiikkinörtiltä, jollainen en haluaisi olla", August nauraa hieroen niskaansa.
Hetken mielijohteesta kiedon jälleen käteni hänen kaulaansa ja halaan häntä tiukasti. "Mikä nörtti? Sinä olet uskomattomin ihminen, jonka tunnen", sanon ennen kuin ehdin harkita kahdesti.
August vastaa halaukseeni. "Toivottavasti tiedät, että ajattelen täsmälleen samalla tavalla sinusta", hän hymähtää.
Hän halaa aina vain tiukemmin. Tallennan tämän hetken jokaisen sekuntin muistoihini. Pojan olkapää, johon saan nojata päätäni, tuntuu vielä epätodelliselta. Tunnen sormenpäissäni hänen paitansa kankaan ja haistan hänen turvallisen tuoksunsa, johon tosin ensimmäistä kertaa vasta nyt kiinnitän huomiota.
Hetki kestää kauan, mutta tuntuu lyhyeltä. Vetäytyessämme toisistamme tuijotan hetken Augustia kuin näkisin hänet ensimmäistä kertaa. Jokin hänen smaragdisten silmiensä katseessa on muuttunut, mutta en osaa sanoa, mitä se jokin on. Lopetan tuijottamisen, kun muistan taas, ettei näkemäni ole unta.
"Tuota..." aloitan, mutta en saa mitään muuta sanottua.
"Aiemmin tarkoituksenani oli siis sanoa, että sinun soittosi on juuri sitä, mikä ulottuu nuottien toiselle puolen", August sanoo katkonaisesti, "ja lauluopettajat kyllä tunnistivat Lyran lahjakkuuden yhdestä epäonnistumisesta huolimatta."
En voi uskoa, että August todella arvostaa soittoani tällä tavoin. "Minun pitää muistaa sanoa tuo Lyralle!" sanon yltäkylläisenä mielihyvästä.
"Glyndebourne", poika lausuu mietteliäänä, "etkö esiintynytkin siellä viime keväänä?"
Säpsähdän välittömästi. "Mistä tiesit? En muista puhununeeni siitä",
ihmettelen. Augustin kasvoille leviää hymy.
"Kävin myös Glyndebournessa nuorten solistien musiikkijuhlilla", hän kertoo, "kuulin siellä soittoasi."
Mitä? August ei ole ikinä väittänyt muuta, kun olen huomauttanut, ettei hän ole ikinä kuullut soittoani. Kun kysyn: "Oletko tosissasi?" hän vain nyökkää. Nyt vasta hän kertoo asian olevan toisin kuin on antanut ymmärtää.
"Kuinka edes muistat tuollaista?", henkäisen, "ethän edes tuntenut minua silloin." Minun tekee taas mieli koskettaa häntä, mutta hillitsen itseni.
"Se jäi mieleen", August sanoo, "ja se jäi mieleen siksi, että siinä oli jotain erityistä."
Sydämeni pamppailee. Kuinka sellainen on mahdollista?
"Soitit siellä Dvořákia, muistatko?" punatukkainen poika kysyy.
"Muistan sen vielä, se oli kappale, josta pidin. En vain ole tajunnut senkin olleen Dvořákia!" ihmettelen.
"Et muistanut silloinkaan, kun pyysin sinua soittamaan kanssani juuri Dvořákin dueton?" August yllättyy, "juuri sinun soittosi Glyndebournessa sai minut rakastumaan sen säveltäjän musiikkiin."
"Olen täysin ymmälläni", huokaisen, silti tyytyväisyyden kipinöidessä sisälläni.
Tämä selittää vihdoin myös sen, miksi August pyysi soittokaverikseen juuri minua.
"Se oli yksinkertainen kappale, mutta sinä et soittanut sitä kuten yksinkertaista kappaletta. Sinä teit siitä maailman suurimman ja tärkeimmän teoksen soittohetkelläsi", August muistelee, "se on mielestäni puhuttelevaa. Pienille asioille pitää antaa mahdollisuus, että ne saavat loistonsa näkyviin."
Menen todella hämilleni hänen sanoistaan. Ei minusta tuntunut esiintyessäni, että olisin tekemässä jotain erityistä.
"Uskon kyllä monen muun huomanneen saman", August vakuuttaa, "se on harvinainen lahja."
"August.." lausun hänen nimensä sen tuttua kaikua makustellen. Mieleni on täynnä vapautumaan pyrkiviä helliä tunteita häntä kohtaan, sydämeni täynnä lämpöä, jota haluan epätoivoisesti hänelle antaa.
Hän ei varmasti ikinä voi kuvitellakaan, kuinka onnelliseksi hän minut tekee tällä hetkellä.
"Haluatko vielä yrittää soittamista?" hän hymyilee.
"Todellakin", vastaan itsevarmempana kuin koskaan. Ja hyvin yllättyneenä siitä, että tämä kaikki on totta. Olenko todella se sama Avril Westbrook, joka syksyllä ajatteli tulleensa ihan väärään kouluun?
***
Huhtikuussa 2020
Sanoja 1369