*tino*
Mä katsoin lohikiususta, joka oli jo jäähtynyt mun lautaselle. Mä olin katsellut sitä viimeiset kaksikymmentä viisi minuuttia ja kolmekymmentäkaksi sekuntia.
"Kullan-nuppu, sun täytyy syödä" Eeva sanoi silittäen mun selkää. Ihan kuin mä olisin joku saamarin kakkosluokkalainen.
"Mä en pysty" mä älähdin yrittäen pitää itseni koossa. En mä tässä voinut murtua. En nyt.
"Kulta syö ihan vähän, puolet edes? Äipän mieliks?" äiti lässytti, ihan kun mä olisin kolme vuotias.
Mä olin heti koulusta tultua vaan lysähtänyt sohvalle enkä mä ollut liikkunut senttiäkään kahteen tuntiin. Mä en vaan jaksanut. Mulla ei ollut intoa siihen, ei enää.
"se uus ruotsin maikka on ihan jäätävä, se on meidän ro. se kerto, et se on palkattu siihen työhön siksi aikaa, että me saadaan uus ope. se sano Kjell ei oo kuulemma palaamassa oman hektisen elämän takia. mua pelottaa"
Loviisan sanat kaikuivat mun päässä. Se oli totuus, jonka mä sain selville. Ja mä en tykännyt siitä totuudesta. Oma hektinen elämä. Pystyikö se tarkottamaan mitään muuta kuin sitä että Sebastian....
"Aitko sä kulta mennä huomenna kouluun? Ootkohan sä tulossa kipeeksi? Voi että, raukka pieni" Äiti hössötti.
"Kyl mä meen, mä en voi jäädä matikasta jälkeen. " mä tokaisin surullisena. Tino ajattelmassa matikkaa. Mihin tää maailma oli menossa?
"Ihanaa, että ajattelet tolleen, mutta terveys ensin" äiti hymähti ja silitti mun hiuksia, jonka jälkeen se palasi keittiöön, tai jonnekki.
Mä suljin mun silmät.
"nyt pitää vaan pelätä pahinta ja toivoa parasta"
Noin Loviisa oli sanonut ja laskenut sen käden mun olkapäälle.
Nyt piti pelätä, että mä en näkis Sebastiania enää ikinä, ja se ois vain ja ainoastaan mun vika. Mä olin se luuseri, ja mä paloin halusta korvata mun tekemiset.
Mä olin jo menettänyt mun frendit, oliko se tarpeeks kova hinta?
Mun piti myös toivoo, että kaikki kääntyis hyvin. Mä näkisin energisen Sebastianin hyppelemässä iloisesti koulun käytäviä pitkin. Sebastian antais mulle anteeks, kaikki kääntyis hyväks. Mä näkisin Sebastianin kiharat hiukset, jotka olivat suloisesti sekaisin.
Musta oli absurdia toivoa jotain noin upeeta, sillä mä tiesin ettei niin tulis käymään. Ikinä.
"Tino?" mä kuulen Oilin rauhallisen äänen. Mä raotin mun silmiä, ja huomasin Oilin olevan mun vieressä.
"Sulla alkaa aika psykologille, ja mä lupasin viedä sut" Oili sanoi ja antoi mulle aidon hymyn. Mä huokaisin ja nousin ylös.
Mä pakkauduin autoon pitäen visusti katseen ikkunasta. Mä en ollut ikinä käynyt psykologilla, musta tuntui et se oli heikkojen hommaa. Mut tässä mä: Tino Eemeli Rekivaara olin menossa psykologille, ei helvetti.
Oili parkkeeras sairaalan parkkipaikalle.
"Selviäkse sinne psykiatriselle osastolle?" Oili tiedusteli ja mä vaan nyökkäsin. Se oli menoa nyt.
Mä kävelin takki auki ja kädet taskuissa ovelle, jossa luki Psykiatrinen osasto. Vaikka Juurikangas oli ihan helvetin pieni paikka, täällä oli silti kaikki, mitä normaali ihminen tarvitsi. Sairaala, muutama hassu kauppa ja ranta, ja tottakai JP:n kotihalli.
Ovi aukes itsekseen ja mä astuin sisälle. Ensimmäinen haju, joka leijaili mun sieraimiin, oli käsidesi.
Mä vilkuilin ympärilleni ja huomasin nurkassa siniseen pukeutuneen työntekijän.
"Hei anteeks, mulla olis psykologille aika" mä sanoin ja sain siniseen sonnustautuneen ihmisen katseen itseeni.
"Joo. Mee vaan tosta ovesta ja jää odottamaan. Sua pitäis tulla siitä hakemaan" työntekijä sanoi ja mä kiitin.
Ei kulunut kauaa, kun miellyttävä naishenkilö pyysi mut sisään. Mä astelin epävarmasti huoneeseen ja nainen laittoi oven kiinni,
"Jätä vain ulkovaatteet tuohon, ole hyvä" nainen sanoi ja mä jätin takkini tuolille.
Nainen pyys mua istumaan pöytää vastapäiselle tuolille ja mä tein työtä käskettyä.
"Oikein mukava tavata Tino. Nimeni on Anne Mustonen ja toimin Juurikankaalla toisena psykologina. Missäs koulussa sä oletkaan?" Anne tiedusteli.
"Juketsun lukiossa" mä totesin.
"Voi kun kiva! Musta tuntuikin et mä olen nähnyt sut aiemmin. Voitaisiin varata sit seuraavat ajat koulupäivän ajaksi, niin ei tarvitse sitten täällä rampata" Anne sanoi hymyillen.
"Ei" mä sanoin jyrkästi. Mun tilanne oli tarpeeks paha koulussa. Mieti, jos Felix sais nähä et mä käyn psykologilla. Se naurais ittensä kuolioon.
"No valitettavasti sun tilanteen ottaen huomioon, käyntejä on oltava useammin, joten se on ainut keino, pahoittelen. Minulla käy siellä muitakin oppilaita, ettet ole suinkaan ainoa" Anne sanoi.
Mä olisin tahtonut väittää vastaan, mutta mä en jaksanut. Se oli liian paljon pyydetty.
"Mun tietojen mukaan, sinulla, Tino, on stressiperäinen sairaus, jonka tutkimukset ovat vielä kesken. Milloin huomasit, että oireet alkoivat?" Anne kysyi.
Mä tosissani luulin, että psykologil käyminen olis jotenkin mukavaa jutustelua, mutta tää oli joku helevetin ristikuulustelu.
Onneks tunti meni nopeasti ja mä pääsin Oilin kyydissä kotiin. Oilikin yritti kysellä kaikkea, mut mua ei kiinnostanut puhua.
Kotona mä menin suoraan nukkumaan, mä en edes jaksanut vaihtaa vaatteita.
-
Mä heräsin aamulla puoli kahdeksalta, en niin virkeänä kuin eilen. Mä sonnustauduin mustaan Hard Rock Cafen huppariin. Mä
puin lökärit ja laitoin hupparin päähän. Tänään mä halusin olla mahdollisen huomaamaton.
Mä kävelin alas ja siellä oli jo koko konkka ronkka ylhäällä.
Mulle toivotettiin hyvät huomenet, mut mä
vaan nyökkäsin. Mä en jaksanut vastata.
Mä pääsin taas kerran Aten kyydillä kouluun, josta mä olin kiitollinen. Tuttuun tapaan mä mä kävelin autolta koululle. Tiiliseen Juurikankaan lukioon.
Mä istahdin filosofian luokan eteen ja painoin pääni tiiliseinää vasten. Mä kuulin toisen korvan avulla, kuinka Miklas, Tume, Juse ja Felix latelivat ilkeitä solvauksia, milloin kellekin.
Mua kadutti, että mä olin ollut tossa porukassa. Mä olisin ollut paljon mielummin Sebastianin ja Loviisan kängissä, mut nyt se oli liian myöhästä, eikä tehtyjä juttuja saatu enään tekemättömiks, ja se oli ehkä paskinta paskaa tässä elämässä.
Mä kuuntelin 75 minuuttia, kun meidän filosofian open Matti Alaraappana selitti etiikasta ja oikeasta ja väärästä. Se sai mut syöpymään vielä syvemmälle itsesäälin syöveriin.
Toinen tunti mulla oli hypäri, jonka mä käytin Hearbreak -soittolistan läpikuunteluun. Se oli parasta paskaa tähän fiilikseen.
"Täälle se vaa masentelee, tuuks sä syömää?" Loviisan ääni kaikui jostain. Mä otin toisen airpodin pois korvasta, ja mä katsoin Loviisaa.
Silläkin oli musta poolopaita, sekä mustat lökärit. Suru-aika, sitähän tää oli.
"Joo" Mä sanoin lähes kuiskaten ja niin me sit lähettiin hakeen linjastolta safkaa.
Ruokana oli jotain jauheliha -paskaa, mutta Loviisan tapaan mäkin otin kasvisruokaa. Mä tahdoin oikeasti muuttua paremmaksi ihmiseksi. Kukaan ihminen ei saanut enää kärsiä mun takia.
Me istuttiin nurkka pöytään. Ja me syötiin kaikessa hiljaisuudessa. Se oli oikeastaan aika rahoittavaa, se ei ollut edes akwardii.
"Ei voi olla totta" Loviisa rikko hiljaisuuden kattoen mun olan yli jonnekin.
"Kato kuka tuol on" Loviisa sano, ja mä käännyin. Meidän takana oli seisoi joku uus äijjä. Sillä oli musta huppari ja siili. Se katsoi tosi intensiivisesti tänne.
"Emmä tunne tota, miks se kattoo tänne?" mä
sanoin hämilläni. Iha random. Mä käännyin takaisin katsomaan Loviisaa, joka katsoi mua tosi epäuskoisesti,
"Tino, idiootti! Se on Sebastian!" Loviisa kiljahti ja mä käännyin katsomaan oliota, ja Loviisa oli oikeassa.
Siinä se seisoi, ilmi elävänä, Sebastian Bäckstrom.
tässä on teille syndespesiaali! tänään siis on päivä jolloin täytin taas yhden vuoden lisää. jeee.
nauttikaa vielä, kun voitte❣️
🌟&💬