Johannes Brahms: Traaginen alkusoitto d-molli, Op. 81
***
Sali hiljenee pahimmasta melusta pian sen jälkeen, kun olen istuutunut katsomoon, sillä kapellimestari tulee paikalle. Tuntuu hassulta istua yksinään suurella rivillä penkkejä. Taempana istuu pari muutakin oppilasta, mutta en ole nähnyt heitä aiemmin, joten en uskalla mennä mukaan porukkaan.
Kapellimestari on yllättävän nuori, hauskanoloinen mies, jonka muistan nähneeni avajaisseremoniassa. Keatonin mukaan hän on aivan äskettäin itsekin käynyt Ainsworthin ja palannut opettajana ja valmiina kapellimestarina muutaman vuoden opiskelun jälkeen.
Minun on vaikea kuvitella itseäni samalle paikalle parin tai kymmenen vuoden päähän - ammattimuusikoksi, viulistiksi kylläkin, soittamaan ja opettamaan.
Silmäillessäni orkesteria erotan joukosta Courtneyn sekä joitain tuttuja kasvoja eiliseltä, joiden nimet kylläkään eivät muistu mieleeni. Yksi näky yllättää minut niin, että meinaan tippua penkiltäni. Ensimmäisen ykkösviulun paikalla, konserttimestarina, istuu kukapas muukaan kuin Lavine Vance.
Kun mietin asiaa enemmän, päädyn tulokseen, että olisi oudompaa, jos en löytäisi häntä ykkösviulusta konserttimestarina. Hänen osassaan olisin onnesta kukkuroillani, mutta priimuksen kasvoilla on tyypillisen viileä ilme eikä hymystä tietoakaan.
Kapellimestari odottaa, kun oboisti antaa viritysäänen ja muu orkesteri mukauttaa siihen omat soittimensa. Oboistissa on jotain tuttua, ja kun katson häntä tarkemmin, tunnistan hänet päivällä tapaamakseni Dorianiksi. Hän on myös sinfiksessä, vaikka opiskelee ensimmäistä vuotta!
Dorianin nähdessäni muistan yhteisen siivousvuoronne, joka on...ainiin, huomenna. Pitää muistaa ilmoittaa muille, etteivät he odottele minua linja-autolle jo kymmeneltä.
Kapellimestari ilmoittaa, että tänään keskityttäisiin harjoittelemaan Brahmsin Traagista alkusoittoa. Celica hyppää harmistuneena pois lavalta.
"Eikö harppua tarvita tässä teoksessa?" kysyn häneltä, kun hän istuu viereeni katsomoon.
"Ei, ja se on iiihan epäreilua, koska haluaisin tosi kovasti olla siinä mukana!" Celica valittaa. "Se on niiiiiiiiiiiiiiiiin hieno!" hän lisää silmät loistaen.
En ehdi vastata mitään erikoista, sillä musiikki alkaa soida. Säikähdän ensimmäisiä tahteja, sillä orkesterin soittamana fortissimo on niin voimakas, että se yllättää minut täysin.
Muut soittimet väistyvät jousien tieltä, jotka aloittavat surumielisen teeman. Muiden soitinten liittyessä pian uudestaan mukaan voimakkuus yltyy jälleen. Viulujen siirtyessä tremoloon puhaltimet ja matalat jouset jatkavat teemaa.
Patarumpujen jylistessä ukkosen lailla sävelmä kuulostaa juuri niin myrskyiseltä ja synkältä kuin kappaleen nimi antaa ymmärtää. Ylöspäin kohoavien trioleiden ja alaspäin laskeutuvien staccato-asteikkojen vuorottelu tuovat mieleeni uhkaavat kuohuavat aallot.
Myrsky laantuu hieman, kun jylinä tyyntyy ja sointumaailmaan tulee häivähdys valoisuutta. Brahms vähentää soittimia ja alkaa suosia hetkellisesti rytmikuviossaan sidontaa piilottaen hetkeksi iskut tahdeista.
Hetkinen? Ovatko nämä soittajat todellakin lukiolaisia?
En muista nähneeni sinfoniaorkesterin soittoa kovinkaan monesti elämäni aikana. Omassa kotikaupungissani ei ollut orkesteria, mutta vanhempani veivät minut ainakin kerran konserttimatkalle läheisimpään musiikkikaupunkiin, Glyndebourneen. Viime kerrasta on kuitenkin niin monta vuotta aikaa, että muistan sen ainoastaan kuvien ja vanhempien kertomusten perusteella.
Vaikka minulla ei ole mitään, mihin verrata, voin kuvitella Ainsworthin sinfoniaorkesterin olevan korkeaa tasoa. Sen kuunteleminen täällä salissa tuntuu uskomattomalta. Tämä on ihan erilaista verrattuna Youtube-videoiden katseluun, mitä tein, kun en voinut saavuttaa orkestereita muualta.
"Uudestaan siitä, mistä jousilla alkaa tremolo ja huilulla, klarinetilla ja fagotilla on asteikkoja. Tarkistetaan rytmit", kapellimestari keskeyttää, "tahti neljäkymmentäyksi."
Orkesterilaiset lehteilevät nuottejaan taaksepäin, ja kapellimestarin johdosta he soittavat kohdan, jossa soittajilla oli äsken vaikeuksia pysyä johtajansa mukana. Huilu, klarinetti ja fagotti soittavat uniksessa (=samoja ääniä) oboen ja käyrätorven (Dorianin ja Courtneyn!) vastaillessa sävelkulkuihin omillaan.
Orkesteri hiljenee jälleen kapellimestarin merkistä. "Ainoastaan huilu, klarinetti, fagotti sekä oboe ja käyrätorvi", orkesterinjohtaja vaatii.
Dorianin ilme on kurja: hän näyttää siltä kuin haluaisi hypätä kaivoon ennemmin kuin olla yli viidenkymmenen korvaparin kuuntelemana.
Kapellimestari kuuntelee ja ohjeistaa, jatkaa sitten eteenpäin. "Emme käytä tähän nyt enempää aikaa, sillä tällaisia kohtia voitte harkata stemmiksissä", hän sanoo. Kaikesta päätellen suoritus ei ollut huima. Siitä kertovat kapun tiukka äänensävy ja Dorianin epätoivoinen ilme.
"Käydään vielä se seuraava nousu, missä melkein teillä kaikilla on uniksessa. Pysäytetään siihen, mistä oboella, fagotilla ja käyrätorvella on ainoat melodiat, koska siitä jatketaan sen jälkeen, kun olemme käsitelleet alun tähän asti. Saatte ottaa pian lyijykynät esille", kapu naurahtaa ja soittajat huokaisevat pettyneinä, sillä huonosti menneiden paikkojen läpi käyminen on harvan suosikkipuuhaa.
"Kuinka suuri tuo teos oikein on? Muistan kuulleeni nimen joskus ennenkin", kyselen Celicalta, koska luulen hänen tietävän siitä jotakin enemmän kuin minä.
"Tunnettu se ainakin on", Celica vastaa puoliajatuksissaan, sillä seuraa harjoituksia (tai Leroyta) niin keskittyneenä, "ja haastava. Kestää ainakin viisitoista minuuttia."
"No huhhuh", hämmästelen, "nämä harjoitukset tulevat kestämään pitkään."
En ehkä sittenkään ole kateellinen Lavinelle hänen paikastaan ykkösviulussa.
***
Tammikuussa 2020
Sanoja 685