Otto pääsi hitaasti ylös sängystä. Jos hän oli johonkin tottunut, niin siihen, että asiat menivät kurjasti. Hänen jalkansa olivat tietysti jähmeät ja tutisivat, mutta sillä ei ollut merkitystä. Eerolan Oton täytyi tehdä työnsä, ja siihen Otto kyllä pystyi. Hänessä ei ollut mitään oikeaa vikaa. Hänen luunsa olivat ehjät. Hän pystyi kävelemään ja liikuttamaan käsiään niin kuin kuului. Olisi ollut typerää jäädä aloilleen syyttä suotta. Syöminen oli vähän vaikeampaa, mutta sekin onnistui, kun keskittyi tarpeeksi mutta ei liikaa. Otolla oli kaikki juuri sopivasti hallinnassa.
Hän oli kuitenkin jälleen kerran päästänyt kaiken tilalla sietämättömään kuntoon. Kaikki oli väärin. Ottoa kalvoi tuskaisasti, jos hän jäi aloilleen - ja syystäkin! Miksi hän oli koskaan vetelehtinyt hetkeäkään jonkun kanssa? Mitä hän oli sillä saavuttanut? Hän mokoma, joutava, typerä mies.
Nilsiä ei näkynyt ruoka-aikaankaan. Kai hän oli niin paljon pappilassa. Ei se Ottoa haitannut. Nils oli sanonut mahdollisimman selvästi, että olisi mieluummin Lempin kanssa. Otto oli kuullut sen. Sitä oli turha enää vatvoa sen kummemmin. Otollahan sujui kuitenkin oikein hyvin. Oli kirkkaita päiviä, joina aurinko lämmitti paidan selkämystä (vähän kuin toisen kosket- -) ja sirkat sirittivät. Oikeastaan kaikki oli tavallaan ihan mukavasti, vaikka...
...Nils ei...
...Oton olisi ollut samantekevää virua kuritushuoneessa.
Jussi tuli Oton luo, kun tämä tutkiskeli kolmannen portin saranoita. Hän oli tietysti laittanut portit kuntoon keväällä, mutta niistä oli kuljettu kesän aikana, eikä Otto voinut sietää, jos ei...
"Minä en ymmärrä, mitä Janne luulee tekevänsä", Jussi puhisi.
Otto oli jaksanut kuunnella hänen juttujaan sen verran, että tiesi Jannen käyneen parinakin päivänä juttelemassa Kaisan kanssa ja auttelemassa tätä töissä.
"Siellä se oli taas Kaisaa naurattamassa", Jussi lisäsi.
Otto äännähti hajamielisesti ja koetti kuunnella, nitisivätkö saranat liikaa.
"En minä Kaisasta ihmeemmin tykkää, mutta se on kumminkin minun vaimo."
Otto äännähti uudelleen. Hän suoristautui ja tönäisi portin kiinni. Jussin ja Kaisan vinksahtaneet välit jaksoivat vieläkin risoa häntä.
"Janneko on nyt sitten tosiaan viemässä Kaisaa sinulta?" hän kysyi.
Kaikillahan oli nykyään tapana ryöstää toisten heiloja.
"Ei", Jussi sanoi ja räpytteli silmiään, ehkä huolissaan. "Ei. Eihän sellaista kai edes voi tehdä, mutta... hiton häijyä tuommoinen pelleily."
"Ehkä se..." Otto aloitti.
"Älä sinäkin sano, että minä en ole hyvä Kaisalle ja Veeralle", Jussi sanoi terävästi.
"Enhän minä", Otto vakuutti ihmeissään.
Jussin ilme vajosi tuskastuneeksi ja hän hieraisi otsaansa.
"Kuule, kyllä minä itsekin tiedän, etten minä vaan ole mikään perheen pää!" hän huudahti. "Janne on enemmän semmoinen... vähän kuin sinäkin. Kyllä minä tiedän, että Janne olisi parempi. Miksi minulle tulee tämmöistä vastuuta, kun teidän tässä pitäisi olla torppareita!"
Oton rintaa vihlaisi. Hänen suunsa alkoi virkkaa ajatuksia sanoiksi ennen kuin hän ennätti tukkia sitä.
"Eipä tässä voi laittaa torppaa, kun ei ole", hän aloitti, ja nielaisi eriparisen sanan kertaalleen ennen kuin ymmärsi sen ainoaksi oikeaksi, "miestäkään."
Otto olisi tahtonut kerätä pudottamansa sanat saman tien takaisin ja haudata ne syvälle tunkioon, mutta Jussi oli jo kuullut ne ja hymyili niille säälivästi.
"Niin. Niin niin. Anteeksi. Sinullakin on hankalia juttuja", hän nyökkäili ymmärtäväisenä ja kumartui Oton puoleen. Hänen kätensä tuntui vaikealta Oton olalla. "Mitä sinä olet ajatellut tehdä Niilon asialle?"
He vilkaisivat toisiaan silmiin.
"Mitäpä minä sille", Otto sanoi nuivasti ja katsoi tarkasti muualle. Hänen ei missään nimessä olisi pitänyt nyhtämällä nyhtää omia asioitaan etualalle.
"Etkö mitään?" Jussi kysyi.
Mitä hän kuvitteli, että Otto pystyisi enää tekemään? Jussi tiesi nyt jo suunnilleen kaiken siitä, mitä Nils oli sanonut ja tehnyt. Oton oli ollut vähitellen pakko kertoa, tai muuten Jussi ei olisi jättänyt häntä rauhaan. Tämän olisi pitänyt tietää, että asia oli käsitelty loppuun. Otto ei aikonut enää yrittää.
Jussi keinui hetken kannoillaan ja nosti kätensä pois Oton olalta. Otto odotti hänen lähtevän, mutta hän puhkesikin uudestaan puhumaan.
"Kuule, jos sanon suoraan, niin minä olen koko ajan vähän miettinyt sitä teidän juttua. Niilo tykkäsi sinusta niin paljon. Ja nyt se on ollut pahasti allapäin. Vilhokin kertoi."
"Mistä Vilho semmoista tietäisi?" Otto kysyi.
Jussi meni oitis vaikean näköiseksi; taisi irvistääkin vähän. Nyt hän vuorostaan koetti hamuilla sanojaan takaisin, mutta kertoi lopulta vastahakoisesti, että Vilho oli ehtinyt käydä jo vähän aikaa sitten kovistelemassa Nilsiä Oton hylkäämisen vuoksi. Otto tunsi naamansa käyvän punaiseksi. Minkä tähden Vilhokin, joka ei yleensä halunnut liikahtaa edes töilleen...! Otto kirosi hiljaa. Nyt Nils tiesi, mitä oli saanut aikaan - ja kuvitteli varmasti jäljen pahemmaksi kuin se olikaan. Ehkä hän jopa luuli, että Otto oli lähettänyt Vilhon asialle. Eihän Otto nyt Nilsin takia niin pirun pahasti, varsinkaan kun Nils ei itse ollut millänsäkään!
Jussi empi hetken ja kumartui sitten vielä vähän lähemmäs Ottoa.
"Niilo oli kuulemma itkenyt siellä", hän sanoi hiljaa.
Oton nolostus vaihtui säikähdykseen, vaikka oikeastaan hänen olisi kai pitänyt olla iloinen siitä, ettei Nils välttämättä ollutkaan ottanut asiaa niin keveästi kuin Otto oli ajatellut.
"Mitäs se nyt olisi... itkenyt?" Otto kysyi.
"Kai sitä vaan oli surettanut", Jussi sanoi. "Se oli selittänyt samaa kuin sinulle. Vilhokin oli jo alkanut vähän uskoa sitä. Niin että minä vaan mietin, että voisiko mitenkään olla niin, että sinä..."
Otto vilkaisi Jussin tyrkyttämien epäilysten suuntaan, mutta se sai riittää. Hän oli jo satakunta kertaa päättänyt, mitä mieltä oli niistä.
"Kai minä nyt parhaiten tiedän", hän tokaisi.
Jussi huokaisi.
"Jos saan sanoa, niin minä en ole ihan varma, tiedätkö sinä näissä asioissa parhaiten. Tai jos tiedätkin, niin entä jos Niilo on nyt vaikka miettinyt, että sinä olet kumminkin parempi kuin Lempi ja katuu kovasti."
Nils oli järkevä nuori mies. Niin hölmösti hän ei kyllä olisi miettinyt.
"Mitä jos te vaan puhuisitte vielä?" Jussi kumminkin ehdotti.
Vai puhua Oton pitäisi? Nils oli lähtenyt pois ja repinyt lähtiessään Oton ja kaiken heille yhteisen. Otto ei ollut ensimmäisenä yrittämässä mitään hänen kanssaan - vaikka hän nyt olisi jostain syystä itkenytkin. Olisiko Otto anellut häntä takaisin vain siksi, ettei varmaan enää jaks...? Ehei. Jussi tiesi, mitä oli tapahtunut, ja silti hän kävi vuorostaan Oton kimppuun ja tuputti hänelle...
"Minkä tähden tämä kiinnostaa sinua ja Vilhoa näin pirusti?" Otto kysyi.
Jussi tuijotti häntä takaisin yhtä ankarasti. Kun hän oli vielä pidempikin, hän vaikutti Ottoa vanhemmalta.
"Meitä pikkuisen häiritsee, että sinä et saa tehtyä mitään", hän sanoi.
"Teenhän minä kaikki ihan niin kuin...", Otto yritti.
Jussi pudisti päätään.
"Etkö muka itse huomaa? Tämmöiset asiat pistää sinut ihan sekaisin. Ja minua harmittaa nähdä sinut tuommoisena."
He katsoivat toisiaan vaarallisen pitkään. Otto tiesi, että Jussi näki uupumuksesta harmaan miehen, joka kompuroi hetkestä toiseen ja saattoi vain toivoa selviytyvänsä. Sellainenhan Otto nykyään oli. Hän olisi itsekin koettanut auttaa mokomaa kurjaa ihmisraasua.
"Jos te voisitte sopia, ettekä edes yritä, niin sinua harmittaa lopun ikääsi aika pirusti", Jussi sanoi. Hän taputti taas Oton olkaa. "Kokeilette jutella ihan rauhassa. Jos se on oikeasti paskiainen, niin oletpa kumminkin yrittänyt. Sitten unohdat sen ja otat toisen."
Jussi kuulosti itseltään.
Ei Otto halunnut ketään muuta kuin...
"Etkös sinä kuitenkin kaipaa sitä?" Jussi kysyi.
Kysymys iskeytyi varoittamatta suoraan Oton arimpiin sisuksiin.
Kyllä.
Kyllä Otto kaipasi.
Kaipasi, kaipasi, kaipasi.
Hän halusi enemmän kuin mitään, että joku ottaisi hänet syliinsä ja silittäisi hänen päätään, niin kuin hän joskus silitti sitä itse puoliunessa yön pimeydessä, uskotellen itselleen, että...
Hän näki Nilsistä ihania unia, joissa mitään ei ollut tapahtunut - ja repeytyi niistä aamuun.
Nils oli hänelle... Oli ollut hänelle...
Vaikka...
Oton silmät kihahtivat täyteen vettä niin nopeasti, että hän ehti hädin tuskin kääntyä selin Jussiin.
"Hei, mikäs nyt tuli?" Jussi kysyi.
Otto olisi yrittänyt lähteä pois, jos se olisi auttanut enää tässä vaiheessa. Jussi kiersi saman tien hänen eteensä ja varmaan myös kumartui töllistelemään häntä läheltä, vaikkei Otto nähnytkään häntä kämmeniensä takaa.
"Itketkö sinä?" Jussi kysyi varovasti, kuin ei olisi uskonut silmiään. Kunpa ei olisikaan. Otto oli vihonviimeisen typerä ja heikko. Ei hänen hitto soikoon olisi pitänyt Jussin nähden milloinkaan... Eikä varsinkaan keskellä pihaa! Mitä kaikki nyt ajattelisivat? Oton maine oli viimeistään nyt mennyttä. Miksi hän joutui aina nuorempiensa paapottavaksi? Ja kyyneleet virtasivat virtaamaan päästyään kuin pahimmat pirulaiset, vaikka niille ei ollut mitään tiettyä syytä. Otto pyyhki ne saman tien käsiinsä tai hankasi poskipäilleen.
"Äläs nyt, kuule", Jussi sanoi hävettävän lempeästi. "Niinkö ikävä sinulla on?"
Otto kääntyi taas toiseen suuntaan ja koetti rauhoittua ennen suurempaa häpeää; yhtä pirullista, kuin jos olisi yrittänyt sitoa lyhteen yhdellä kädellä. Otto kuivasi silmänsä lujasti karheaan hihaansa. Ei hänellä ikävä ollut, hän vain... No jaa.
"Olisi edes viinaa", hän murahti.
"Oletkos nyt", Jussi sanoi kuin paraskin holhoaja - saattoipa mokoma heristää sormeaankin. "Siitä ei seuraa sinun kohdallasi mitään hyvää."
Niin, Otto ei voinut väittää vastaan. Hän yritti pitää loput vedet silmissään ja kyykistyä takaisin portin pariin, mutta eikös vain Jussin käsi ilmaantunutkin taas yhden kerran hänen olalleen. Se puristi kiusallisen rohkaisevasti - mutta ainakaan Jussi ei ollut lähtenyt karkuun, vaikka oli nähnyt Oton viimeisenkin järjen valon himmenevän.
"Menet vaan ja puhut sille", Jussi sanoi vakavasti. "Yleensä minua ei kannata totella, mutta tottele tämän kerran. Itsesi ja kaikkien takia. Minä puhun Kaisalle ja sinä puhut Niilolle."
"Ehkä minä sitten", Otto sanoi nuivasti - enimmäkseen, jotta saisi Jussin pois kimpustaan. Mutta kyllä hän varmaan aikoi harkita vielä yhden kerran tosissaan. Sitten omassa rauhassaan.
"Mutta nyt sinä lähdet minun kanssa pelaamaan korttia", Jussi sanoi.
"Eihän me- -", Otto aloitti
"Isäntä sanoi antavansa luvan mihin vaan, mikä piristää sinua", Jussi sanoi. "Paitsi ryyppäämiseen."
Oton ei oikein auttanut muu kuin lähteä hänen mukaansa.
Kortit olivat Vilhon, joten hänkin liittyi seuraan. Loppupäivä oli mukavampi kuin yleensä.
Eikä Otolla ollut sen jälkeenkään aivan niin kurjaa. Kun hän nyt oli alkanut kaipaamalla kaivata Nilsiä, hän ei saanut ajatuksiaan loppumaan. Se sattui, mutta hän taisi sentään tietää, mihin suuntaan hänen kuului hoippua.
Nils oli nyt Oton haavekuvissa hellä, lämmin ja ymmärtäväinen, sellainen kuin hän oli ollut hyvinä aikoina. Vaikka hän oli sitten tehnyt väärin eikä ehkä enää ollut sama ollenkaan, Otto tarvitsi häntä. Kaikki sanoivat niin, ja Otto tiesi sen itsekin. Luissaan ja ytimissään. Hän ei voinut värjötellä osassaan enää hetkeäkään, jos ei halunnut luhistua kokonaan.
Vilho tosin huomautti myös, että ilman Nilsiä Oton ei tarvitsisi enää keskittyä syömään herraskaisesti eikä tälläytyä joka aamu. Hän voisi painiakin. Sekin oli tietysti tavallaan totta. Otto oli aiemmin ruvennut voimainkoitoksiin muutaman kerran kesässä, mutta Nilsin aikaan hän ei ollut uskaltanut kokeilla. Tämä ei varmaan olisi pitänyt niin maalaisesta touhusta. Vaikka olihan Nils ihaillut Ottoa yhtä lailla huolimatta siitä, rakensiko hän taloa vai heittikö löylyä vai lepäsikö sylissä. Sitä toiset eivät tienneet, eikä Otto oikein osannut ymmärtää. Nils oli sillä tavalla omituisen ihana. Tai oli ollut. Hän oli ihaninta, mitä Otto oli milloinkaan nähnyt, tai kokenut, tai... Miten he olivat jakaneet keskenään aurinkoisia päiviä ja miten Nilsin käsi oli löytänyt Oton käteen ja miten hänen huulensa...!
Jussin puheet alkoivat kuulostaa viisailta. Jos Otto vain voisi jotenkin, jossain tilanteessa, saada Nilsin takaisin ja jos tämä pyytäisi anteeksi ja he rämpisivät sittenkin kaiken läpi. Sehän olisi... Jussi ainakin tuntui luottavan, että se voisi onnistua. Hän oli monessa asiassa vähän hölmö, mutta Oton oli melkein pakko yrittää uskoa häneen tällä kertaa. Nilshän oli kuitenkin suukotellut Oton kasvoja vielä paria päivää ennen kuin oli käskenyt häntä menemään pois. Ja sinä päivänä hän oli ollut tulossa Oton luo oikein hellästi ja iloisesti. Ei hän ainakaan niinä hetkinä ollut vihannut Ottoa tai ollut läpeensä paha ihminen, vaikka olikin ollut papin tyttären kanssa. He voisivat ehkä vielä joskus olla jotenkin sovussa. Ajatus liikautti Oton sydäntä. Hänestä tuntui toisinaan, että hän voisi antaa Nilsille anteeksi mitä tahansa - vaikka sitten ilman anteeksipyyntöäkin - kunhan vain saisi taas olla kunnolla olemassa ja pääsisi lähelle toista ihmistä. Välittäisikö hän tosiaan liikaa, vaikka samassa sylissä olisi ollut hetkeä aiemmin joku toinen? Jos Nils tahtoisi vielä pitää Otonkin ja kertoa hänelle, että hän oli ainoa, eikö hän voisi uskotella itselleen, että niin tosiaan oli? Eikö sekin kelpaisi paremman puutteessa?
...Ei. Ei se saanut kelvata. Otto ei halunnut olla yksinkertainen renki, jolla rikas poika sai leikitellä. Hänen olisi ehdottomasti parasta antaa asian olla.
Jos Nils tosiaan oli sellainen.
Oliko hän?
Oliko hän?
Yhtenä päivänä Nils viimein asteli Eerolan ruokapöytään. Hän oli päälle päin sama tuttu tyylikäs itsensä - mutta vilkaisi Ottoa kalseasti nenänvarttaan pitkin tullessaan huoneeseen. Hän piti myös huolen, että istahti pöytään mahdollisimman kauaksi miehestä. Ruokailun aikana hänen katseensa kulki luontevasti tilan väessä, mutta luiskahti takertelematta suoraan Oton läpi, ikään kuin hän ei olisi ollut paikalla lainkaan - tai kuin hän olisi ollut niin vähäinen, ettei... Oliko sellainen hyytävä herrasmies muka itkenyt huoneessaan viikon päivät? Ajatella, että Otto oli jo melkein uskonut niin. Mikään ei selvästi ollut liikauttanut Nilsiä. Hän oli ilman muuta viettänyt päivänsä pappilassa. Mutta oli hän sentään melkoinen. Otto oli aina jotenkin pitänyt hänen tuimasta ilmeestään. Vai oliko? Nyt hän ainakin piti. Nilsin hiukset olivat vähän pidemmät kuin viime näkemällä ja hänen kätensä - niin, nehän olivat aina olleet juuri sellaiset, joista hänen lukemissaan runoissa jaariteltiin ummet lammet. Vaikka hän kai sitten olikin pelkkää petollista silkkoa sisältä...
Kun Nils nousi pöydästä ruoan jälkeen, Antti kysyi häneltä vaivihkaa, oliko hän jo selättänyt sairautensa.
Nils nyökkäsi kohteliaasti hymyillen.
"Voin jo paljon paremmin, kiitos kysymästä", hän vastasi valtavan kauniisti ja lämpimästi, niin kuin Oton unissa - ja vilkaisi sitten Ottoa kuin olisi mielinyt tuikata häntä puukolla. Otto jäi katsomaan hänen peräänsä, kun hän käveli pois. Oliko hän sittenkin ollut kaiken aikaa huoneessaan? Otto ei totta tosiaan ollut nähnyt häntä, paitsi silloin vilaukselta pirtissä. Sairaana hän ei varmasti ollut ollut, sen enempää kuin aiemminkaan väittäessään niin. Mitä hän sitten...?
Aina vain useammin Otto otti ajatuksissaan kipeän harha-askeleen. Silloin hänestä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Entä, jos hän oli oikeasti hyökännyt Nilsin kimppuun väärine syytöksineen ja saanut hänet sulkeutumaan viikoksi huoneeseensa itkemään? Oliko sekin mahdollista? Että kaikki Nilsin kertoma olisi ollut totta ja että- -? Otto ei halunnut ajatella sitä. Silloinhan hän olisi satuttanut Nilsiä, joka oli vain... Hän ei tosiaan ollut nähnyt Nilsiä Lempin kanssa mitenkään niin, että... Ei, mitä houreita! Otto tiesi kyllä, mitä oli tapahtunut. Nils oli ensinnäkin aloittanut kaiken kääntymällä pois, tiuskimalla ja käskemällä Oton muualle. Vaikka ei Otto aina enää osannut sanoa sitäkään varmaksi, jos mietti liikaa ja sotki päänsä. Hän piti Nilsistä liikaa. Hän haahuili.
Nilsin katseet eivät olleet katuneet eivätkä pyydelleet anteeksi. Hämärässä yössä valvoessa Otosta alkoi tuntua, ettei Nils toisaalta ollut myöskään väheksynyt häntä. Eikö hän ollutkin päinvastoin syyttänyt katseillaan Ottoa hänen aiheuttamastaan kivusta ja yrittänyt jotenkuten selviytyä hänestä? Entä - entä jos Nils oli tähän saakka piileskellyt Otolta - jättänyt ehkä kokonaan syömättä, koska hän oli ollut niin...? Otto hätisti hirvittävän mietteen matkoihinsa ja päätti vakaasti, että se oli hänen tapaistaan höpinää. Se eleli silti sitkeästi kuin torakka ja nakerteli hänen ajatustensa kupeita ja hänen vatsaansa. Aamusta toiseen.
Lopulta Otto tiesi, että hänen olisi kerta kaikkiaan pakko kysyä Nilsiltä. Jotain. Kaikkea. Saadakseen mielenrauhan. Tai ehkä hänen pitäisi puhua muuten vain, edes sanoa jotain kokeeksi. Nils voisi ehkä selittää hänelle kaiken - miten tahansa päin. Otto kuuntelisi... ja uskoisi. Sitten asia olisi kerralla selvä.
Mutta Otto tiesi, miten Nils katsoisi häntä. Ja tämä sanoisi kuitenkin taas jotain ilkeää. Jos hänen äänensävynsä olisi läheskään samanlainen kuin silloin, Otto ei varmaankaan jaksaisi. Jos Nils pyytäisi häntä menemään pois, hän lähtisi kuin heikoin raukka, eikä ikinä menisi takaisin. Mitä hän sitten tekisi? Eikö kuitenkin olisi parempi, jos...
Pari päivää vatvottuaan Otto löysi kuin löysikin itsensä seisomasta Nilsin huoneen oven takana. Hän lepuutti rystysiään vasten ovea valmiina koputtamaan ja veti ne sitten pois. Aina uudelleen. Hän ei sittenkään halunnut, että mitään tapahtuisi. Ei missään nimessä. Ainakaan heti tai samana päivänäkään. Hänen sydämensä takoi - mutta ehkä sittenkin... Nyt rystynen jo napautti ovea vaimeasti, mutta herran tähden, eihän Otto tiennyt yhtään, mitä voisi sanoa, kun Nils avaisi oven ja näkisi hänet ja vihaisi häntä! Mutta...
Loppujen lopuksi isäntäkin huomasi Oton vetelehtivän tuvassa ja kävi vähän huolestuneena kysymässä, tarvitsiko hän jotain. Otto vakuutti kaiken olevan kunnossa. Hän häipyi paikalta häpeissään, mutta päätti sitten vielä käydä kurkistamassa sisään Nilsin ikkunasta. Sen kautta pyrkiessään hänen ei tarvitsisi koputtaa, kunhan näyttäytyisi. Hän sai käveltyä ikkunan liepeille oikein ripeästikin, mutta kun hän vilkaisi sisään ja näki Nilsin istuvan kirjoittamassa, hän - niin, hän tietysti pakeni saman tien. Hän pysähtyi miettimään vasta nurkan takana, muttei siltikään palannut takaisin. Ei hän tälläkään tavalla, eikä tällä kertaa. Tulisi uusia tilaisuuksia.
Niin niitä tulikin. Nilsiä näki aina ruoka-aikaan - mutta hän ei katsonut Ottoa yhtään suopeammin kuin ennenkään. Eikä Otto siinä muiden nähden olisi muutenkaan voinut ottaa mitään puheeksi. Kun hän sitten vielä näki Nilsin viipottavan usein pappilan suuntaan, häntä ei oikein huvittanut jutella muulloinkaan.
♦
Nils astui kerta kaikkiaan menneen yli. Hän ajoi parransänkensä, kampasi hiuksensa ja pukeutui täyteen pukuun. Hän palasi viimein pappilan väen pariin ja selitti myös heille olleensa sairaana. Siltä hänestä nyt tuntuikin, kun hän pystyi taas katselemaan rauhassa ympärilleen ja ajattelemaan asioita järkevästi. Hänen romanssinsa oli saattanut päättyä, mutta hänellä oli silti viihtyisä kesäresidenssi maaseudulla, raikkaan luonnon keskellä. Nils oli muutenkin viettänyt suurimman osan loma-ajastaan yksinäisyydessä, joten mikä oikeastaan olisi uutta? Hän voisi käydä uimassa itsekseenkin ja lukea ja kirjoittaa niin paljon kuin halusi. Olisiko hän muka paennut kaupunkiin isänsä varjoon vain siksi, ettei suuremmin välittänyt nähdä erästä hyväkästä?
Eräästä puheen ollen, Nils oli päättänyt myös, että puhuisi hänelle vielä yhden kerran, mutta vain varmuuden vuoksi, varmistuakseen hänen voinnistaan. Hän tekisi Otolle selväksi, ettei ollut ollut tapauksen ilkiö, muttei tuhlaisi enää sanaakaan tunteidensa vakuutteluun. Eihän hän edes ollut yhtään varma, mitä mietti miehestä. Jos Otto ymmärtäisi itse pyytää anteeksi ja lupaisi kohentaa käytöstään, Nils voisi ehkä jopa ottaa hänet takaisin, jos häntä sattuisi sillä hetkellä huvittamaan. Asiahan ei ollut Nilsille mitenkään erityisen merkityksellinen.
Niinä parina kertana, kun Nils yritti lähestyä Ottoa, tämä kuitenkin käännähti nopeasti kannoillaan ja lähti kävelemään karkuun. Kai hän luuli voivansa esittää, ettei ollut huomannut Nilsiä - vaikka vilkuili häntä olkansa yli. Nils oli muutenkin huomannut, että mies heittäytyi antaumuksella osaansa inhottuna ja sorrettuna raukkana. Nils ei ollut sopivalla tuulella rauhoittelemaan häntä. Vaikka häntä huolestutti, häntä myös ärsytti melkoisesti. Aivan kuin hän ei olisi saanut lainkaan olla vihainen tai vaatia anteeksipyyntöä, vaikka se ilman muuta objektiivisesti tarkasteltuna kuului hänelle enemmän kuin Otolle. Heidän keskustelultaan ei voinut odottaa ihmeitä, mutta Nils kävisi sen joka tapauksessa, omantuntonsa vuoksi. Kunhan mies ensin viitsisi lakata pakenemasta häntä kuin antilooppi jalopeuraa.
Nils oli tottunut viettämään aikaa Ellin ja Liisan kanssa, kun muu tilan väki käänsi hänelle selkänsä ja kun kaikki oli hänelle vaikeaa. Niin hän teki nytkin. Ellin lennokkaita lehmä- ja kanakertomuksia kuunnellessa mieshuolet unohtuivat (vaikka ei toki sillä, että Nilsillä olisi muutenkaan enää ollut sellaisia). Eräänä lauantaina Nils pesi ja lämmitti saunan yhdessä piikojen kanssa. Se oli mitä parhainta vaihtelua - eikä eräs edes älynnyt syöksyä paikalle varmistamaan, ettei Nils kajonnut petollisilla näpeillään Liisaankin.
Antti saunoi ensimmäisenä ja kiitteli taitavia lämmittäjiä. Hänen jälkeensä saunoivat piiat, Kaisa ja Veera, sitten rengit ja Jussi. Nils jättäytyi tietysti jalomielisesti viimeiseksi. Hänen ei tarvitsisi herätä aamulla aikaisin. Vilho kävi yllättävän ystävällisesti kertomassa Nilsille, kun sauna oli tyhjä. Nils taittoi matkan kodikkaan lämpimässä valossa kylpevän pihapiirin yli ja astui miellyttävän lämpimään saunakamariin, jossa tuoksui vihta. Hän riisui tyytyväisenä keveän vaatetuksensa ja viikkasi vaatekappaleet penkille. Oli rauhallista ja jotenkin lempeää - kuin Nils olisi voinut vain antautua olemaan ja unohtaa kaiken raskaan. Hirsiseinät tuntuivat ymmärtävän häntä. Niin, hän oli kerta kaikkiaan alkanut ajatella, että saattoi olla eniten kotonaan Eerolassa. Jopa ilman erästä.
Nils sulki silmänsä avatessaan saunan oven ja antoi kuuman ilman humahtaa kasvoilleen. Niin täydellis...
"Öö, tuota..."
Nilsin silmät rävähtivät auki. Otto istui lauteilla.
Nils syöksähti saman tien taaksepäin ja pamautti oven kiinni heidän välissään. Mitä hittoa?! Miten?
Vilhohan oli sanonut, että...
Niin, Vilhopa hyvinkin. Nils huokaisi tuskaisesti. Hänen olisi pitänyt ymmärtää saman tien, että läpeensä kiero savolainen oli vain halunnut puijata hänet puheisiin Oton kanssa. Miksi juuri saunassa!? Kun Nils käänsi päätään, hän näki Oton paidan kankaan pilkistävän nurkasta lipaston takaa. Viheliäistä!
Nils ei menisi saunaan, jos Otto ei ollut heti lähdössä pois. Hän ei käyttäisi rauhallista hetkeään kärsien ja kiusaantuen, eikä etenkään eroa puiden ja pilkkoen. Ilkosillaan, vieläpä! Hyvänen aika, ei. Ennemmin hän... Niin, lähtisikö hän sitten pois ja antaisi Oton jäädä käsitykseen, että hän oli lähtenyt karkuun? Miksi, oi miksi Nils oli näyttäytynyt ensinkään?
"Oletko sinä vielä siinä?" mies kysyi inhottavan varovasti ja... hellästi.
Nils ei tietenkään ajatellut siitä mitään.
"Ehkä", hän tokaisi.
Otto oli vähän aikaa hiljaa.
"Meinaan vaan, että... kyllä tänne mahtuu kaksikin", hän jatkoi samaan pehmeään sävyyn. "Jos vaan..."
(Oli melkein, kuin hän olisi kuiskannut korvan juuressa, mutta siitä mielikuvasta Nils ajatteli vielä vähemmän mitään.)
Halusiko Otto siis nyt...? Oliko hän valmis...? Kuuntelisiko hän? Ja haluaisiko ymmärtää?
Nils ei ollut erityisen kiinnostunut näistä kysymyksistä, mutta voisiko hän enää tässä vaiheessa lähteä poiskaan? Hän irvisti kurjalle onnelleen ennen kuin astui suosiolla saunaan ja nousi lauteille, mahdollisimman kauas miehestä.
/ / /
Myöhästyneet jouluntoivotukset, oikein hyvää uutta vuotta 2020 - ja kiitos lukemisesta, voteista ja kommenteista!