A/N: heippa! mä vissiin sanoin että julkasen lukuja näihin mun kirjoihin vuoron perään, mutta toisin kävi. ihan jäätävä blokki/epävarmuus/kriisi pukkaa päälle kaiken kirjottamisen suhteen. 😂✌🏻
tappelen siis noiden kahden muun kirjan kanssa just nyt, mutta tän kanssa sujuu ihan hyvin, joten tässäpä uutta lukua c:
en voi koskaan tarpeeks kertoa kuinka paljon te piristätte mua, teidän kommentit on kultaa ja ootte aivan huikeita tyyppejä, tahtoisin halata teistä jokaista!! <3
hei ja tsemppiä uuteen viikkoon jokaiselle!
*
Luku 9 – Mistään yhtään mitään
Akseli
Se oli tavallaan hämmentävää, miten paljon mä olin miettinyt Tiiaa näiden muutaman päivän aikana. Se oli juossut, kirjaimellisesti, mun elämään niin vauhdikkaasti, etten mä ollut oikeastaan osannut kunnolla edes tajuta koko asiaa. Eikä kai tarvinnutkaan, oli vaan yllättävää, että mä yhtäkkiä tahdoin tutustua siihen paremmin.
Mä etsin harmaan Vansin t-paidan paljaan yläkroopani peitoksi, vaihdoin kuluneet verkkarit rentoihin shortseihin ja vilkaisin itseäni pikaisesti peilistä, yritin asetella tukkaani, mutta ei siitä tullut helvettiäkään, joten nakkasin vaan lippiksen fledan peitoksi. Sitten mä painelin ulos aurinkolasit silmilläni ja hyppäsin pihassa nököttävän auton ratin taakse.
Aurinko paistoi lämpimänä, mittari oli kavunnut kahteenkymmeneenviiteen, eikä aiempien päivien sateista ollut jälkeäkään. Mä laitoin musiikkia vähän kovemmalle, avasin ikkunaa ja lähdin huristelemaan kohti Kiuruharun keskustaa. Vallaton ilo pirskahteli mun pään sisällä, sai suupielet nykimään korvia kohti.
Tiia istuskeli jo talonsa parkkipaikan kiveyksellä, vaikka mä olin ajoissa. Sillä oli pystyraidallinen, mustaharmaa shortsiasu päällään, hiukset letillä ja aurinkolasit silmillä. Se näytti tosi sievältä.
Kun se huomasi mut, niin se nappasi kangaskassinsa maasta ja nousi, käveli ripein askelin mun autolle.
"Moi", mä tervehdin hymyillen, kun tummatukka avasi vänkärin puolen oven ja istuutui alas. Mun sisintä kipristeli erikoinen jännitys. Hyvänlaatuinen sellainen.
"Moi", Tiia vastasi iloa äänessään. Tuntui kivalta, kun se oli siinä, että se oli halunnut lähteä meille.
"Miten menee?" kysyi rentoon sävyyn kaartaessani kohta auton keulan pois parkkipaikalta. Tiia kiinnitti turvavyön ja laski kangaskassin jalkoihinsa.
"Hyvin, jotenkin heti vaikuttaa mielialaan tää aurinko", se vastasi mietiskellen ja katsahti mua aurinkolasiensa takaa. "Näin Iivoa aiemmin – tai Iivoa ja Joonaa", se sitten jatkoi, mainitsi jälkimmäisen nimen vähän varauksella. Ehkä Joonan nimi olisi vielä pari vuotta sitten vaikuttanut muhun jotenkin, mutta nyt se ei aiheuttanut minkäänlaista reaktiota.
"Mäkin näin Iivoo aamulla", vastasin huolettomasti ja seisahduin risteykseen. Tavallaan hassua, että meillä oli niin paljon yhteisiä kavereita, tai no – ainakin Iivo ja Tumppi. Toisaalta se ei ollut mikään ihme, mehän oltiin Kiuruharjulla.
"Niin mä tiiän", Tiia virkkoi ja sen huulilla kävi hymy, kun mä vilkaisin sitä ajamisen lomasta. "Olitte käyny juoksee Tähtärin rappusia."
Mä naurahdin.
"Kuulosti melkein sitä, että se ois susta jotenkin typerää", heitin vähän vitsaillen ja Tiia pyöritti päätään.
"Ei se oo typerää", mimmi kommentoi vakuutellen. "Musta itestäni ei vaan ois siihen, mä tykkään enemmän sellasista rauhallisista ja hitaista aamuista", se jatkoi jutustellen ja mua hymyilytti. Sen ääntä oli miellyttävä kuunnella, oli tosi kiva, kun se puhui niin avoimesti ja rennosti.
"Kyllä mäkin tykkään sellasista, mut joskus on vaan liikaa energiaa", puolustauduin ja katsahdin vieressäni istuvaa tyttöä. "Sä voit lähtee joku aamu mun mukaan juoksemaan", ehdotin ja sain Tiian naurahtamaan.
"You wish", se vastasi ja mä virnistin.
"Älä nyt."
Mun katse kävi Tiiassa ja se pyöritteli mulle vähän päätään, sai hymyn nousemaan uudelleen mun kasvoille. Sisintä kipristelevä jännitys laantui hiljalleen, mutta jäi silti varovaisena kytemään jonnekin vatsanpohjalle. Tiia kysyi, käytäisiinkö me kaupassa, ja mä ilmoitin sille, että mulla oli kyllä kotona jääkaappi täynnä grillattavaa. Koska olikin. Mä olin ajatellut oikeasti, että mä vetäisin grillimättöä koko kesän, koska se oli vaan parasta ja niin iisiä valmistaa.
Tai ehken kuitenkaan, mutta ainakin helvetin monena päivänä.
"Toivottavasti sulla on muutakin, kun grillimakkaraa", Tiia heitti ja mä väläytin sille leikkisän virneen. Oikeasti mä olin unohtanut, ettei Tiia syönyt punaista lihaa, mutta onneksi meillä oli jääkaapissa muutakin.
"Joo, heitetään sulle pari salaatinlehtee siihen paistumaan", vitsailin ja sain tummatukan huulilta karkaamaan helisevän, estottoman naurun. Hemmetin kivalta tuntui, kun se nauroi. Kun se nauroi mun läpille, vaikka ne olivatkin pääsääntöisesti ihan tosi typeriä.
"Kuulostaa tosi hyvältä", Tiia mietti sarkasmia äänessään. Mä soin sille hymyilevän katseen, kunnes käänsin auton keulan kohti isompaa tietä. Radiossa soi joku kesäinen rallatus, ja vaikken mä suunnattomasti rakastanut mitään sata kertaa päivässä soivia renkutuksia, niin juuri nyt se kuulosti tavattoman hyvältä. Olo oli niin huoleton. Ehkä se johtui tästä säästä. Tai ehkä se johtui tuosta tytöstä, joka istuskeli mun vieressäni ja katseli rauhallisesti ikkunaan.
Tai ehkä molemmista. Varmaan molemmista.
Nopeasti hurahtaneen matkan jälkeen mä parkkeerasin auton meidän pihaan ja me noustiin kyydistä. Tiia katseli avarasti ympärilleen ja mä taas katselin sitä, vähän vaivihkaa, en mä kuitenkaan vitsinyt töllistellä. Tai ainakaan en halunnut jäädä kiinni. Mä en olisi osannut arvata, että se tulisi meille uudelleen, vieläpä näin lyhyen ajan jälkeen.
Siinä se kuitenkin seisoskeli, näpräsi homssuista lettiään ja katseli aurinkoista pihamaata jotenkin erittäin tyynesti. Sen perusolemuksessa oli sellaista rauhallista lempeyttä, mutta silti mä näin miten pinnan alla kuohahtehteli, tyrskysi. Niin kuin jotain pyrkisi ulos. Sen katseessa oli sellaista surua.
"Käytkö sä paljonkin veneilemässä?" Tiia kysäisi katsellessaan rantaan ja mä leijailin takaisin tähä hetkeen. Painoin auton ovet lukkoon, laitoin avaimet shortsen taskuun ja kävelin lähemmäs aloilleen seisahtunutta tyttöä.
"Enpä oikeestaan", vastasin kohauttaen olkiani ja otin aurinkolasit silmiltäni. "Isä on muutenkin niin tarkka tosta paatista, se sais sydärin jos siihen tulis ees joku pieni naarmu", jatkoin pyöräyttäen silmiäni ja Tiia käänsi katseensa muhun. Se kallisti vähän päätään, tarkasteli mua hetken, kunnes käänsi katseensa takaisin rantaviivaan.
"Kalliin näkönen menopeli", se lausahti ja mä mietin, että sanoiko se sen pahalla vai hyvällä. Toisaalta sen ääni oli hyvin tasainen, joten ehkä enemmänkin se vaan totesi viattomasti.
"Niin", mä hymähdin.
Raha oli useinkin aihe, joka sai mun olon vaikeaksi. Ihmiset olivat määritelleet mua läpi mun elämän sen perusteella. Saariahojen suvulla oli liian iso jalansija tällä kylällä, joten mä olin aina saanut kärsiä mun sukunimestä. Tai mulle se oli kärsimistä, joku Samuel varmasti vaan nautti, kun ihmiset tiesivät, että niiden perheellä oli vitun paljon pätäkkää.
En mä halunnut, että ihmiset kelasivat mun olevan snobi.
"Kauhee nälkä", Tiia vaihtoi sukkelasti aihetta, niin kuin se olisi huomannut, ettei mua napannut jauhaa mun isän ökykalliista paatista. Ehkä se huomasikin, se katsoi mua sillä tavalla, jotenkin tosi välittömästi. Se hymyili mulle pientä hymyä ja lopulta myös mun huulille kapusi hymy.
"No sama", virnistin rennosti ja liikahdin talolle päin. "Mä laitan grillin tulille", jatkoin samaan sävyyn. Tiia harppoi mut kiinni ja käveli mun vierelläni meidän katetulle pihaterassille. Siinä oli mukavan viileää, aurinko ei päässyt porottamaan ihan suoraan.
Mä väänsin kaasugrillin venttiilit päälle, säädin lämpöjä ja vilkaisin sitten Tiiaa. Se oli alkanut nojailla terassin puiseen kaiteeseen ja katseli mun touhujani.
"Haluutko mehua tai jotain juomista?" kysyin kohottauduttuani ja siniharmaa katse kohtasi mun vihreän. Tiia nyökytteli.
"Joo, okei."
Mä hymyilin sille ja se lopetti nojailunsa, seurasi mua sisälle taloon, vaikka olisin mä voinut sille uloskin juomista tuoda. Me riisuttiin kengät ja keittiössä nappasin hyllystä pari korkeaa lasia, laitoin pohjalle jääpaloja ja kaadoin päälle kannusta sekamehua. Sitten käännyin toisella puolella keittiötä seisoskelevaa tyttöä päin ja ojensin toisen lasin sille.
Mä siemaisin juomaani, ja mietin jotain sanottavaa. Yhtäkkiä tuntui helvetin vaikealta keksiä mitään.
Älä nyt mene jäihin.
"Sähän voisit esitellä mulle paikkoja tässä odotellessa", Tiia ehti puhua, ennen kuin mä keksin mitään. Katsoin sitä yllättyneenä ja kohotin kulmiani. Se kohotti kysyvästi takaisin. "Mitä?"
Mä kohautin olkiani.
"Mietin, että oliks toi vitsi vai kiinnostaako sua oikeesti", heitin virnistäen ja Tiian kasvoille nousi pilkehtimään huvittunut hymy.
"Kiinnostaa oikeesti", se vakuutti ja vilkaisi ympärilleen.
"Okei, no sitten", mä tuumasin, kulautin mehulasini muutamalla huikalla tyhjäksi ja laskin pöydälle, kunnes liikahdin pois keittiöstä. "Ei täällä oo kauheesti kattomista", jatkoin samalla.
"Epäilen", Tiia mietti seuraten mua. "Sä oot kyllä tosi vaatimaton", se sitten lisäsi perään ja mä katsahdin sitä.
"Ai oon?" ihmettelin ja Tiia katseli mua nyökytellen. "Niin kai sitten", mietin kävellessäni meidän olohuoneen läpi ja hieraisin niskaani.
"En mä sanonu sitä pahalla, se on vaan –" Tiia vetäisi vähän henkeä ja mä seisahduin, käännyin katsomaan sen kasvoja. "Se on vaan kiva piirre sussa", tyttö jatkoi vähän jännittyneemmin, itsekin pysähtyen ja siirsi lopulta katseensa pois musta. Mä nielaisin ja jouduin puremaan poskeni sisäpintaa, etten olisi hymyillyt ihan idioottimaisesti. Tiian vaaleille poskille tuli yllättäen aavistus väriä ja yhtäkkiä mun teki mieli tehdä jotain hullua, kuten ottaa kiinni sen kädestä.
Siis mitä helvettiä, Aksu?
Ravistin vilkkaaksi muuttuneet ajatukset pois mielestäni, mutta annoin kuitenkin hymyn vallata kasvoni, turha kai sitä oli pidätellä.
"Kiva kuulla", vastasin vilpittömästi ja Tiia soi mulle yhden varovasti hymyilevän katseen, kunnes käveli mun ohitseni peremmälle taloon juomalasi toisessa kädessään. Mä seisoin pari sekuntia aloillani, ennen kuin seurasin olohuoneesta kadonnutta tyttöä. Se käveli käytävää pitkin ympärilleen katsellen ja lopulta kurkkasi omin päin avoinna olevasta ovesta sisälle.
"Onks tää sun huone?" se kysyi ja kääntyi oviaukosta katsomaan mua.
"Joo, en oo siivonnu", vastasin ja työnsin kädet shortsien taskuihin samalla kun kävelin Tiian perässä huoneeseeni. Siihen nähden, että mun äiti oli pahemman luokan siivoushullu ja sai slaagin pienestäkin sotkusta, mä en tosiaankaan ollut mikään kummoinen siivooja. Varsinkin nyt, kun porukat olivat muualla, mun huone näytti vähän räjähtäneeltä. Tietokonetuolilla lojui vaatteita ja tavaroita oli sekalaisesti lattialla. Olin mä sentään sängyn pedannut, tai huolimattomasti nakannut päväpeiton siihen päälle. Mä en halunnut tietää miltä mun kämppä näyttäisi, kun mä kesän lopulla tai syksyn alussa muuttaisin omilleni.
"Ei täällä nyt niin sotkusta oo", Tiia vakuutti katsellen ympärilleen ja osoitti sitten hyllyssä kirjojen ja muiden tavaroiden seassa olevia pokaaleja. "Muutama palkinto", se virkkoi ja kohotti kulmiaan. "Mistä sä oot noi kaikki saanu?" se kysyi uteliaasti ja tarkasteli sekalaista kirjahyllyä.
Mua hämmensi, kun se kyseli niin kiinnostuneena.
"Yleisurheilusta lähinnä, enimmäkseen juoksemisesta, ja sit hiihtokisoista", vastasin kohauttaen olkiani, liikahdin Tiian viereen ja yritin olla kiusaantumatta. Mä en tosiaankaan ollut kaikista luontevin puhumaan omasta menestyksestäni, vaikka olinkin kilpailuhenkinen tyyppi.
"Hiihdätkö sä?" se ihmetteli ja mä naurahdin.
"Joo, aika paljon", vastasin ottaen kädet taskuistani.
"Ei millään pahalla, mutta hiihtäminen on aivan hirveetä paskaa", Tiia totesi ja sen huulille kohosi leikkisä hymy. Mä katselin sitä huvittuneena.
"Et oo ainoo joka on sanonu mulle noin", mä myönsin katsellen vieressäni seisovaa tyttöä.
"En varmasti", se mietti ja katsahti mua pieni hymy edelleen suupielessään. "Ehkä kouluhiihto on vaan pilannu mun mielikuvat siitä lajista", se sitten jatkoi kohauttaen olkiaan.
"Se taitaa aika usein tehdä niin", mä aprikoin ja käänsin katseeni Tiiasta takaisin hyllyyn.
Me oltiin hetken aikaa hiljaa, seistiin vaan aloillamme, ennen kuin mä sanoin, että oli meidän talossa parempaakin katsottavaa, kuin mun sotkuinen kirjahylly. Tiia nauroi hiljaa, ja kun me käveltiin pois mun huoneesta, niin mua taas hymyilytti, enemmän kuin pitäisi.
Mä näytin mun porukoiden viimeisen päälle nätisti sisustetun makkarin ja Alinan vanhan huoneen, isän ideasta syntyneen pienen kuntosalin ja lopuksi ylimääräisen vierashuoneen, joka oli aikoinaan ollut Ilonan huone. Nykyisin siellä oli hylly ja vuodesohva, seinillä tauluja ja yhdellä seinustalla valkoinen piano. Ilonan tavarat olivat poissa, mutta tallessa – äiti piti niitä huolellisesti kaapissa, poissa muiden ulottuvilta. Kai ne olivat sillä tavalla pyhiä.
Tiia seisahtui vierashuoneen vaalean maton keskelle hetkeksi, käveli sitten katsomaan ikkunasta ulos, kunnes käännähti ympäri. Sen katse vaelteli seinillä olevissa taluissa ja pysähtyi valkoisena hohtavaan pianoon.
"Kuka teillä soittaa pianoo?" se kysyi varovasti. Mä kävelin soittimen luokse ja naputtelin valkoista, kiiltävää kantta mietteliäänä, kunnes nostin katseeni ikkunan luona seisovaan tyttöön.
"Oikeestaan ei kukaan enää", vastasin rehellisesti. "Äiti soitti joskus, ja Ilona enimmäkseen", jatkoin katsellen pianolla lepäävää kättäni hetken, kunnes nostin katseeni Tiiaan. Se käveli muutaman askeleen lähemmäs, tuli siihen pianon toiselle puolelle ja nyökytteli vakavana.
"Se oli tosi kamalaa mitä –" se aloitti hiljaa ja näytti hetken siltä, ettei kehtaisi jatkaa, mutta lopulta jatkoi kuitenkin: "se mitä sun pikkusiskolle tapahtu."
Ilona oli vaikea asia, se sai mun olon samaan aikaan surulliseksi ja vihaiseksi. Enkä mä tiennyt halusinko mä puhua Ilonasta Tiialle, koska me ei kunnolla edes tunnettu, mutta jotain Tiiassa silti oli, koska mä en yrittänytkään vaihtaa aihetta.
"Niin", mä mietin ja purin huultani. "Tosi paskaa vielä, kun kaikki puhu siitä sillon ja tuijotteli koulussa, kun mä tulin sinne takasin muutaman viikon jälkeen", jatkoin otsaani rypistäen ja annoin katseeni paeta takaisin pianoon.
"Niin mä muistan", Tiia myötäili äänessään raskas paino. "Tyypillistä Kiuruharjua", se jatkoi ja mä vilkaisin sitä. Nimenomaan, tyypillistä Kiuruharjua. Tämä tosiaan oli vaan helvetin pieni juorukylä, jossa kaikki tiesivät toistensa asiat – tai ainakin luulivat tietävänsä.
"Niinpä", lausahdin ontosti. Tiia katseli mua jollain tavalla surullisesti. "Sitä vaan yrittäny olla katkeroitumatta, mutta en mä sille mitään voi, että mä oon edelleen välillä ihan täynnä sellasta sokeeta vihaa", purkauduin perään, puolivahingossa. En mä ollut avautujatyyppiä sinänsä, paitsi tarpeeksi monen alkoholijuoman jälkeen, mutta Tiialle oli jollain tavalla hyvin helppo puhua.
"Se on tosi ymmärrettävää", tyttö vastasi äänessään uudenlainen, hyvin lempeä sävy.
"Välillä vaan tuntunu, ettei kukaan ymmärrä", mä hymähdin synkästi.
"Ei kukaan joka ei oo kokenu samaa, voi tietää miltä susta tuntuu, mutta kyllä mä ainakin –" Tiia nielaisi kuuluvasti ja mä nostin katseeni siihen. "Kyllä mä ainakin ymmärrän sua", se jatkoi.
"Niinkö?"
Tiia nyökytteli.
"En mä ehkä joskus ymmärtäny, tai sillon kun sulla ja Joonalla oli jotain kitkaa, mutta kyllä mä nyt ymmärrän", se kertoi hyvin avoimen rehellisesti ja katseli mua pää aavistuksen kallellaan. Mä katselin takaisin ja lopulta hymyilin vaisusti.
"Kiitti siitä", vastasin suoraan. "Ja sori tää avautuminen taas, viimeks selitin siitä, kun mun entinen lähti toisen matkaan ja nyt tää, en mä oo oikeesti mikään ankee tyyppi", selitin hiljaa naurahtaen. Mä huomasin toivovani, ettei Tiia ajatellut mun olevan, mä huomasin toivovani, että se pitäisi mua hyvänä jätkänä.
Mä en tiennyt miksi mä aloin tällä tavalla puhua Tiialle, mutta sen sanat tuntuivat hyvältä. Tiia vaikutti tosi empaattiselta.
"En mä ajatellukaan, että olisit", Tiia sanoi vähän varovaisemmin ja sen suupieliin nousi hymy. "Ei se haittaa."
Mä nyökyttelin. Otin lippiksen päästäni ja haroin tukkaani taakse, kunnes laitoin lätsän takaisin ja käänsin katseeni pianoon.
"Onks sun isä joku musikaalinen tyyppi, kun se on opettanu sut soittamaan pianoo?" vaihdoin lennokkaasti aihetta ääni huomattavasti rennompana.
"Joo, tai sellasena muusikonrenttuna mä sen muistan, se soitti kitaraa ja pianoo ja käytti röökinhajusta nahkatakkia", Tiia kertoi ja naurahti vähän perään. Mä nostin katseeni siihen. "En mä oo nähny sitä pitkään aikaan."
"Eiks se asu täällä?" kysyin. Tiia pudisti päätään ja kuljetteli sormeaan pianon valkoisella pinnalla.
"Se ja äiti eros, kun mä olin pieni ja se löys uuden naisen ja muutti toiselle puolelle Suomee", Tiia vastasi kohauttaen olkiaan. "Sillä on uus perhe siellä, niin ei se oikeen pidä enää yhteyttä."
Tiia katseli hetken pianon pinnalla kulkevia sormiaan, kunnes kohotti kasvonsa mua päin.
"Ai, mä oon pahoillani", vastasin vakavana ja Tiia nyökytteli, sipaisi lettiään ja katsoi sitten taas pianoa. Mä en viitsinyt kysellä tarkemmin, vaikka mua kiinnosti. Tiia näytti siltä, ettei se halunnut puhua aiheesta.
Tunnelma oli muuttunut vähän vakavaksi.
"Puhutaanpa me vakavia", tyttö lopulta totesi, kuin lukien mun ajatukseni ja hymyili vähän.
"Kieltämättä", mä mietin ja katselin hetken Tiian kasvoja, kunnes hymyilin toisella suupielelläni. "Sähän voisit soittaa mulle jotain", heitin sitten hetken mielijohteesta, sain Tiian naurahtamaan varovaisesti.
"Tuskin", se vastasi pyöritellen päätään. "En mä uskalla."
Mä virnistin sille.
"Hei, mä en todellakaan oo vaativaa yleisöä", vakuutin letkeästi. Tiia katseli mua siniharmaissa silmissään pientä hassua tuiketta.
"Ehkä joku toinen kerta", se virkkoi.
"Oliks toi lupaus?"
Tiian huulilla häivähti hymy.
"Kai se sitten oli."
Mua hymyilytti. En tiedä johtuiko se siitä, että Tiia lupasi soittaa mulle pianoa, vai siitä, että se myös samalla lupasi, että se tulisi tänne uudelleen.
"Huippua", tuumasin hilpeyttä äänessäni ja Tiian katseeseen piirtyi hassua huvittuneisuutta, kun se katsoi mua.
Mä havainnon kyllä hyvin vahvasti, miten mä pidin siitä vaan koko ajan enemmän. Nyt kun se seisoi siinä, niin mä kelasin vaan, ettei kesä Kiuruharjulla oikeastaan tuntunutkaan niin pahalta, kuin mä olin alun perin ajatellut. Päinvastoin, musta tuntui, että mä olin alkanut viihtyä ihan uudella tavalla. Tavallaan ihan hullua ja outoa. Tuntui kuitenkin tosi kivalta, joku sellainen jännittynyt ilo mylläsi mun mahanpohjassa.
Mä tajusin hiljaisuuden meidän välillä yhtäkkiä venähtäneen todella pitkäksi ja mun katseen vaan jumiutuneen Tiiaan. Sen käsi lepäsi pianon kannen päälle, niin kuin munkin, ja hetkellinen sekopäinen mielijohde melkein sai mut liikauttamaan kättäni lähemmäs, mutta en onneksi tehnyt mitään niin typerää.
En mä oikeasti tiennyt mikä mua vaivasi. Huone tuntui liian lämpimältä, tai ehkä se oli vaan mun niska, jota kuumotti.
"Tota, onkohan se grilli jo valmis?" Tiian kysymys teki särön hiljaisuuteen, herätti mut takaisin todellisuuteen. Tiia katsoi mua ja mä katsoin sitä vielä tovin takaisin, kunnes vilkaisin ikkunaan.
"On varmaan", vastasin käheästi ja naurahdin hermostuneemin kuin tarkoitin. Siirsin katseeni takaisin Tiiaan, joka hymyili varovasti, laski kätensä pianon pinnalta. Mä pohdin, että mitähän se mietti. Mun sydän hakkasi rinnassa yhtäkkiä huomattavasti kovemmin.
"Vois lähtee grillaushommiin", jatkoin rennommin ja Tiia nyökytteli. Hierasin niskaani huultani purren, vilkaisin vielä tummatukkaa, kunnes liikahdin ovelle. Tiia seurasi mua keittiöön ja mä hieroin mahdollisimman huomaamattomasti hionneita käsiä t-paitaani.
Mä otin jääkaapista grillimakkaraa, kanapihvejä, maissia ja lautasen, johon mä olin väsännyt täytettyjä herkkusieniä.
"Noi on mun lemppareita", Tiia kommentoi mun vierestäni nähdessään sienet ja mä vilkaisin sitä.
"Jätin käärimättä ne pekoniin, kun sä et syö punasta lihaa", virnistin leveästi, työnsin kaiken oudon jännityksen ja äsken vallanneen hämmennyksen pois.
"Kultasesti ajateltu", tyttö naurahti hyväntuulisesti. Mä väläytin sille nopean hymyn, kunnes tuumasin laittavani perunoita kiehumaan. Tiia nappasi pöydältä grillattavat käteensä ja sanoi vievänsä ne jo pihalle. Mä katsahdin sen perään, kun se käveli ruokien kanssa takaovelle. Kun mä sain perunat tulille, niin nappasin grillipihdit laatikosta, työnsin takaovella sandaalit jalkoihini ja pihtejä kädessäni pyöritellen lampsin lämpimään iltapäivään.
Tiia oli laskenut grillattavat pöydälle ja katseli meidän pihaa.
"Tuollako sä aina vedät lonkkaa?" se kysyi osoittaen puiden väliin ripustettua riippumattoa.
"Joo", mä naurahdin samalla kun avasin grillin kannen. "Se on oikeestaan Tumpin riippumatto", jatkoin ja avasin kanapaketin.
"Aijaa", Tiia katsahti mua hymy suupielessään. Mä laitoin pihvit tirisemään grilliin ja maissit siihen viereen, makkarat ja sienet ylätasolle, kunnes suljin masiinan kannen.
"Pitäskö tähän tehä joku salaatti lisäks?" mietin kohta ääneen ja Tiia katse siirtyi pihasta muhun.
"No pitäs", se vastasi ponnekkaasti. "Mä voin väsätä salaatin, jos sä vahit niitä."
Mä kohotin sille kulmiani. Tiia kohotti takaisin.
"Okei, jos sä haluut."
"Joo, todellakin haluan, siis mä suorastaan rakastan salaatin tekemistä", Tiia heitti leikkisästi hymyillen ja mä naurahdin sen vitsailulle.
"No siinä tapauksessa anna mennä", vastasin virnistäen. "Siellä jääkapissa pitäs olla jotain tomaattia ja kurkkua ja semmosta", jatkoin ja Tiia nyökytteli, kunnes käveli mun ohitseni ovelle ja siitä sisälle. Mun suupielissä nyki hymy, kun mä hetkeksi nojauduin terassin kaidetta vasten ja annoin katseeni lipua tyynelle järvelle.
Tiia väsäsi salaatin aika vauhdilla, ja kun kaikki grillattavat olivat valmiina lasiastiassa folion alla, niin me odoteltiin vielä perunoita. Tiia halusi käydä kävelemässä meidän pihalla, joten mä sitten näytin sille meidän puutarhaa.
Tiian katseessa säihkyi hassusti, kun se katseli kaikkia istutuksia ja värikkäitä kukkia. Se ihasteli niitä ääneen, kyykistyi välillä tutkimaan tarkemmin, ja mua hymyilytti, kun mä katselin sitä.
Jollain tavalla se sopi niiden kaikkien kukkien ja kasvien keskelle, se näytti niin vilpittömän ihastelevalta. Ja kauniilta, tosi sievältä ja suloiselta. Mä pystyin kuvittelemaan sen päähän jonkun seppeleen ja käteen kimpun kukkia.
"Täällä on tosi kaunista", Tiia mietiskeli kävellessään pienet portaat istutusten lävitse alemmas pihalle.
"Niin kai", mä naurahdin seuratessani sitä.
"Niin kai?" Tiia toisti ja kääntyi alapihan puolella katsomaan mua. "Sä et selvästikään tajua", se jatkoi huvittuneesti ja mä levitin käsiäni.
"En varmaan", myönsin ja kävelin alapihan puoleiselle avonurmelle. "Sen mä tajuun, että tässä on aina kesällä hyvä potkia palloo", virnistin ja Tiia pyöräytti mulle silmiään, mutta hymyili sitten.
"Niin kai", se matki mun sanojani ja mua hymyilytti, kun mä katselin sitä auringonpaisteessa.
Tiia pyörähti ympäri, katseli ympärilleen ihan hassulla tavalla haaveilevasti, kunnes lähti kävelemään rantaan sanomatta mitään. Se näytti tosi vapautuneelta, niin kuin se olisi saanut hemmetisti energiaa ympäristöstä. Sen olemus oli normaalisti joteinkin varautunut, sosiaalisuudestaan huolimatta se oli tavallaan vähän sisäänpäinkääntynyt ja kasvojen ilme oli jopa alakuloinen, mutta nyt se suorastaan loisti, se sädehti. Se käveli hymyillen rantaan ja mä seurasin sen kepeitä askelia sydän jälleen vähän tiheämpään tahtiin pamppaillen.
Tiia käveli laiturille ja sen päähän, otti kengät jalastaan, istui laiturin reunalle ja laski jalkansa veteen. Mä kävelin sen viereen ja otin myös sandaalit jalastani, uskaltauduin istumaan sen viereen laiturin päähän. Tilanne tuntui eriskummalliselta, mutta siinä me kuitenkin istuttiin. Tiia heilutteli jalkojaan vedessä ja tuijotteli järvelle päin katseessaan mietteliäisyyttä.
"Ei oo kyllä kylmää vettä", se kohta virkkoi ja vilkaisi mua.
"Ootko käyny jo uimassa tänä kesänä?" mä kysyin ja Tiia pudisteli päätään.
"En mä oikeen tykkää yleisistä uimarannoista", se vastasi ja laski kädet syliinsä, katseli eteensä. Mä katselin sitä sivusilmällä ja laskin käteni laiturin reunalle molemmille puolilleni.
"Pitäskö sut tönästä tonne järveen niin lähtis talviturkki?" kysyin vitsaillen ja Tiia käänsi katseensa muhun.
"Sen jos teet, niin mä en puhu sulle enää ikinä", tyttö uhkasi suupielet hymyssä nykien ja mä nauroin.
"No se olis aika surullista, nyt kun me ollaan tutustuttu", pohdin varsin suoraan, jopa suoremmin kuin meinasin.
"Niinpä", Tiia totesi ja katsoi mua. "Joten ei kannata tönästä."
Mä kohtasin Tiian katseen hymyillen ja mietin, että se oli kyllä tosi lähellä. Sen kasvot olivat tosi lähellä, ja mun oli vaikea hengittää rauhallisesti. Tiian katse kuljeskeli hetken aikaa mun kasvoilla tutkiskellen, ja mä tunsin jotain pientä sähköä siinä katseessa.
Tai sitten mä vaan kuvittelin. Mun niskaa kuitenkin poltteli, vatsassa kihelmöi.
Lopulta Tiia vähän hätkähti ja käänsi äkkiä katseensa pois, takaisin sinne järvelle. Mä nielaisin ja siirryin itsekin tuijottelemaan järven tyyntä pintaa. Muutama järvessä liikkuva ötökkä jätti väreileviä varjoja veden pinnalle.
"Tää on tosi nätti paikka, mä voisin vaan istua tässä vaikka kuinka kauan", Tiia sanoi äskeistä hiljaisemmin, lähes haikeasti. Mä hymyilin sen sanoille ja heilautin jalkojani vedessä.
"Kyllä sä oot tervetullut tänne useemminkin", vastasin hyväntuulisesti ja todellakin tarkoitin sanojani.
"Varo vaan mitä lupaat, joku aamu oon tuolla riippumatossa loikoilemassa, kun sä oot lähössä aamulenkille", Tiia vitsaili ja mä naurahdin.
"Ei se mua haittaa", vakuuttelin samalla, kun käänsin katseeni vieressä istuvaan tyttöön. Se vei letiltä karanneen hiuskiehkuran korvan taakse ja mä mietin vahingossa, että miltähän sen hiukset tuntuivat. Puristin laiturin reunaan huomaamattani vähän kovemmin käsiini.
"Okei", se sitten hymyili vilkaistessaan mua ja laski kädet laiturin puiselle reunalle. Sen toinen käsi laskeutui varoittamatta ja vahingossa mun kädelle, mutta liikahti sekunnissa sivummalle, jättäen pienen kihelmöivän tunteen silti mun iholle. Mulle tuli järjetön halu siirtää mun kättä lähemmäs Tiian omaa, mutta en todellakaan tehnyt niin, päinvastoin. Mä siirsin käden lähemmäs itseäni, etteivät meidän ihot vahingossakaan uudelleen koskettaisi toisiaan, ettei tapahtuisi mitään kiusallista.
"Sun kanssa on tosi helppo olla, tai siis –" mä aloitin ja vaikka kuinka koitin kuulostaa itsevarmalta, niin en todellakaan onnistunut. Vittu mä olin niin huono tällaisessa. "Sun kanssa helppo jutella ja kiva hengailla", jatkoin yskäisten ja sain Tiian kasvot kääntymään järveltä itseeni. Mä toivoin, ettei se pitänyt mua ihan idioottina, kun mä sanoin noin.
"Oikeesti?" se kysyi vilpittömästi, äänessään haalea häivähdys hämmennystä. Mä katselin sen kasvoja nyökytellen.
"Oikeesti."
"Niin sunkin", tummatukka tuumasi ja hymyili aavistuksen. Mä vastasin sen hymyyn, tuntui hyvältä, kun se sanoi noin. Oikeastaan tuntui muutenkin vaan tosi hyvältä. Tiia heilutteli jalkojaan vedessä ja katseli hetken aikaan loiskuvia pisaroita, kunnes siirsi katseensa takaisin muhun. "Pitäskö meidän mennä syömään?" se kysyi mietteliäänä.
En mä olisi halunnut ihan vielä. Yhtäkkiä vatsanpohjassa ei kurninut enää nälkä, vaan siellä möyri jokin ihan toisenlainen tunne. Mä kuitenkin nyökyttelin.
"Mennään vaan", myötäilin ja vastahakoisesti nousin pystyyn. Tiia nousi myös seisomaan ja nappasi kenkänsä, mutta ei laittanut niitä jalkaansa, vaan lähti paljainjaloin sipsuttamaan pihalle päin. Mä vilkaisin vielä tyyntä järveä, kunnes seurasin Tiiaa meidän talolle.
*
Me päätettiin syödä ulkona, meidän terassin pöydän ääressä, kun sää olin niin loistava. Tiia auttoi mua kattamaan pöydän ja me juteltiin kaikenlaista kevyttä. Mystisesti kaikonneesta näläntunteesta huolimatta mä vedin grillimättöä kitusiini ihan antaumuksella, koska olihan se nyt saakelin hyvää. Tiiallekin maistui, se kertoili, että grillruoka oli sille harvinaista herkkua, eikä se ollut viime kesänä syönyt mitään grillattua varmaan kertaakaan.
Se puhui rennosti ja iloisesti, katseli pitkään silmiin ja hymyili, ja mä koitin olla tekemättä mitään kiusallista, kuten vetämättä mehuja väärään kurkkuun, tai muuta. Ja mä koitin heittää läppää, ja Tiia kyllä nauratti mun jutut, joten kai mä sitten onnistuin. Onnistuin olemaan jäätymättä.
"Haluutko joku kerta lähtee veneilee?" kysyin huoletonta sävyä tavoitellen, kun me oltiin lopettelemassa syömistä. Tiia kohotti katseensa muhun ja hetken aika se näytti siltä, niin kuin se koittaisi nähdä, että kysyinkö mä tosissani. Musta tuntui, että me epäiltiin toistemme sanoja melkein naurettavan paljon.
"Ois aika siistiä", se vastasi sitten ja vilkaisin rannassa olevaa venettä. "Kai sä osaat oikeesti ajaa tollasta paattia, ettei sit ajeta karille ja hukuta?" tyttö heitti perään vähän härnäten ja mä virnistin.
"Epäiletkö sä mun taitoja?" kysyin naurahtaen ja Tiia kohotti kulmiaan.
"Pitäsköhän?"
Mä kohautin hymyillen harteitani.
"Otetaan pelastusliivit ja rengas mukaan, jos joudutaan leikkimään Titanicia", vitsailin ja Tiian huulilta karkasi helmeilevä nauru, sellainen estoton, mikä sai sen nostamaan käden suunsa eteen ja näyttämään tosi suloiselta.
"Kuulostaa tosi lupaavalta", se mietti huvittuneena ja mua hymyilytti.
"Eikö?" tuumasin leppoisasti ja Tiia hymyili katsellessaan mua pöydän toiselta puolelta. Mä en haluaisi, että se lähtisi ihan vielä, vaikka me oltiinkin jo syöty. Oikeastaan mä mietin, että mä hengailisin sen kanssa mieluusti vaikka iltaan asti.
Olin sanomassa jotain liittyen aiheeseen, mutta sitten mun puhelin pirahti viereisellä penkillä toimaan, ja nappasin iPhonen käteeni. Näytöllä vilkkui Samuelin nimi, ja hiljaa hymähtäen painoin punaista luuria, koska en tosiaankaan jaksanut jutella rakkaalle serkulle mitään juuri nyt. Tuskin sillä oli edes mitään tärkeää. Tiia kohotti kulmiaan ja mä heilautin vaan kättäni.
"Olipas hyvää", sen sijaan tuumasin venytellen ja otin vielä yhden herkkusienen suuhuni, kunnes kadoin lasiini lisää mehua. Tiia myötäili mun sanojani ja mietiskeli, että oli syönyt itsensä kyllä ihan ähkyyn. Mä ehdotin, että otettaisiin vielä jälkkäriksi jätskiä, ja Tiia vastasi, että sulattelisi ensin hetken.
Me istuskeltiin jonkin aikaa vielä pöydässä juoden kylmää mehua, eikä jaksettu heti nousta. Mä mietiskelin, että olisipa aurinkoisia päiviä tänä kesänä paljon.
"Onks mitään suunnitelmia kesälle?" kysyin sitten, kun me lopulta noustiin ja keräiltiin astioita käsiimme. Tiia kohautti olkiaan kevyesti.
"Eipä oikeestaan, töitä lähinnä", se vastasi. "Ja jos koittais nähdä muualla asuvia kavereita, tai lähinnä mietin jos lähtis Tampereelle, kun mun yks hyvä kaveri – tai siis, Miiro – asuu siellä", Tiia jatkoi ja mä nyökyttelin. Mä en tuntenut Miiro Valtosta, me oltiin pari kertaa yläkouluaikoina oltu samoissa tyhmissä kesäjuhlissa, kun Miiron vanhemmat olivat mun vanhempien ja Samuelin vanhempien tuttuja. Kai mä olin aina kelannut, että se oli aika erilainen kuin mä, ja se oli kouluakoina kuitenkin liikkunut ihan erilaisissa porukoissa.
"Okei", vastasin ja nappasin yhden lasiastian käteeni. "Se on sinne muuttanu", lausahdin vähän typerästi ja Tiia vilkaisi mua kulmiensa alta.
"Joo", tyttö vastasi. "Ei ihan Kiuruharjun kuviot nappaa, minkä mä kyllä ymmärrän", se jatkoi naurahtaen hiljaa.
"Onhan tää vähän paska paikka", hymyilin toispuoleisesti.
"Eikä ihan vähän", Tiia vastasi ja hymyili mulle, kunnes käveli astioiden kanssa takaovelle. Mä seurasin sitä ja keittiössä me laitettiin astiat astianpesukoneeseen. Me oltiin hakemassa loppuja astioita sisälle, mutta sitten Tiian puhelin vuorostaan pirahti soimaan keittiö pöydällä. Tyttö kävi nappaamassa luurinsa ja katsoi hetken näyttöä, kunnes hymähti.
"Minja soittaa", se kertoi ja mä nyökyttelin, kunnes Tiia vastasi. "Moi."
"Mä haen noi loput", sanoin Tiialle rennosti ja tummatukka nyökytteli mulle, kunnes syventyi juttelemaan kaverilleen. Mä kävelin reippain askelin pihalle ja nappasin meidän ruokalautaset käteeni. Itsekseni hymyillen katselin hetken ympärilleni, ja olin jo kääntymässä takaisin ovelle, kun mun näkökenttään osui jotain.
Tai ehkä se oli ennemminkin ääni, joka varasti mun huomioni ensiksi. Sen verran äänekkäästi moottori jyrähteli, kun valkoinen Mersu huristi meidän pihatietä pitkin. Mä pysähdyin lautasten kanssa, lopulta laskin ne takaisin pöydälle ja kasa kirosanoja ryöpähti mun mielessäni, kun tuttuakin tutumpi uudenkarhea auto kaarsi meidän pihaan. Koslan pysähtyessä ratin takana istuva aurinkolasipää heilautti kättään rennosti ja mä vastasin sen tervehdykseen kädenheilautuksella.
Mitä hemmettiä se täällä teki?
Mä varjostin kädellä silmiäni, kun tummatukkainen, ruskettunut serkkupoika nousi autonsa kyydistä.
"Yritin soittaa sulle!" Samuel huudahti ensimmäiseksi ja levitti käsiään. Mä työnsin terassilla lojuvat lenkkarit jalkaani, kävelin alas terassin portaat ja katsoin hihattomaan ja shortseihin pukeutunutta serkkuani otsa rypyssä.
"Aijaa", vastasin, niin kuin en olisi huomannut, ja mietin, että olisi varmaan sitten pitänyt kuitenkin vastata. Sitten se ei ehkä olisi tullut tänne. "Mitäs sulla?" kysyin mahdollisimman rennosti ja vilkaisin sivusilmällä takapihan ovelle. Tiiaa ei näkynyt vielä takaisin.
"Isä tarviis lainaan teidän moottorisahaa, meidän vissii hajos", Samuel kohautteli olkiaan ja käännähti ympäri, alkoi tarkastella autoaan sillä tavalla typerästi, kun monet tarkastelivat autojaan.
"Moottorisahaa?" mä toistin Samuelin selälle, ja jätkä hymisi myöntävästi. Se pyyhkäisi Mersunsa valkoista konepeltiä, kunnes käveli renkaiden luokse, kääntyi mua päin ja virnisti.
"Hommasin uudet vanteet, eikö oo vitun nätit?" se kysyi ja mä kävelin lähemmäs. Melkein niin kuin Samuel olisi varta vasten halunnut tulla näyttämään niitä vitun vanteita, ajanut siihen mun auton viereen ihan vaan näyttääkseen, miten paljon parempi kiesi sillä oli. Vaikka ei sillä edes ollut. Ja mitä väliä?
"Hienot", mä kommentoin jaksamatta alkaa jauhaa mistään autoista. "Niin, sä tulit hakee sahaa?" palasin kiireesti takaisin aiheeseen, koska halusin Samuelista eroon. Se ei todellakaan ollut aina helppoa, se jätkä saattoi tulla vaan käymään, mutta viipyä sitten monta tuntia. Nyt mä rukoilin, ettei se tekisi niin. Mä en jaksanut sitä juuri nyt, enkä mä halunnut sitä tänne, kun Tiia oli mun kanssa.
Mä halusin olla Tiian kanssa, valehtelematta, aivan helvetin paljon. Ilman mun rasittavaa serkkuani.
"Joo, jotain remppahommaa kotona", Samuel virkkoi ja otti aurinkolasit silmiltään. "Lähetäänkö illemmalla ajelee Jyväskylään?" se kysyi vilkuillen meidän autoja ja mä hillitsin itseni, etten olisi pyöräyttänyt silmiäni. "Käydään kattelee mimmejä", se jatkoi ja mä kohotin toista kulmaani samalla kun kävelin meidän pihavarastolle. Samuel seurasi mua letkein askelin.
"En mä tänä iltana ehi", vastasin avatessani varaston oven. "Missäs Moona on?" kysyin katsahtaen Samuelin ruskeisiin silmiin.
"Se on Malmössä sukulaisten luona käymässä", jätkä vastasi kohautellen välinpitämättömästi olkiaan ja mä nyökyttelin. Suoraan sanottuna ei yhtään ihmetyttäisi, vaikka Samuel kävisi vieraissa tilaisuuden osuessa kohdalle. Ja varmaan niitä tilaisuuksia oli Samuelilla paljon, ainahan se pyöritteli tyttöjä. Ja jostain käsittämättömästä syystä naiset retkahtivat Sampan kaltaisiin kundeihin. Kai se kukkoilu ja ylimielinen itsevarmuus vetosivat.
"Mitäs sulla tänä iltana on?" se kyseli sitten mun kävellessä varastoon. Mä nappasin isän moottorisahan hyllyltä ja tarkastelin sitä hetken, kunnes kävelin takaisin aurinkoon.
"Muita suunnitelmia", vastasin huolettomasti ja hymyilin, kunnes tyrkkäsin aavistuksen likaisen työvälineen Samuelin käsiin. "Siinäpä olis, toivottavasti se toimii, en oo nähny isän käyttävän tota moneen vuoteen", naurahdin. Niin kuin isä muutenkaan ikinä käyttäisi mitään moottorisahaa, kunhan vaan säilytti sitä vehjettä varastossaan, koska kyllähän jokaisella miehellä nyt piti moottorisaha olla. Tai jotain.
"No pitäskö tätä testata?" Samuel kysyi ja mä asettelin lippiksen paremmin päähäni.
"Kyllä se toimii", vastasin ja taputin serkkuani olalle, kunnes kävelin takaisin terassille päin. Tiiaa ei näkynyt vielä ja mä toivoin, ettei se edes ehtisi ulos, ennen kuin Samuel häipyisi. Mä en jaksanut mitään Samuelin vihjailuja tai kulmien kohotteluja tai typeriä kommentteja.
Mä tiesin kyllä, että Samuel oli ollut Tiian kanssa sängyssä, silloin monta vuotta sitten, kun me oltiin oltu ysillä ja Samuel lukion ekalla. Niissä Noran ja Tumpin bileissä. Asia ei pyörinyt mun mielessäni, en mä ollut miettinyt sitä, mutta muistot kuitenkin alkoivat väkisinkin nousta oudon selkeinä mun mieleeni. Samuel oli jaksanut jauhaa Tiian ja sen kännipanosta, niin kuin se nyt aina jauhoi. Oli siitä juoruiltu meidän koulussakin vähän aikaa. En mä tiennyt, että pitikö niistä jutuista puoletkaan paikkaansa, en mä ollut silloin ollut kiinnostunut mistään Kiuruharjun yläasteen juoruista. Enkä siis ollut edelleenkään.
"No mä tuun takas jos ei toimi", Samuel sanoi mun takaani ja käännyin katsomaan sitä terassin kulmalle päästyäni. Se kohotti merkitsevästi kulmiaan, kunnes käveli Mersulleen, ja kävi nakkaamassa moottorisahan takakonttiin. Mä oletin, että se nyt menisi, mutta ei se sitten helvetti voinut lähteä. Eipä tietenkään.
Se paukautti takakontin kiinni ja käveli terassin luokse, mun viereeni, aurinkolaseja sormissaan pyöritellen.
"Ootko sä grillannu?" se kyseli ja kurkotteli katsomaan grillille ja terassin pöydälle päin.
"Joo."
Samuel nojautui puista kaidetta vasten ja katseli hetken pöytään, kunnes siirsi katseensa muhun. Virnistys kohosi sen huulille, paljasti valkoisen hammasrivin ja alkoi pilkehtiä silmissä.
"Onks sulla seuraa?" se kysyi kulmiaan kohotellen, tajusi ilmeisesti, että pöydässä oli kaksi ruokalautasta. Mä vilkaisin pöytää huultani purren ja sitten Samuelia, joka pukkasi mua yllättäen olkapäähän "Aksu!" se huudahti odottamatta vastausta. Mä katsoin sitä.
"Mitä?" kysyin ja Samuel vihelsi hiljaa.
"Sulla on joku nainen täällä", se virnuili härnäävään sävyyn, päästen selvästi autojen ja fudiksen jälkeen seuraavaan lempiaiheeseensa, eli naisiin. "Ei sit muuta, kun palju päälle ja vähän –"
Samuelin puhe keskeytyi, lause jäi ilman loppua, kun takapihan ovi sitten kävi. Mä purin hammasta kiroillen mielessäni, inhottava muljahdus tuntui vatsanpohjassa. Liikahdin vähän, käännähdin katsomaan pihaterassille ilmaantuutta tyttöä. Ja se katsoi ensin mua, niin kuin se olisi ollut sanomassa jotain, mutta sen sijaan sen huulet jäivät raolleen, eivät päästäneet pihahdustakaan. Hymy, joka oli värittänyt sen kasvoja, kuihtui nopeasti, katosi kokonaan, kun sen siniharmaat silmät siirtyivät terassin kaiteeseen nojailevaan Samueliin.
Tiia liikahti äkkiä, säpsähtäen ja hyvin säikähtäneenä lähemmäs ovea.
Mä en tajunnut miksi se reagoi noin, väri pakeni sen kasvoilta ja katseesta paistoi sellainen ihan puhdas järkytys. Sen olemus väreili levottomuutta, jonkinlaista halua juosta karkuun.
Samuel lopetti kaiteeseen nojailun, risti kädet rintansa päälle ja katsoi Tiiaa leuka pystyssä. Se katsoi päästä varpaisiin, pitkään ja läpitunkevasti, niin kuin arvioiden, ja naksautti sitten kieltään. Ei sillä, ainahan se katsoi tyttöjä noin, mutta nyt musta tuntui pahalta. Mua ärsytti, kun se katsoi noin juuri Tiiaa. Teki mieli läimäistä sitä naamaan.
"Kato, moi", Samuel sitten tervehti ylimielisyyttä äänessään, ja virnisti – ei mitenkään lämpimästi, vaan melkein kuin halveksien tai pilkallisesti. Mun veri kiehahti, enemmän kuin pitkään aikaan. Mä olin sanomassa jotain, pakottamassa Samuelin kääntämään riisuvan katseensa pois, mutta en ehtinyt.
Mä en ehtinyt, kun Tiia veti väreillen henkeä. Sen kasvojen ilme vaihtui järkytyksestä ihan peittelemättömään, tuskastuneeseen ahdistukseen, ja samassa se kääntyi. Se ei vastannut Samuelin tervehdykseen, se ei sanonut yhtään mitään muutakaan, laski vaan säikähtäneen katseensa alas ja käveli hyvin nopeasti ovesta takaisin sisään. Mä katsoin sen perään suu auki ja hetkellinen hämmennys peittosi hermostuneisuuden. Mä en tajunnut sen reagointia, en yhtään. Mun sydän löi yhtäkkiä todella paljon kovemmin.
Mä en nähnyt Tiian reaktiolle muuta syytä, kuin se vuosia sitten tapahtuneen kännipanon. Ja sekin tuntui vähän oudolta. Jos se nyt Tiiaa kadutti, niin luulisi, ettei se sellaista humalaista hairahdusta enää miettisi. Tai sitten se mietti, mistä mä tiesin. Tai ehkä se vaan säikähti Samuelin äänensävyä tai katsetta.
Luoja miten urpo jätkä.
"Tosi kohteliasta", Samuel kommentoi Tiian häipymistä, kunnes kääntyi katsomaan mua kulmat koholla. "Mitä helvettiä Aksu?" se pukahti sitten ja mä käänsin katseeni ovesta serkkuuni. "Oikeesti, Tiia Kulmala?" se jatkoi epäuskoisena. Mä puristin kynnet kämmeniini, etten olisi raivostunut Samuelin sanoista ja puheen sävystä.
Tuntui hyvin hankalalta.
"Mitä?" mä kysyin hermostuneena ja Samuel naurahti.
"Kyllä sä nyt pillua muiltakin saisit kun tolta", jätkä heitti ja mä puristin käsiäni kovemmin nyrkkiin. Samuel puhui, niin kuin Tiia olisi paljon huonompi kuin me. Ja sellaisena se sitten varmaan Tiia pitikin, huonompana. "Vaikka en mä sillä, kuuma mimmihän toi on, mut enemmän vaan sellanen jota panis baarin vessassa, eikä kyllä kuttus kotiin syömään."
Mun sisällä nousi myrsky, varoittamatta ja vihaisena.
"Siis mitä vittua?" ärähdin voimatta hillitä itseäni. Oikeastaan mä olin saman tien ihan valmis repimään Samuelin kappaleiksi, mutta koitin hillitä itseni. "Millä oikeudella sä puhut tuolla tavalla Tiiasta?" mä kysyin vihaisesti ja Samuel kohotti kulmiaan selvästi yllättyneenä mun reaktiostani.
"Luoja Aksu, ootko sä kiinnostunu siitä?" se kysyi välittämättä mun hermostuneisuudestani. "Vaikka Nelli lähti toisen miehen mukaan, niin pidä nyt sentään joku taso", se jatkoi erittäin uhkarohkeasti, raivostuttavalla tavalla viisastellen, lähes ivaten.
Ja mulla napsahti siinä vaiheessa.
Mä tönäisin itseni pituista ja kokoista serkkuani voimalla rintakehään, sain sen horjahtamaan askeleita taaksepäin.
"Sä oot ihan kusipää", mä ärähdin estoitta, edes yrittämättä estellä vaarallisesti ulos vyöryvää kiukkuani. Yllättävän paljon mä jaksoin aina Samuelilta kuunnella, mutta nyt meni yli, tosi pahasti yli. Ja niin käsittämätöntä kuin se olikin, Tiia vaikuti muhun näin paljon. Mä en halunnut kuulla kenenkään puhuvan siitä pahasti. "Lähe menee", jatkoin kiivastuneesti ja kävelin Samuelia päin, sain se peruuttamaan muutaman askeleen ja nostamaan käsiään eteensä.
"Helvetti jätkä rauhotu", se sanoi pyöritellen päätään, mutta ei silti pyyhkinyt ylimielisyyttä pois ääneestään. "Kai sä muistat, että mä oon pannu tota Tiiaa?" se heitti perään hyvin tosissaan, ja kuitenkin naurahtaen. Mä jouduin tekemään töitä, etten olisi tehnyt jotain enemmän kuin vaan tönäissyt.
Kyllä mä tiesin ja tiedostin, että mulla oli välillä tosi heikot hermot, enkä mä ollut mikään kylmänrauhallinen tyyppi muutenkaan, mutta nyt mulla oli oikeasti syytä olla vihainen. Ja helvetti, että mä olin. Ärsytti ja turhautti.
"Oliko muuta?" mä kysyin hermostueena, siristin silmiäni auringosta ja katsoin Samuelin ruskeisiin silmiin hyvin vaativalla tavalla läpitunkevasti. Se pyöräytti silmiään.
"Oikeesti Aksu sä oot aina niin herkkä, ei tarvii suuttua", se tuhahti teatraalisesti, niin kuin mä olisin kimpaantunut pikku jutusta, tai niin kuin mä yleensäkin kimpaantuisin pikku jutuista. Se ei lähtenyt mukaan mun tönimiseeni tai raivoamiseeni, kunhan vaan katsoi ärsyttävällä tavalla koppavasti, leuka pystyssä. Ei se usein mua katsonut niin, mehän oltiin sukua, mutta toisinaan – silloin, kun se koki olevansa mua ylempänä.
Samuel ei hermostunut kovin helpolla, se pystyi pitämään pokerinaamansa mua paremmin. Niin se oli aina ollut, mun oli aina ollut vaikeampi pitää tunteita sisälläni.
"Mieti mitä mä sanoin, joku taso", jätkä hymähti, niin kuin olisi jakanut suurtakin viisautta, katsoi mua hetken, kunnes kääntyi. Mä hengitin raskaasti, purin hampaita yhteen ja nieleskelin närkästystäni.
Mä en puhunut mitään enää, mutta Samuel sanoi mulle autoltaan kuitenkin heipat. Se sanoi ne niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, niin kuin mun vihaisuudellani tai sen äsken laukomilla sanoilla ei olisi mitään merkitystä. Mä en voinut käsittää, miten se oli tuollainen, noin itsekeskeinen ja muista piittaamaton. Mä en voinut käsittää, miten se pystyi heittämään tuollaista Tiiasta.
Vaikka ei mun kai pitäisi edes yllättyä, sehän oli Samuel.
Mun vihainen katse poltti reikiä Samuelin ihoon ja Mersun valkoisena hohtavaan pintaan, kun aurinkolasit silmilleen nakkaava kundi istui ratin taakse. Auton moottori ärähti kovaan ääneen, kun Samuel peruutti tielle, jätti lopulta jälkeensä vain hataran, ilmassa häilyvän hiekkapilven. Kun moottorin ääni katosi kaukaisuuteen, mä puhalsin ilmaa huulteni välistä ja laskin hitaasti kymmeneen.
Rauhoitu.
Tilanne oli kärjistynyt pahemmaksi kuin mä olisin arvannut. Hetken mä vaan seisoin aloillani keräillen itseäni, rauhoitellen päänsisäistä myrskyäni. Ja lopulta mä muistin Tiian, mä muistin, että se oli edelleen sisällä, se oli paennut seinien sisäpuolelle.
Käännyin nopeasti ympäri ja kävelin nieleskellen terassille, sen poikki takaovelle ja siitä sisään. Tiiaa ei näkynyt olohuoneessa, ja hetken mä jo melkein luulin, että se olisi vaan kadonnut jonnekin, mutta sitten mä löysinkin sen keittiöstä. Siellä se seisoi, nojaten selkäänsä tiskipöytään ja puristaen käsiään harmaata pintaa vasten. Se näytti tosi rauhattomalta ja ahdistuneelta tuijottaessaan lattiaa jalkojensa alla.
Äsken iloisena hymyilleestä, nauravasta tytöstä ei ollut jälkeäkään.
"Tiia?" mä kysyin ja sain tytön nostamaan säpsähtäen katseensa muhun. Se laski kädet tiskialtaan reunalta ja kiersi ne ympärilleen, niin kuin se usein teki, niin kuin suojellakseen itseään. Ja siltä se näyttikin, niin kuin sen pitäisi suojella itseään joltain.
"Onks joku huonosti?" kysyin, vaikka kyllä mä nyt näin, että oli. Mä en vaan ymmärtänyt yhtään, että mikä. Mä en ymmärtänyt, että mikä sen sai noin ahdistuneeksi.
"Kaikki on ihan hyvin", Tiia mumisi kireästi ja siirsi katseensa pois musta purren huultaan. Mä rukoilin, ettei se ollut kuullut Samuelin puheita tänne sisälle saakka, vaikka tuskinpa se oli kuullut, ovihan oli kiinni.
"Samuel haki meiltä moottorisahan, se lähti jo", selittelin vaikeana. Äskeinen iloinen tunnelma meidän väliltä oli kadonnut kokonaan, niin kuin sellaista ei olisi ollutkaan. "Sä näytät siltä, että –"
"Mun on parempi nyt lähteä", Tiia keskeytti henkäisten ja liikahti askeleen kauemmas. Se nosti katseensa muhun ja mä katsoin sitä hämilläni.
"Lähteä?"
"Mä haluun kotiin", tyttö sanoi levottomasti ja napakasti, mutta sen katseessa kiilteli. Se näytti tavattoman rikkinäiseltä yhtäkkiä, niin kuin se murtuisi kohta palasiksi. Mä säikähdin sen yhtäkkistä olemuksen muutosta, mun sisällä jylläsi ihan puhdas hämmennys ja ihmetys.
Enkä mä halunnut, että se menisi, enkä mä tajunnut, että miksi se halusi lähteä.
"Teinkö mä jotain –"
"Voitko sä nyt vaan viedä mut kotiin?" Tiia kysyi hermostuneena ja pyyhkäisi äkkiä kostunutta silmäkulmaansa. "Vai soitanko mä taksin?"
Mä katsoin sitä ja hieraisin käsivarttani.
"Voin mä viedä, tietysti", vastasin otsa rypyssä ja Tiia nyökytteli rivakasti, kunnes laski kädet ympäriltään ja käveli mun ohitseni. Mä käännähdin katsomaan sen perään ajatukset sekavina, ja lopulta kävelin itsekin pois keittiöstä. Mun rinnan alla tuntui yhtäkkiä tosi raskas paino.
Tiia oli napannut laukkunsa ja mennyt takapihan ovelle kiskomaan kenkiä jalkaansa. Mä astelin myös siihen omituinen olo sisälläni ja katselin Tiiaa, joka suoristautui ja laittoi laukun olalleen.
"Mikä sulle tuli?" kysyin varautuneesti, kuitenkin hyvin vilpittömästi, ja ihan oikeasti huolissani. "Sä näytät siltä, ettei sulla oo kaikki hyvin."
"Ei mulla oo mikään", Tiia vastasi tiukasti, ääni viimeisellä tavulla värähtäen. Kyllä mä näin, ettei se puhunut totta, ja se varmasti tiesi, että mä näin. Tummatukka huokasi hiljaa, kunnes kääntyi ja käveli ovelle, paineli olemus ahdistusta huokuen auringonpaisteeseen. Mun kurkussa tuntui pala, tilanne oli mennyt ihan kummalliseksi, ja mulla oli yhtäkkiä todella epämukava olo. Laitoin kengät jalkaani ja seurasin Tiiaa ulos.
Tyttö oli kävellyt mun autolle ja seisoi kädet ympärillään pelkääjän puoleisella ovella, tuijotti tyhjästi eteensä. Mä avasin auton ovet, Tiia istui vänkärin puolelle ja mä lysähdin hämillisenä ratin taakse. Vilkuilin Tiiaa ja yritin turhaan saada harmaansinisten silmien katsetta kiinni. Tiia vaan tuijotti ikkunaa vakavana, sen punaiset huulet olivat vähän raollaan ja mä saatoin kuulla vaikeaksi muuttuneen, hiljaisen hengityksen.
Teki mieli sanoa jotain, teki mieli kysellä enemmän, mutta mä olin silti hiljaa. Käynnistin Bemarini, käänsin sen tielle, vaihdoin vaihteen isompaan ja laskin käteni ratille. Radio soitti jotain imelää jenkkiläistä rakkausbiisiä, ja mä katselin tietä hammasta purren. Mun katse kävi useammin kuin kerran vieressä istuvassa tytössä, mun päässä juoksi sata ja tuhat ajatusta. Olisipa se puhunut mulle, olisipa se sanonut mulle, mikä sillä oli, miksi se halusi kotiin, mikä sai sen kasvoille tuollaisen ilmeen. Ei se tietenkään puhunut, eihän me niin hyvin tunnettu.
Mä olisin halunnut, että me tunnettaisiin. Mä halusin sitä yhtäkkiä todella paljon, mä halusin yhtäkkiä tietää Tiiasta kaiken, mä halusin oppia tuntemaan sen, läpikotaisin. Kun mä katsoin sen kasvoilla häilyvää varovaista surua ja särkynyttä ahdistusta, mä olisin halunnut voida tehdä jotain.
Mä olisin halunnut auttaa.
"Voinko mä tehdä jotain?" kysyin lopulta kääntäessäni auton isommalle tielle. "Mä nään – mä nään, että sulla paha olla", jatkoin varovasti, koittaen olla pahentamatta tilannetta yhtään enempää. Tiian katse kävi hyvin nopeasti mun silmissä, kunnes se pyöritti päätään.
"Kyllä tää tästä", se vastasi vaisuun sävyyn ja siirtyi taas katselemaan ikkunaan.
"Jos sä haluut puhua niin mä kyllä kuuntelen ja –"
"En mä halua puhua", Tiia keskeytti nopeasti ja mä nyökyttelin, vaikkei Tiia varmaan sitä nähnytkään katsellessaan ulos.
"Okei."
Mä mietin vaan, että mikä Samuelissa sai Tiian tuollaiseksi. Oliko niiden välillä tapahtunut muutakin – jotain mistä mä en tiennyt? Tavallaan se tuntui oudolta, koska jos niillä olisi ollutkin vaikka enemmän juttua sen yhden yön lisäksi, niin olisi Samuel siitä sanonut. Ei se jättänyt ikinä retostelematta sen naisjutuilla.
Mä muistin yhtäkkiä kaikki ne juorut tosi selvästi. Jotenkin mä olin unohtanut ne, mutta yhtäkkiä mä vaan muistin. Koulun käytävillä oltiin vaan supistu niiden bileiden jälkeen, miten Tiia muka oli koko sen illan vonkunut Samuelia viemään sen neitsyyden ja lopulta Samuel oli säälistä pannut sitä.
En mä uskonut, että sellaiset jutut olivat totta. Tai entä jos olivat? Entä jos Tiiaa vaan hävetti sen teiniaikojen sekoilut?
Mun rintaa painoi inhottavasti, kun mä hiljaisena jatkuneen automatkan päätteeksi kaarsin auton Tiian talon parkkipaikalle. Tyttö avasi turvavyön edelleen levottomana ja nappasi kangaskassinsa jalkojensa juuresta.
Kumpa se ei menisi ihan vielä.
"Musta oli tosi kiva, kun sä tulit seuraks", rohkaistuin sanomaan hyvin vilpittömästi. Mä halusin, että Tiia tietäisi sen, mä halusin, että se tietäisi, että musta olisi kiva nähdä useammin. Niin kuin me oltiin puhuttukin.
"Niin", Tiia vaan lausahti vältellen, vilkaisi mun silmiin nopeasti, kunnes avasi auton oven. Mun sydän löi muutaman kovemman lyönnin. Tavallaan tuntui tosi pahalta, kun se vastasi noin, niin kuin sitä kaduttaisi koko juttu. Niin kuin se miettisi, ettei olisi pitänyt sittenkään tulla.
"Nähdäänkö joku päivä?" kysyin viivytellen ja Tiia vei hiuksia korvan taakse, katsoi hetken alas, kunnes nosti katseensa muhun.
"En mä tiiä, ehkä", se vastasi hiljaa, innottomasti, kunnes työnsi auton oven kunnolla auki. Mun sydän nytkähti vähän. "Moikka."
Mä katsoin, kun se nousi autosta, enkä ehtinyt edes vastata sen moikkaan, kun se jo paukautti oven kiinni. Se ei jäänyt odottelemaan, se vaan kiirehti äkkiä pois – niin kuin se ei haluaisi viettää enää yhtään hetkeä mun kanssa samassa tilassa. Mä tuijotin totaalisen hämilläni, kun se katse maahan luotuna kiirehti parkkipaikan poikki oikean kerrostalon ovelle. Se katosi nopeasti sisälle rappuun ja mä laskin kädet ratilta syliini.
Jokin riehui mun rinnassa. Jokin repi inhottavasti. Jokin tunne. Mä kuulin mun sydämenlyönnit korvissani, pamppaillen ne jyskyttivät, tahdittivat mun sekavasti säntäileviä ajatuksiani. Kyllä mä tiesin mikä se tunne oli, kyllä mä sen tunnistin. Se tunne kutkutti vatsanpohjaa ja sai niskaa kuumottamaan, sydämen hakkaamaan vaan kovemmin, vaikka mä kuinka yritin ajatella muuta. En mä pystynyt.
Halu juosta Tiian perään oli vahva, mutta mä en silti liikkunut mihinkään. Mä vaan istuin siinä ja tuijottelin tyhjästi eteeni. Tosi kauan, ajatuksiini tipahtaneena, ennen kuin viimein käänsin Bemarin keulan takaisin tielle. Kädet hikosivat rattia vasten ja mä puhalsin ilmaa ulos keuhkoistani.
Mä tykkäsin Tiiasta. Oikeastaan hyvin paljon, enemmän kuin olin suunnitellut.
Ihastumisenhan piti olla hassua ja sokerista, mutta mulla oli tosi vaikea olo. Epävarma ja levoton ja typerä. Niin kuin tämä olisi väärin, tai huono juttu, tämä mitä mä tunsin. Ehkä se johtui äskeisestä.
Tai mistä mä tiesin.
Oikeastaan tuntui, etten mä tiennyt enää mitään.
En mistään yhtään mitään.