Six studies in English folk song - No.2 Spurn Point (Sov. M. Wagner)
***
Hetken unohdan hengittää. Vain yksi ajatus pyörii lakkaamatta päässäni: Duetto. Duetto, josta August puhui ruokalassa. Duetto, josta jo ehdin olla kateellinen.
En tiedä, olenko sekaisin kauhusta vai ihastuksesta. Miksi August haluaisi soittaa juuri minun kanssani?
Hänen ensirakkautensa... Se kuulostaa niin tärkeältä, etten voi uskoa hänen tarkoittavan pyyntöään todella. Silti minä hänen mukaansa voisin toteuttaa sen...ja esiintyä yhdessä hänen kanssaan?
Jos minun on vaikea soittaa opettajani kuullen, kuinka voisin tehdä niin Augustin edessä? Koulun tilaisuuksiin hän ei ikinä saisi minua vedettyä mukaan.
Ei, tämä on liian hullua. Hän ei edes ole kuullut soittoani. Minkä perusteella hän on muka päättänyt, että juuri minä olen oikea viulisti hänelle?
"Sen täytyy olla sinä, Avril", August sanoo kuin lukien ajatukseni.
"Miksi et kysy ketään toisen vuoden viulisteista? He ovat paljon pidemmällä soittamisessa", sanon ajatellen Lavinea. Enhän minä ole edes verrattavissa häneen.
August hymähtää. "Ikä ei mittaa tasoa musiikissa", hän toteaa ärsyttävän tyynesti.
"Mittaa se kypsyyttä", väitän. Voisin itkeä.
En edes ymmärrä mihin pyrin, mutta en osaa olla hiljaakaan. En haluaisikaan muuta kuin olla se, jonka August valitsee. Haluaisin todella suostua. Jos lupautumiseen ei vain liittyisi säveltäkään minun jousellani, olisin jo suostunut ja hypännyt hänen kaulaansa.
"Et taida huomata nyt, mikä on tärkeämpää kuin nuottien lukeminen tai loppuun asti hiottu tekniikka", August vastaa.
Katson häntä ymmälläni. "Ethän sinä ole edes kuullut soittoani", muistutan.
August pysyy kuitenkin sanojensa takana. "En vielä", hän sanoo totisena, "mutta tiedän jo, Avril, että sinulla on jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla Ainsworthissa."
Ne kuulostavat isoilta sanoilta. Hämmästyn niin paljon, että hiljenen viimein. Hänen sanansa saavat minut vaikuttamaan erityiseltä. En usko häntä. En ymmärrä häntä. Voisihan hän saada kenet tahansa soittamaan kanssaan.
Lavinelle hän asettaa ehdoksi parhaan sävellyksen luomisen, mutta minua hän pyytää soittamaan kanssaan. Mitä ihmeen järkeä tässä muka on?
Seuraava kysymys on, miten ihmeessä kieltäytyisin tästä. En haluaisi torjua tätä uutta kiehtovaa tilaisuutta lähentyä Augustin kanssa, enkä missään nimessä haluaisi loukata häntä. Voisinpa vain kertoa hänelle kaiken. Voisinko?
"Tule", August kehottaa. Keskustelu on toistaiseksi ohi, ja voin huokaista hetken helpotuksesta. Seuraan Augustia mihin tahansa, koska saan joka tapauksessa kullanarvoista lisäaikaa miettimiseen. Poistun hänen jäljessään käytävälle, mutta moikkaan Henrylle hyvästeiksi.
***
Emme puhu mitään koko aikana ennen soittorakennuksen toiseen kerrokseen saapumista. Aavistan pettymyksen Augustista, vaikka hän ei sitä sano. Lasiovien takanakin on harvinaisen hiljaista. Suurin osa oppilaista on jo lopettanut harjoittelemisensa tältä päivältä - onhan kello yli yhdeksän. Ovien takaa kuuluu enää klarinetin ja jonkin matalan vasken äänet.
"Tuuban soittajia ei tässäkään koulussa ole kovin montaa", August toteaa hymyillen. Mitään minulta kysymättä hän kävelee pitkin käytävää löytääksen äänen lähteen, ja koputtaa pian määrätietoisesti yhteen ovista.
Ei minulle tule yllätyksenä, että minne tahansa menisimmekin mihin tahansa aikaan, August ei voisi olla moikkaamatta tuttujaan, joita itsestäänselvästi olisi paikalla.
En sano mitään - olenhan minä pettymyksen tuottaja.
Soitto lakkaa, kun muutaman sekunnin kuluttua oven tulee avaamaan pitkä ja kookas t-paitaan sekä collegehousuihin sonnustautunut poika. Katseeni kohtaa syvänsiniset silmät, jotka säihkyvät estotonta hymyä.
Ei koulupukua. Ensisilmäykseltä voi todeta, ettei tämä tyyppi ole odottanut tulevansa yllätetyksi soittoluokastaan ilta-yhdeksän jälkeen. Tai sitten hän ei yksinkertaisesti piittaa koulun säännöistä. Jälkimmäistä vaikutelmaa tukee rento tyyli, jolla hän on sitonut pitkät hiuksensa nutturalle.
"Keaton!" August huudahtaa ja halaa ystäväänsä karskin veljellisesti niin, että kavahdan kauemmaksi.
"Vihdoin!" Keaton karjuu leveästi hymyillen.
Olen nähtävästi joutunut keskelle kahden kaveruksen onnellista jälleennnäkemistä ensimmäistä kertaa pitkän kesäloman jälkeen.
"Kukas sinä olet?" Keaton kysyy kääntyen samantien minun puoleeni. Jos tuntematon ihminen katsoo suoraan silmiin, se tuntuu usein kuumottavalta. Tämä on jotain vielä pahempaa. Keatonin silmät tuntuvat läpäisevän joka ikisen ajatukseni, kun ne katsovat kohti.
Se lamaannuttaa minut ainakin viideksi sekunniksi. "Avril", vastaan lyhyesti, koska sillä hetkellä en osaa muuta.
"Tyttöystävä?" Keaton virnistää Augustille.
"Ystävä vain", August nauraa.
Tiedän, että se on selvääkin selvempi asia. Silti sen kuuleminen vihlaisee. En saa unohtaa, että olen samalla viivalla vaikkapa tämän Keatonin kanssa. Tosin hän on Augustille minua läheisempi, ja he tuntevat tasan tarkkaan samoin toisiaan kohtaan.
Jos elättelen toiveita, minuun sattuu yhä uudestaan ja uudestaan.
"Missä olet oikein ollut?" August kysyy tohkeissaan Keatonilta. "En nähnyt sinua kertaakaan viime viikolla."
"Skippasin avajaisseremonian", Keaton selittää olkiaan kohautellen, "ensimmäiset päivät ovat kauheaa sähläystä."
"Lintsasit?" August tirskahtaa.
Keatonin totinen ilme muuttuu jälleen virneeksi Augustin naurunpyrähdyksen seurauksena. "Olin viime viikon Pariisissa konsertteja kiertelemässä", hän selventää.
"Joo, joo. Nauroin vain sanavalinnallesi." August ei kauaa jää ihmettelemään ystävänsä kertomaa vaan hypähtää pianotuolille kysyäkseen häneltä: "Esitetäänkö Avrilille uskomaton taidonnäyte?"
En tiedä kuuluuko minun sanoa mitään. August osoittaa seuraavat sanansa kai minulle: "Keaton on loistava tuubisti. Vahva sointi ja niin edelleen."
"Suostuisin vähemmästäkin", Keaton heittää siihen ja nostaa kullanvärisen torven takaisin syliinsä. Jestas, hänen tuubansa näyttää niin suurelta, etten ehkä jaksaisi kantaa sitä asuntolalle ja takaisin.
Kummallakaan ei ole mukana yhteisen kappaleen nuotteja, mutta se ei näytä haittaavan. He ovat selvästi soittaneet yhdessä niin paljon, että heille on muodostunut bravuuri. Se kappale, joka soitetaan aina, jos ei toisin sovita. Keskustelua ei siis tarvitse käydä. Heillä on kappale, jonka he ovat esittäneet niin monta kertaa, että sen on oppinut vahingossa ulkoa.
Ehkä August soittaakin paljon yhdessä muiden kanssa, eikä meidän duettomme olisi hänelle mitään uutta. Arvasinhan, että olen samalla viivalla Keatonin kanssa.
Ääni on niin massiivinen, siis matala, että se saa lattian tärisemään.
Keaton on taitava soittamaan, siitä ei ole epäilystäkään. En vain ole tottunut kuuntelemaan tuubaa soolosoittimena. Ääni on pehmeämpi kuin odotin, ja tavallaan pidän siitä siksi. Vaikka minua ärsyttää olla täällä, eikä kahden Augustin kanssa, osaan arvostaa kuulemaani musiikkia. Ei joka päivä saa tällaista kuulla.
Taas kerran joudun pidättelemään hengitystäni katsellessani Augustia pianon ääressä. Sanoiko hän oikeasti, että minulla on jotain, mitä ei ole kenelläkään muulla Tarkoittiko hän kaikkea, mitä sanoi, vai oliko se improvisoitua?
Vaikka yritän keskittyä Augustin ja Keatonin soittoon, en pysty siihen täysin, sillä lukuisat kysymykset pyrkivät mieleeni. Kärsivällisyyteni mittari sanoo, että Keatonin kappaleen on parempi olla lyhyt. Haluaisin jo tehdä sitä, minkä takia minä ja August tänne tulimme ja kuulla, minkälainen kappale hänen ensirakkautensa on.
Ei ole hyvä Keatonin tai kenenkään muunkaan kannalta, jos suutun hänelle heti ensimmäisellä kerralla, kun tapaamme. Minulla on sellainen tunne, että tulen näkemään hänet usein, kun haluan löytää Augustin.
"Sanaton?" Keaton olettaa, kun musiikkia eivät seuraa salintäyteiset aplodit vaan harjoitusluokan hiljaisuus.
"Se ei kirjaimellisesti ollut klassista vaan kuuden kansanlaulun sarja, mutta käytännössä me soitamme kaikkea", August selittää.
"Epäiletkö, että hän olisi järkyttynyt genren ylityksestä?" Keaton pistää siihen.
"En ole kapeakatseinen tai mitään", yritän puolustella. Kieltämättä loukkaannun vähän siitä, miten karkeita hän puhuu.
"Hyvä", hän julistaa viipymättä, "tulen sietämään sinua ja sinä minua." Yhtäkkiä hänen hymynsä on niin peittelemätön, että se typerryttää. Ääripäästä ääripäähän.
"Minäkin ihmettelen joka kerta, jos joku väittää, etteivät klassiset muusikot voisi nauttia muunlaisesta musiikista. Toki sellaisiakin ihmisiä voi olla", August sanoo ja asettuu tukemaan Keatonin näkökantaa. En minäkään sitä vastaan ole, en ollenkaan. En vain kestä enää yhtäkään kommenttia Keatonilta, jos August ei aio puolustaa minua. En usko, että hän edes huomaa mitään epäreilua ystävänsä puheissa.
"Leroy on sellainen", August lisää, "Avrilinkin kuullen hän ivaili Henryn sekataustasta. Henry on soittanut elämänsä bändeissä, eikä se häntä liikuttanut. Ei kenenkään tarvitse rajata itseään mihinkään, jos ei halua."
Keaton nyökkää. "Aloin itsekin elää Pariisissa jazz-painotteisesti", hän toteaa saaden puheensa kuulostamaan melkein runolliselta, "mutta Wagneria en heittäisi mihinkään."
Mikä persoona, jään miettimään.
***
Maaliskuussa 2019
Sanoja 1188