Vivaldi - viulukonsertto g-duuri
Op.3 No.3
***
Tällä kertaa astuessani sisään Eleonoran toisen kerroksen lasiovista oloni on vähemmän hermostunut kuin edellisen viikon tiistaina.
En voi olla pysähtymättä Augustin suosikkiluokan kohdalla kuullakseni kuuluuko sen sisältä säveliä. Mutta vaikka painan korvani ovea vasten, en erota pianonsoittoa käytävän muun melun joukosta.
Joudun astumaan salamannopeasti sivuun, kun eräs ovi käytävän toisessa päässä aukeaa. Tunnistan tummatukkaisen tytön viulistiksi, joka käy neiti Ophelian soitotunneilla juuri minua ennen. Huomatessaan minut hän jättää luokan oven raolleen, jolloin kävelen reippain askelin käytävän poikki ja nyökkään hänelle tervehdykseksi. Tällä kertaa hän myös vastaa minulle.
"Käy vain sisään", kehottaa professori Swannel, ja teen kuten hän sanoo. Saan edelleen kylmiä väreitä hänen äänensävystään.
"Päivää, professori", toivotan väkinäisesti astuessani sisään. Sanat maistuvat suussani vanhentuneilta nyt, kun olen kuullut Lavinen ja Courtneyn käyttävän pelkkiä etunimiä. En silti uskalla ylittää näkymätöntä rajaa.
"Kutsu minua ihan vain Opheliaksi, sillä tästä lähin tapaamme joka viikko", hän sirkuttaa kimeällä äänellään. Seuraavaksi hän kyselee summittaisesti harjoitteluistani.
"Jonkin verran", vastaan epäröiden. En tiedä, mikä hänen mittakaavassaan on paljon, ja mikä vähän.
"No, sen saamme pian selville", Ophelia hymähtää pahaenteisesti.
Otan viuluni varovaisesti pois kotelosta. Silloin ilahdun myös huomatessani käsieni olevan täysin vakaat. Ehkä tänään soittaminen onnistuu paremmin.
"Aloittaisimmeko Vivaldista?" Ophelia ehdottaa, kun olen suorittanut nopean virityksen.
Vastaan myöntävästi - kun en muutakaan voi - ja asetan viulun olalleni. Aloitan soittamisen keskitettyäni kaikki ajatukseni kappaleen ympärille. Voin soittaa varmoin vedoin, sillä kappale on minulla jo hyvässä muistissa. Varmuus on hyödyksi, sillä juhlallinen alku vaatii voimakasta äänenkäyttöä.
Tässä kappaleessa ei ole mitään ylimääräistä; sen muodostaa ainoastaan yksinkertainen, yleisten sointujen ympärille rakentuva melodia. Sen soittaminen on mielestäni ihanaa, koska se tuo esiin viulun soinnin kaikessa puhtaudessaan. Haluan soitostani välittyvän, mikä soittimessani minua viehättää.
Musiikissa juuri yksinkertaisuus on usein kaunista.
Kun teema toistuu toisessa sävellajissa, soitossani tulee pieniä horjahduksia. Onnistun kuitenkin kokoamaan itseni molliosuuteen mennessä.
Sulkiessani silmäni voin kuvitella vierelleni cembalistin, sellistin ja kontrabasistin. Barokkiyhtyeemme soittaa iloisesti kuuntelijoiden ilakoidessa meitä ympäröivässä tanssisalissa koristeellisissa tanssiaisasuissa päässään valtavat peruukit.
Kappaleen päättyessä jätän taakseni soittokaverini ja tanssisalin. Katson jännittyneenä Ophelian mietteliäitä kasvoja.
Hän vain toteaa lyhyesti: "Hyvä. Ota lyijykynä esille, niin teemme muutamia korjauksia."
En ehdi juuri valmistautua henkisesti, kun professori jo sanelee kritiikkiään. "Heti ensimmäisessä tahdissa muista aloittaa hiukan enemmän tällä tavoin", hän näyttää mallin omalla viulullaan, "se toistuu useamman kerran, vai mitä?"
Professori katsoo, kun kirjoitan hänen neuvonsa yksityiskohtaisesti ylös ja jatkaa sitten: "Tarkista jousitus tuossa kohtaa", hän osoittaa erästä kohtaa sormellaan, "ja myös tällä toisella sivulla." Piirtelen nuottiini monta kysymys- ja huutomerkkiä.
"Äänet voisivat olla osittain kiinteämpiä, mutta useammin sain vaikutelman, että niiden välillä pitäisi olla enemmän ilmaa", professori miettii, "anna äänten elää ja hengittää. Ja tee tauot pidemmiksi."
Hän odottelee jälleen hetkisen, jotta ehdin saada kaiken kirjoitettua ylös.
"Tuossa kohtaa taisi olla ongelmia?" hän katsoo minuun kohottaen kulmiaan. Nyökkään hitaasti, vaikka en oikeastaan tiedä, mistä hän puhuu.
"Voisiko tämä olla parempi sormitus?" hän kysyy, soittaa pätkän ja raapustaa sitten numerot nuottiini.
"Kokeilehan", hän kehottaa. Soitan kohdan muutaman kerran uusien sormituksien mukaisesti, ja huomaan niiden tekevän sormieni liikkeistä yhdellä kertaa paljon vapaampia.
"Molliin siirtyessä hiljensit liikaa", Ophelia toteaa ja ottaa nuottini tutkaillakseen niitä.
"Etkö ole merkinnyt mitään dynamiikkoihin liittyen?" hän hämmästyy. Pudistan päätäni vähän nolona.
Ei minulla ole koskaan ollut tapana kirjoittaa itse huomioita nuotteihin. Tekevätkö kaikki muut neiti Swannelin oppilaat niin?
"No, se selittää, miksi dynamiikka oli niin tasapaksua", Ophelia huokaisee kaunistelematta, "modulaatioon crescendo...ja vastaavasti loppupuolelle tällaisia vaihteluita", hän miettii kirjoittaesaan ehdotuksensa ylös.
"Ensi kerralla oletan, että mietit itse tällaiset asiat, mutta nyt tästä ei ole haittaa", hän sanoo sitten.
"Jospa tekisimme niin, että työstäisimme nyt vielä tätä Vivaldia ja läksynä ensi kerralle kirjoittaisit dynamiikat, jousitukset, sormitukset ja muut sellaiset Sicilienen nuottiin", hän ehdottaa.
Todettuani, että vastarinta on turhaa, myönnyn hänen ehdotukseensa. Ei tämä nyt sen pahempaa ole kuin musiikkiopistossakaan.
***
Helmikuussa 2019
Sanoja 596