Otto nukkui heräilemättä ja unia näkemättä. Sellaista ei ollut tapahtunut yhdeksään kuukauteen. Aamulla hän havahtui vasta keittiöstä kantautuvaan kolinaan ja Nilsin liikahdukseen. Hänen olonsa oli lämpimänpehmeä ja sumuinen, jotenkin epätodellinen, kuin hän olisi uinaillut kaksi vuotta yhteen menoon. Vaikutelmaa ei ohentanut se, että silmät avatessaan hän näki ensimmäisenä Nilsin, joka katseli häntä aamuisessa huoneessa kyynärpäänsä varaan kohottautuneena ja lämpöisenä, silmät puolillaan unen rippeitä ja tyynyn jättämät painaumat kasvoissaan. Hän näytti unelta, muttei ollut. Hän oli tosiaan kävellyt eilen pellonviertä Oton luo. He vaihtoivat hiljaa pari aamuista sanaa ja suukkoa ja jäivät hetkeksi vierekkäin. Otto painoi päänsä taivaallisen pehmoiseen tyynyyn, ja Nils silitteli hänen poskeaan. Otto olisi väittänyt kysyjille, että se tuntui kiusalliselta.
Nils oli nukkunut lattian puolella ja nousi siksi lopulta jalkeille ensimmäisenä, vastahakoisesti. Otto aikoi kiirehtiä ylös sängystä hänen jälkeensä, alkoihan varmaan olla aamuruoan aika. Hän jäi kuitenkin aloilleen: Nils otti paitansa tuolin selkänojalta ja alkoi pukea sitä päälleen. Yöjalassa käymisen säännöistä huolimatta hän oli riisuutunut alusvaatteisilleen - ja niin Ottokin lopulta. Niin oli ollut mukavampi, varsinkin kun he olivat tulleet kammariin nukkumaan eivätkä kuiskuttelemaan toisilleen koko yötä. Valkoinen kangas kahisi hiljaa ja näytti hehkuvan aamun raikkaassa valossa.
Näky oli tietysti arkisin mahdollinen, mutta Otto näki sen ensimmäistä kertaa tällä tapaa aamutuimaan. Siinä oli jotain... ihmeen ihmeellistä. Vain Otto sai katsella sitä. Nils oli noussut hänen vierestään pukeutumaan, laittautumaan sellaiseksi, jollaisena muu maailma saisi nähdä hänet. Heidän omassa kammarissaan - niin omassa kuin he saattoivat toivoa. Nilsin liikkeet olivat arkisen tottuneitta ja hän hymyili vähän, muttei puhellut. Joku olisi saattanut kuulla. Hän näytti uskomattoman hyvältä. Toisaalta Otto olisi halunnut hänet takaisin viereensä, toisaalta hän tahtoi lepuuttaa silmiään hänessä vielä vähän lisää.
Nils napitti paitansa. Hän puki housut ja kiristi vyönsä. Solmi kravattinsa parilla tottuneella liikkeellä ja kiristi solmun. Sitten liivi. Se oli huokoista ja ohutta kesäkangasta, niin kuin takkikin. Otto oli sormeillut niitä molempia pitkin edellisiltaa. Liivi oli kuulemma hankittu Helsingistä - ja istui Nilsin ylle niin kuin räätälintyön kuuluikin.
Otto sai katsella tätä kaikkea häpeämättä. Hän loikoi sängyssä, kohottautui parempaan asentoonkin. Nils näki kyllä, miten oudosti hän jälleen katsoi; yhdeksän kuukauden edestä, ja kaikkien niiden vuosien, joina oli vain toivonut tällaista. Nils näki, ja hymyili tyytyväisenä. Otonkin huulille hiipi hymy. Mitä outoa hänen katseessaan lopulta oli? Eikö niin kuulunutkin katsoa ihmistä, joka oli tullut yöksi syliin? Jos kaikki olisi ollut tällaista aina. He olisivat heränneet toistensa vierestä ja astuneet yhdessä ulos yhteisestä huoneestaan. Kaikki olisivat saaneet tietää, mitä he olivat, eikä kukaan koskaan olisi keksinyt väittää Oton katsetta oudoksi tai rumaksi, ei edes hän itse.
"En kertonut eilen yhtä asiaa", Nils kuiskasi pukeuduttuaan, vähän syyllisen näköisenä.
"Isäni luulee, että minulla on täällä tyttö", hän jatkoi, "eikä hän ole mielissään ajatuksesta."
Nils kertoi, että jahka hänen isänsä kirje ennättäisi Eerolaan, Anttikin pääsisi tietoon asiasta. Sen jälkeen kaikki seuraisivat pahimmassa tapauksessa ylioppilaan jokaista liikahdusta silmä kovana. Otto tunsi tutun huolen jysähdyksen rinnassaan. Hän nousi saman tien istumaan, heitti peiton pois päältään ja laski jalkansa lattialle. Hänhän oli tehnyt jotain aika hävytöntä. Tuntui, kuin Nilsin isä olisi kaiken aikaa seissyt nurkassa katselemassa, puolen pitäjän kanssa, millaiseen sävyyn Otto oli tarkkaillut nuoren miehen pukeutumista. Sellainen oli sittenkin ollut aika hiton outoa. Ja miten he olivat nukkuneetkin...
"Mutta älä huoli, kaikki luulevat tosiaankin luonnollisesti, että kyseessä on tyttö. En saisi puhua tytöille, mutta kukaan ei osaa epäillä sinua. Me voimme luultavasti liikuskella miten mielimme."
Luultavasti.
"Kai ne nyt jotain rupeaa arvaamaan, jos me kaiken aikaa...", Otto sanoi. "Ja jos joku miettii viime vuotta."
Nils kurtisti kulmiaan miettiväisenä.
"Meidän täytyy kai vain olla varovaisia", hän sanoi.
Tosiaankin. Heidän pitäisi kiertää toisensa kaukaa. Voisivat kai he sentään joskus puhua toisilleen? Kunhan eivät liian usein. Osaisiko Otto olla katsomatta Nilsiä milloinkaan...? Pitäisikö hänen...? Olisiko parempi, jos he eivät, ollenkaan... Mitä, jos...?
"Mutta ei liian varovaisia, Otto", Nils sanoi melkein toruvaan sävyyn. "Siitä ei seuraisi meille kuin surua. Jos olisin kertonut eilen, et varmasti olisi tullut tännekään."
"Enpä niin", Otto myönsi. Kyllä hän oikeasti tiesi, ettei sietäisi kartella Nilsiä tänäkään kesänä. Sitä menoa hänen elämässään ei olisi mitään vähänkään mukavaa. "Mutta kukaan ei kyllä saisi tietää, että me ollaan jossain kahdestaan."
"Keksimme siis tekosyitä, jos tarve vaatii", Nils sanoi. "Enoni uskoo ne helposti. Ja minä olen kyllä oppinut livahtamaan ulos kenenkään huomaamatta."
Nils hymyili, kuin sellainen olisi ollut enimmäkseen jännittävää.
"Kyllähän ystävätkin voivat käydä kävelyllä kahden", hän vakuutti. "Sitä paitsi, ovathan Vilho ja Jussi meidän puolellamme, jos jotain sattuu."
Olivatkohan he? Mitä voisi sattua? Otto koetti olla miettimättä, mutta aamun rauha oli kaikonnut. Voisihan joku koska tahansa... Otto tunsi itsensä jänikseksi, joka seisoi takajaloillaan kuulostellen mahdollisia saalistajia.
Alkoi olla aika lähteä aamupalalle. Ihmisten nähtäviksi, pois omasta rauhasta. Otto petasi sängyn samalla kun velloi ajatuksissaan. Nils vannotti häntä olemaan murehtimatta ja vakuutti, ettei vaaroja oikeastaan ollut, kunhan he olisivat varovaisia. Hän avasi ikkunan ja kurotti päänsä ulos vilkaistakseen ympärilleen. Sitten hän avasi vielä huoneensa ovenkin ja varmisti, että Antti oli tuvassa eikä siis tuijotellut ulos huoneensa ikkunasta, joka antoi talon taakse. Moinen huolellisuus rauhoitti Ottoa sentään vähän, vaikka hän epäilikin, että he kävisivät vähitellen varomattomammiksi.
Läksiäisiksi Nils painoi kasvonsa lähelle Oton kasvoja. Hän hengitti siinä hetken ja suukotti sitten miehen suupieltä. Kertoi, että yö oli ollut ihanin koskaan. Otto tunsi tutun, jännittyneen kihelmöinnin, vaikka he olivat nukkuneetkin vierekkäin. Sellaista heillä oli. Ei sellaista voinut mitenkään jättää sikseen, vaikka jotain pahaa saattaisikin tapahtua. Otto tunsi itsensä vähän varmemmaksi, ainakin pienen hetken. Heidän pitäisi vain salata kaikki vähän tarkemmin kuin aikaisemmin, ei sen kummempaa. Kyllä sellainen onnistuisi. Olivathan he jo tottuneet.
Otto lähti ikkunasta huomattavasti varovaisemmin kuin oli illalla kulkenut siitä sisään. Hän kiirehti talon edustalle ja nousi saman tien rappuset sisälle. Kukaan ei vaikuttanut ihmettelevän mitään, ja isäntäkin toivotti hänelle huomenet niin kuin aina. Otto ennätti istua pöydän ääreen ennen kuin Nils astui huoneestaan pirttiin. Hän oli riisunut liivinsä ja solmionsa; ilman niitä hän näytti kutakuinkin sopivalta maalaispöytään. Oliko hän siis pukenut ne vain Oton iloksi? Nyt sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään: Nils nyökäytti Otolle tervehdyksen niin etäisen asiallisesti, että Otto melkein epäili, oliko edellisyötä tapahtunut lainkaan. Tai edelliskesää. Hän nyökkäsi takaisin. Heillä ei olisi suurempia ongelmia, jos he onnistuisivat esittämään näin. Eivätkä he olleet edes myöhästyneet ruoalta samana aamuna.
Kymmenvuotias pikkupiika Elli astui tupaan porstuasta isosiskonsa Liisan edellä. Hän vilkaisi pöydän suuntaan ja jähmettyi hetkeksi aloilleen.
"Nisse!" hän sitten huudahti riemukkaasti. Nilsiä ilmeisesti kutsuttiin Niilon lisäksi siksikin. "Milloin sinä tulit?"
Otto arveli, että sentään jonkun Eerolassa olisi oikeastaan kuulunut teititellä Nilsiä. Renkikesä oli kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä. Nils vastasi aurinkoisesti saapuneensa tilalle edellisiltana ja uppoutui saman tien juttelemaan tytön kanssa. Nils istui viimein taas pöydässä Ottoa vastapäätä. Otto osasi keskittyä nauttimaan siitä hetkeksi, kunnes huomasi Liisan katselevan ylioppilaan vaatteita pitkään. Tyttö oli edellisenäkin kesänä kainostellut Nilsin seuraa, mutta Nils ei ollut vaikuttanut huomaavan mitään erikoista. Hän ja tyttö olivat tulleet lopulta toimeen niin hyvin, että Otto oli jo vähän huolestunut. Mutta Nils nyt oli sellainen vähän kaikkien kanssa. Eikä ollut mikään ihme, jos muutkin kuin Otto olivat ihastuneet häneen. Liisa olisi sitä paitsi turvallisesti ensimmäisten joukossa, jos Nilsin mielitiettyä alettaisiin arvailla urakalla. Otosta tuntui kuitenkin ikävästi, että hän itse voisi olla jopa seuraavana listalla. Ihmisillä oli sentään silmät päässään.
Otto oli ajatellut syövänsä aamuruoalla monta annosta hyvällä ruokahalulla, mutta nyt hänen olonsa oli taas vaihteeksi vähän niin ja näin. Kaiken lisäksi Vilho jaksoi kohotella hänelle tietäväisesti kulmiaan koko ruokailun ajan. Hän silmäsi välillä Nilsiäkin, ikään kuin Otto ei olisi muuten älynnyt, mistä oli kyse.
Lopulta Otto yskähti.
"Onko kuulunut, tuleeko Janne huomenna talkoisiin?" hän kysyi, varmuuden vuoksi matalalla ja kuuluvalla äänellä, sillä jolla puhui vakavimmista työasioista.
Vilho ei alkanut vinoilla, vaan pudisti päätään.
"Viimesimmäks sano jotta sylykässöö sinne päen", hän sanoi.
"Vieläkö sitä niin pirusti risoo?" Jussi huokaisi.
Oli yleinen puheenaihe, että Aholan Janne olisi mielellään nainut samalla tilalla palvelleen Kaisan. Siksi hän oli luonnollisesti tykännyt huonoa, kun Kaisa olikin päätynyt yllättäen Jussin morsiameksi. Siitä käänteestä kukaan ei toisaalta ollut tainnut tykätä hyvää. Janne olisi ollut oiva lisä talkooväkeen, mutta Otto ei kaivannut rakennukselle riidanhaastajia.
Puheenaiheen keksittyään Otto sai kysellä kaikessa rauhassa, ketkä kaikki olivat tulossa talkoisiin. Hänen täytyi tosin pitää juttua yllä koko ajan, niin ettei Vilho saanut päähänsä alkaa esitellä tietojaan. Oton täytyisi varmaankin vihjata hänelle ja Jussille joskus, ettei asiasta parannut tätä nykyä hiiskua puolellakaan sanalla. Eivät toiset selvästikään toivoneet hänelle pahaa, kunhan kiusasivat välillä huvikseen.
Ruoan jälkeen ulkona Vilho sitten maleksi Oton luo aitan edustalla - muka joutilaana, mutta selvästi kiireisenä ottamaan asian puheeksi. Nils ei ollut paikalla, sillä Elli oli johdattanut hänet kädestä pitäen laitumen reunalle katsomaan edellisenä kesänä syntynyttä Elli-hiehoa.
"Siitä on tullut jo tosi iso ja pullea", Elli oli kertonut. "Vilho sanoo, että siitä saadaan hyvä lypsävä." Nyt Vilho virnisti Otolle vinosti ja kohotti kulmiaan.
"Että semmosta", hän sanoi luihusti. "Missäs olitta?"
Otto ei kiirehtinyt suotta vastauksen kanssa. Olisiko hän muka kertonut, että he olivat heilastelleet isännänkammarin seinän takana? Jussi kerkesi onneksi tulla parahiksi paikalle kysymään, mistä oli puhe.
"Otto ee ollu koko yönä aetassa", Vilho kertoi hänelle.
"Mitä?" Jussi kysyi - huomattavasti enemmän innoissaan kuin järkyttyneenä. Hän läimäytti Ottoa selkään kuin ylpeä isä. "Nythän sinä. Vaikka sinähän nyt olisit saattanut olla töissäkin koko yön. Ethän ollut?"
"No en sentään", Otto sanoi. Hän yritti olla jotenkin rento, mutta kuulosti jähmeältä. "Nilsin kanssa minä."
Hän oli puhunut jutuistaan niin vähän, että jo tällainen sai Jussin ja Vilhon katsomaan häntä, kuin hän olisi paljastanut jotain paljonkin salaisempaa ja herkullisempaa. Tai ehkä toiset täydensivät loput illan kulusta päässään.
"Pittää kaet sitä jonniin jatkoo tiällä semmosta elämätä nyt kun Jussi jootu naemissiin", Vilho sanoi. "Ja kun minä en ruppee nii Oton on pakko."
"Ei siinä mitään, hieno homma teille", Jussi sanoi. "Melkoinen mies, pakko vaan sanoa. En arvannut pöydän ääressä mitään."
Otto oli epäilemättä punainen naamaltaan, mutta ehkä hän vähän pitikin tällaisista puheista. Hän oli nykyään mies, jolla oli heila, jonka kanssa hän vietti aikaa loppujen lopuksi ihmeen häpeilemättä. Hänen uudenlainen käytöksensä oli aika kiinnostavaa, toistenkin mielestä. Ainakaan juuri nyt kukaan ei nähnyt asiassa mitään sen kummempaa tai oudompaa. Nils oli varmaankin ollut oikeassa sanoessaan, että Jussi ja Vilho olivat heidän puolellaan. Tällä hetkellä Otosta tuntui jopa, että nämä olivat iloisia hänen puolestaan. Tietyllä tapaa hänellä oli kaikki aika pirun hyvin, ennen kuin kävisi jotain ikävää.
Jutustelu taukosi, kun Otto keskittyi katsomaan, miten Elli retuutti Nilsiä seuraavaksi juoksujalkaa Kaisan luo, viereisen aitan edustalle. Pikku-Veera oli tullut äitinsä sylissä ulkoilemaan aurinkoisena aamuna.
"Se on kamalan pikkuinen! Ja huutaa hirveän kovaa kun sillä on nälkä!" Elli osasi kertoa.
Jussi, Kaisa ja Veera olivat majoittuneet kevättalvesta päärakennuksen vieraskammariin. Siellä oli kuitenkin ollut vain yksi sänky ja kehto, joten Jussi oli nukkunut muiden kanssa tuvassa. Lumien sulettua perheelle oli raivattu oma aittahuone, jossa Jussillekin liikeni oma peti.
Otto katsoi, kun Nils tervehti Kaisaa, esittäytyi ja kätteli häntä. Kaisa oli pitkä tummahiuksinen nainen - ja kauniskin, vaikka näytti useimmiten tyytymättömältä. Toisaalta, niin näytti Jussikin nykyään. Nyt Kaisa kuitenkin hymyili tuntemattomalle ja omituisen tuttavalliselle, selvästi rikkaalle nuorelle miehelle vähän hämmentyneenä.
"Tässäkö on Veera?" Nils kysyi ja kumartui hymyillen käärön puoleen. "Onpa hän sievä!"
"Niin on", Elli vahvisti.
Otto ei oikein tiennyt, miten sievä vauva oli. Hän oli katsonut sitä lähempää pari kertaa, eikä se ollut tykännyt hyvää. Enimmäkseen se nukkui hiljaa, vaikka alkoikin kai vähitellen valvoa vähän pidempään. Mahtoi olla aika tympeää, kun ei päässyt vielä liikkumaan itse. Tai ehkä mokoma ei osannut harmitella sellaista. Sehän ihmetteli omaa kättäänkin. Otto tiesi sen kyllä, koska Jussi osasi tuskin puhua muusta kuin tyttärestään.
Nils puheli Veeralle jonkin aikaa höperösti leperrellen ja näkyi kutittelevankin sitä. Kaisa vaikutti ihmettelevän tilannetta hetki hetkeltä enemmän, mutta Veera kurlasi tyytyväisen kuuloisesti. Sen pieni, pullea käsi kurottui nyytistä ja otti kiinni Nilsin sormesta. Niinpä niin: kaikki pitivät Nilsistä. Se oli tietysti vain hyvä, mutta kun Liisakin tuli katselemaan meininkiä, Otto oivalsi, että Nils oli jutellut aamun kuluessa melkein pelkästään naispuolisille ihmisille. Eikö hänen olisi nimenomaan kuulunut pysyä erossa...?
"Otto-setäkin on tuolla", Nils sanoi ja kääntyi hymyilemään Otolle, kuin olisi miettinyt häntä kaiken aikaa. Otto-setä. Ottoa ei ollut ennen sanottu sellaiseksi, mutta kaipa se kuulosti hyvältä, ainakin Nilsin äänensävyllä. "Mikset ole kertonut, että hän on näin hurmaava. Tule katsomaan!"
Otto käveli hitaasti Nilsin vierelle ja kurkisti nyyttiin varovasti. Pyöreäkasvoinen Veera katsoi häntä suurilla silmillään aika kyllästyneen näköisenä ja painaisi poskeaan kädellään. Sitten se käänsi katseensa Nilsiin, hymyili vähän hampaattomalla suullaan ja huitaisi käsillään tyytyväisenä.
"Eikö vaan olekin potra tyttö?" Jussi kysyi. Kaikki alkoivat kokoontua vauvan ympärille, niin kuin monesti muulloinkin. "Kohta jo puoli vuotta vanha."
"Hänessä on paljon isänsä näköä", Nils sanoi. Ehkä olikin, vaikka tumman tukkansa Veera oli perinyt Kaisalta. Kun molemmat vanhemmat olivat koreita, ei varmaan ollut suuremmin väliä, kumpaako lapsi muistutti.
Kaisa katsoi Jussia aika arvioivasti - ja melko varmasti happamammin kuin useimmat naiset olivat häntä katsoneet.
"Onko torppa jo valmis?" hän kysyi tuikeasti, muistuttaakseen Jussia siitä, missä hänen olisi pitänyt olla.
"Eihän sitä päivässä rakenneta", Jussi sanoi.
"Tässä on kyllä ollut montakin päivää aikaa rakentaa", Kaisa sanoi. "Sinulla on perhe täällä odottamassa."
"Asia on hoidossa koko ajan", Jussi huokaisi. "Mikä ihme sinua taas risoo? Veeralla on hyvä olla aitassakin, ja Liisa ja Ellikin on hoitamassa."
"Pitäähän meillä olla sentään torppa", Kaisa sanoi. "Hävettää elellä toisten nurkissa. Kunnon mies olisi tehnyt torpan valmiiksi ennen kuin..."
"En minä ihan tämmöistä suunnitellut", Jussi tokaisi. "Tulet sinä torppasi saamaan."
"Tulenkohan? Sinä pelaat vaan korttia kaiket päivät."
"Yhden kerran pelasin Vilhon mieliksi. Ja entä sitten? Ei maailma siihen kaadu. Sinä suurentelet joka asiaa."
"Eilenkin illalla olisit joutanut olemaan torpalla", Kaisa sanoi. "Täällä et ainakaan tehnyt mitään."
"Eilen olikin Oto..." Jussi aloitti. Otto ennätti säikähtää, mutta Jussi nielaisi sanansa viime hetkellä. "Eilen olikin eilinen", hän sanoi ja tuhahti.
"Annetaan jo olla. Me ollaan lähdössä torpalle. Heti aamusta, nimittäin. Ja huomenna tulee talkoisiin puoli kylää rakentamaan. Kyllä sinne päästään."
Viimeisen lauseen Jussi sanoi lempeän leikkisästi, sillä hän hymyili Veeralle ja silitti sen poskea.
"Toivottavasti pelto on kunnossa", Kaisa huomautti.
"On, on", Jussi huokaisi. "En minä ole ihan tyhmä."
Jussi siirtyi lopulta vähän sivummalle. Kukaan ei viitsinyt sanoa mitään, sillä suunnilleen tällaista pariskunnalla oli aina. Jussi oli tietysti tehnyt jonkinmoisen palveluksen jo ottaessaan Kaisan vaimokseen, eikä tällä siksi olisi kuulunut olla varaa vaatia liikoja. Toisaalta Kaisa oli oikeassa. Torpparilla täytyi olla torppa, ja Otto oli kieltämättä joutunut patistelemaan nuorempaansa sen rakennushommiin useammankin kerran. Jussi oli samanlainen kuin kaikki ikäisensä (paitsi Nils, tietysti) eikä sopinut perheen pääksi, mutta kyllä Otto tavallaan ymmärsi häntä. Eerolan rengeillä oli ollut aika mukavaa kolmestaan. Jos Jussilla olisi ollut mukavaa vaimonsakin kanssa, asiat olisivat epäilemättä sujuneet joutuisammin. Sille asialle Otto ei osannut tehdä mitään, joten hän tyytyi rakentamaan torppaa, vaikka sitten ilman Jussia. Siis silloin, kun ei ollut Nilsin kanssa.
Jonkin ajan päästä Otto lähti torpan suuntaan Jussin ja Vilhon mukana. Hän jäi kuitenkin odottelemaan Nilsiä pellon reunalle. Tämä oli ollut lähtevinään kävelyretkelle toiseen suuntaan muistikirjan ja kirjoitustarvikerasian kanssa. Onneksi hän sai sentään liikuskella tiluksilla vapaasti. Otto seuraili, kuinka Nils teeskenteli haahuilevansa vain sattumalta sinne, missä Otto odotti. Lopulta, kun Eerolasta ei enää nähnyt selvästi, hän sitten kiirehti Oton luo juoksujalkaa - ja Otto riensi jälleen häntä vastaan. Se oli ehkä vähän hölmöä, kun he olivat olleet yhdessä koko aamun. Niin, yhdessä ehkä, mutta eivät kahdestaan. Se oli toista. Mitenhän Otto malttaisi isännöidä talkootyöt itsekseen? Hän ei oikein voinut pyytää Nilsiä työmaalle vierelleen juttelemaan ja suukottelemaan hänen kanssaan. Herättäisi epäilemättä huomiota, jos he kuljeskelisivat rakennuksella käsikkäin. Onneksi talkoot olisivat ohi nopeasti, ja sitten olisi kaikkea. Juhannuskin...
Kun he kävelivät metsän poikki kallion suuntaan, Nils kertoi muiden asioiden muassa antaneensa Ellille tuliaisina lettinauhan ja pussillisen omia suosikkikaramellejaan. Piikatytölle sellainen oli vähän liiallista - muttei onneksi liian liiallista. Otto oli nimittäin vähän pelännyt, että Nils toisi tytölle porsliininaamaisen nuken tai jotain muuta, mikä olisi kuulunut paremmin jonkin kartanon pienelle fröökynälle.
"Sinulle en valitettavasti tuonut mitään", Nils sanoi Otolle. "Olin jo ostamassa suuren ruusupuketin, mutta sitten ajattelin, että siitä koituisi harmia. Sellaista elettä ei olisi ollut kovin vaikea tulkita."
Nilsin käsivarsi hipaisi taas Oton käsivartta.
"Harkitsin myös kuuden tuuman nauloja", Nils jatkoi kiusoittelevaan sävyyn samalla kun kietaisi kätensä Oton käsipuoleen. "Mutta sitten ajattelin tuoda vain jotain, mistä varmasti pidät. Ja, voilá, tässä minä nyt olen."
Nils heilautti vapaata kättään kuin esitelläkseen itseään. Hänellä olisi ollut varaa sanoa kaikki sanomansa omahyväisyydet vakavissaankin, mutta Otosta oli tietysti hauska vastata hänen liioitellun itsetietoiseen hymyynsä sopivan tympääntyneellä ilmeellä. Etenkin, kun se sai Nilsin aina nauramaan.
"Mutta vakavasti puhuen olen pahoillani, etten keksinyt tuomisia", Nils sanoi hetken päästä. "Tiedäthän, sopivan lahjan valinta on hieman haastavaa... tällaisessa tapauksessa."
Niin, he eivät oikein ymmärtäneet toistensa maailmoja. Otto vakuutti, ettei lahjan puute haitannut. Hän oli kieltämättä tullut ikävissään vuoleksineeksi jotain Nilsille, mutta olihan tämäkin kuulemma kirjoittanut hänelle runoja.
"Voisin toki kerätä sinulle kukkakimpun nyt saman tien", Nils sanoi ja vilkaisi valkokukkaista puuta, jonka ohi he kävelivät. "Tuomikin kukkii."
Niin, tosiaan. Tietystihän se, tähän aikaan kesästä. Otto ei vain ollut huomannut sitäkään. Hän piti tuomenkukista. Mutta...
"Ehkä on parempi, jos et kerää", Otto sanoi harmissaan.
Nils katsoi häntä kummissaan, mutta oivalsi pian.
"Ai niin, sinä saisit naurut jos veisit kimpun aittaan", hän naurahti. "Vilho on barbaari. Mutta jospa keräämme sellaisen meidän huoneeseemme."
Heidän huoneeseensa.
Eihän se oikeastaan ollut - ja toisaalta taas oli, tavallaan.
"Otetaanko siihen montakin oksaa?" Otto kysyi ja kurotti saman tien taivuttamaan tuomesta yhtä kaunista. "Olisiko tämä hyvä?"
"Oikein hyvä. Entä sopiiko tämä violetti kukka?"
"Joo, se on hieno. Kerää sitä paljon."
Kimpusta tuli niin kaunis, että Nils pyysi Ottoa yöksi silmää vinkaten huoneeseens- tai siis heidän huoneeseensa ihailemaan sitä. Otto oli päättänyt suunnilleen tuhat kertaa menevänsä seuraavaksi yöksi aittaan, mutta hän ei osannut kieltäytyä. Hän löytäisi kyllä aamulla torpalle Nilsin vierestäkin.
/ / /
Taas kerran suuret kiitokset kaikille lukijoille, votaajille ja kommentoijille!