Jonkin ajan kuluttua Nilsin solmio roikkui avonaisena Oton kaulalla. Heidän oli jo korkea aika vetäytyä omaan rauhaansa. Nils astui erilleen Otosta vain siksi aikaa, että saattoi avata huoneen oven raolleen valitellakseen enolleen syvää väsymystään ja kertoakseen vetäytyvänsä loppuillaksi huoneeseensa, ilman iltaruokaa. Hän kuulosti ihmeen viattomalta ja vakuuttavalta siihen nähden, että hänen huulensa punersivat suutelemisesta ja että hänen toisen käden sormensa leikittelivät kaiken aikaa Oton kauluksella, julkeasti salassa isännältä. Nils oli kertonut huijanneensa puheillaan joskus rehtoriaankin, joten ei ollut ihme, että Antti uskoi häntä, huolestui suorastaan. Otto ei toki missään tapauksessa hyväksynyt isännälle valehtelemista. Silti, kun Nils sulki oven pahoiteltuaan asianlaitaa ja vinkkasi Otolle silmää keinauttaen päätään ylpeänä taidonnäytteestään, he molemmat joutuivat tyrskimään pidätellystä naurusta.
Pian onnistuneen petoksen jälkeen Nils ja Otto luikahtivat peräkanaa pihalle ja kiirehtivät päärakennuksen taitse laitumen reunaa metsän suojaan - muka vaivihkaa, mutta kisaten ja naureskellen kuin mitkäkin. Jos joku olisi nähnyt heidät, hänen ei olisi ollut vaikea arvata, mitä oli meneillään. Mutta miksi kukaan olisi huomannut? Ja oliko sillä oikeastaan merkitystä juuri nyt? Miten muka, tällaisessa tilanteessa? Otosta oli tullut saman tien samanlainen sietämätön hölmö kuin edellisenä kesänä. Se oli hiton mukavaa. Hän halusi...
Nilsille kaikki tuntui olevan yhtä luontevaa kuin ennenkin, eikä Ottokaan pystynyt juuri nyt tekemään asioista vaikeita. Hänen verensä kiehua porisi iloisesti kuin hänen ikäisellään nuorella miehellä kai kuuluikin - niin, hän oli nuori mies - ja hänen päässään humisi. Nils saattoi olla ylioppilas, mutta hän oli sentään Nils. Otto tunsi hänet ja hänen virneensä, ja... no, hän piti hänen lakistaan. Luoja, miten hän piti siitä. Ja Nilsin tummasta katseesta, ja hänen kosketuksestaan, ja... hänen huulistaan...
Oli, kuin Otto olisi löytänyt lähteen korvessa juuri, kun oli ollut nääntymässä paahteeseen. Hän ikään kuin kiirehti veden ääreen ja ammensi virvoittavaa jääkylmää vettä kasvoilleen ahnaasti, saamatta kyllikseen. Tällaisessa tilanteessa, tällaisessa seurassa, hän ei yksinkertaisesti voinut eikä halunnut pyristellä toiveitaan vastaan. Kaikki vain tapahtui. Nils oli viimein siinä. Otto sai koskettaa häntä. Hän Ottoa ja Otto häntä... Heittäytyminen oli kamalaa ja kiusallista, eikä Otto ollut tullut yksinäisyydessä yhtään taitavammaksi olemaan lähellä toista. Hän kuitenkin tarvitsi Nilsiä. Yhdeksään kuukauteen kukaan ei ollut ymmärtänyt häntä eikä nähnyt häntä oikein. Ehkä Nilskin tarvitsi häntä, ainakin vähän. Näkihän Otto, miten tämä iloitsi - melkein hehkui. Jostain syystä hänen kaltaisensa ihminen katsoi Ottoa edelleen täsmälleen samalla tavalla kuin Otto katsoi häntä, juoksutti sormiaan hänen hiuksissaan ja henkäili hänelle loputtoman hellästi. Tämä taisi olla Nilsillekin juuri sitä, mitä hän eniten tarvitsi. He olivat kahdestaan, toisiaan varten. Oli kai heidän molempien luonnossa, että he... Otto oli jotenkin onnistunut luulemaan, etteivät he enää nauraisi yhdessä. Ja olihan hän ajatellut myös, ettei milloinkaan, missään tilanteessa lempisi ylioppilasta. Nyt se ei kylläkään tuntunut tärkeimmältä. Nils olisi saanut olla oppiarvoltaan mikä vain, eikä Otto olisi palvonut häntä enempää tai vähempää. He eivät saaneet tarpeekseen vähällä.
Otto oli estänyt itseään käymästä kalliolla viime kesän jälkeen. Hän oli kiertänyt seudun muutenkin niin kaukaa kuin mahdollista. Nyt hän löysi paikan uudelleen kuin hyvän ystävän, ja oikeassa seurassa. Kaunishan se oli, ja kiven pinnassa viipyi vielä hieman lämpöä, jota se oli imenyt itseensä päivän helotuksesta. Nyt aurinko oli jo melkein painunut mailleen, ja taivaanranta oli sonnustautunut lämpimiin sävyihin. Järven pinta seisoi pellon takana lähes peilityynenä; päivän leppeät tuulet uinahtaisivat pian alkukesän leutoon yöhön. Vaikka Otto ei ollut runoilija, jopa hän saattoi tuntea kesäillan houkuttavan toiveikkaan kuiskeen hellänä puristuksena rinnassaan. Koko hiljainen, valoisa yö, ja vain he kaksi valveilla salaisuuksineen. Kuikka huusi jossain kaukaisessa lahdessa.
Otto ja Nils istuivat kylki kyljessä ihmeen arkisesti ja sopuisasti, kuin olisi ollut tuiki tavallista, että he olivat rakastavaisia ja tekivät yhdessä kaikenlaista aika uskomatonta. Nilsiä tosin hymyilytti, ja niin Ottoakin. Hän oli viimein rauhassa; ei värjöttänyt kohmeessa, ei tutissut jännityksestä eikä kiehunut. Hän oli tietysti ollut äsken aika nolo, ja oli varmaan vieläkin, mutta hän ei voinut sille mitään eikä se näkynyt haittaavan Nilsiä - kuten ei ollut haitannut aiemminkaan. Nyt Otto sai vain olla tässä, mielissään, ja lämmitellä pehmeällä, kumman tutulla läheisyydellä.
Kukaan tilalla ei välittänyt, missä Otto huiteli. Jussi ja Vilhohan olivat suorastaan käskeneet häntä pysymään poissa, eivätkä muutkaan varmaan osanneet ihmetellä suuremmin, että hän oli taas kerran jättäytynyt pois ruoalta. Nils oli kaiken lisäksi ottanut mukaansa eväsnyytin ja mehupullon - matkaeväänsä - niin että heidän ei edes tarvitsisi kärvistellä nälissään.
Nils oli pukeutunut vain paitahihasilleen. Hänen takkinsa, liivinsä ja solmionsa lepäsivät kalliolla ja hänen lakkinsa keikkui hävyttömän leikkisästi hänen takaraivollaan. Hiuksissa ei ollut enää tietoakaan kampauksesta tai kurista. Otto keskittyi hetkeksi pohtimaan, pitikö niistä enemmän pöllytettyinä vai herraskaisesti tällättyinä. Vielä enemmän hän mietti, miten ihmeessä juuri hän oli tehnyt kaikkea sellaista moisen pojan kanssa. Hän ei oikein edes huomannut, että ojensi kätensä Nilsin selän taitse ja veti häntä kevyesti lähemmäs itseään.
He olivat hiljaa. Puhumattomuus ei kuitenkaan tuntunut erottavan heitä toisistaan. He olivat niin lähekkäin, ettei heidän tarvinnut puhua mitään. Eivätkä he ehkä olisi osanneetkaan, aivan heti kaiken jälkeen. Otto oli edelleen aika ihmeissään siitä, mitä päivä oli tuonut hänelle. Hänestä tuntui - tai paremminkin; hän uskoi suorastaan tietävänsä, että Nilskin mietti heitä ja kuluneita tunteja. Hän oli ottanut Oton käden omaansa. Oton kädetkin olivat aika karun näköiset, ainakin kun niitä katseli rinnakkain Nilsin käsien kanssa.
"Mikä tuohon on sattunut?" Nils kysyi ja osoitti arpea Oton etusormessa.
Yksi uusi arpi mokomissa kourissa ei oikeastaan merkinnyt paljoa. Ei kai Nils ollut tuijottanut niitä niin paljon, että huomasi pienetkin uudet naarmut? Hitto, mitä hän oli joutunut muistelemaan talvensa. Hän sai olla aika merkillinen, jos sai jotain mielihyvää siitä, että... Oton osa oli paljon parempi.
"Vuolaisin puukolla joskus talvella", Otto sanoi. "Näitä sattuu."
"Näyttää ilkeältä. Sinun ei pitäisi vuoleskella liian pimeässä", Nils sanoi ja silitteli arpea hellästi. Se tuntui ihmeen hyvältä. Aikuisena ihmisenä ja vanhimpana renkinä Otto osasi tietysti hoitaa omat asiansa ja sitoa omat haavansa. Kaikkein viimeiseksi hän halusi jonkun alkavan hoivata häntä. Ei hän tarvinnut sellaista. Ja kuitenkin hänestä tuntui nyt, kuin... Onneksi Nils oli nyt hänen vierellään. Ja onneksi tämä ei kertoisi kenellekään, millainen Otto osasi olla.
"Ei tuommoinen haava nyt ole mitään", Otto vakuutti, vähän hymyillen.
"No niin", Nils sanoi hetken päästä äkkiä, kuin olisi havahtunut unesta. Hän katsoi Ottoa silmiin innokkaasti hymyillen. "Kerro kaikki!"
"Mikä kaikki?" Otto kysyi.
"Mitä täällä on tapahtunut sillä välin, kun viruin kaupungissa? Et varmaankaan kertonut kaikkea kirjeissäsi", Nils sanoi.
"Enpä tosiaan", Otto myönsi. Sattuneesta syystä heille ei ollut juolahtanut mieleen alkaa kertoilla kuulumisia aiemmin päivälläkään. "Mistäpä sinä tahtoisit kuulla?"
Nils kysyi aluksi Jussin ja Kaisan yhteiselosta ja Veerasta. Otto kertoili jotain. Aluksi puhuminen oli kankeaa, mutta Nils tuntui kuuntelevan mielellään ja kiinnostuneena, vaikka aihe vaihtuikin välillä toiseen vähän tökerösti. Vähitellen Otto sitä paitsi oppi taas puhelemaan. Olihan hän aina välillä pannut merkille kaikenlaista, mistä oli päättänyt kertoa Nilsille heti, kun he näkisivät toisensa. Hän olisi kirjoittanut kirjeistäkin paljon pidempiä, jos kirjainten raapustaminen ei olisi ollut niin tuskaista. Oli nimittäin paljon asioita, joita hän pystyi kertomaan vain Nilsille. Vähän höperömpiä ja turhempia, sellaisia, joille Jussi ja Vilho olisivat vain nauraneet tai kurtistaneet kulmiaan ihmetellen. Nauroihan Nilskin, mutta oikeissa kohdissa. He olivat ihmeen hyviä kavereita, yhä, lakista huolimatta.
Pitkällinen puhuminen alkoi tosin äkkiseltään rasittaa Oton kurkkua. Oli hyvä, että Nils alkoi kertoa omasta elämästään. Hän pahoitteli vielä kerran, ettei ollut ehtinyt kirjoittaa useammin. Ei se haitannut enää. Otto tiesi nyt, että kaikki oli kunnossa, paremmin kuin hän olisi osannut kuvitella. Nilsillä oli vain ollut kiireitä kavereidensa kanssa. Hän kertoi innokkaasti ja eläväisesti kaupunkilaisten monimutkaisista suhdekiemuroista, ylioppilasjuhliensa pienistä kömmähdyksistä ja kärsimyksestä, jota opiskelu oli hänelle tuottanut. Otto kuunteli tarkasti, mutta enimmäkseen hänen täytyi ihmetellä rikkaiden kaupunkilaisten elämää, joka pilkisteli joka välissä. Juhlissakin oli tarjoiltu herkkuja, joita Otto olisi uskonut olevan lähinnä Taivaassa. Mutta olihan Nils ne ansainnutkin. Hän kertoi ylpeänä, että hänen ylioppilaskokeensa olivat menneet hyvin. Se ei ollut mikään ihme. Tuskinpa Nils olisi voinut olla huono missään.
"Onneksi olkoon", Otto sanoi. "Kuinkas muutenkaan. Olit niin ahkerakin."
Nils hymyili leveästi.
"Saanko suukon palkaksi?" hän kysyi.
"Saisitkohan?" Otto virnisti samalla, kun kohotti kätensä Nilsin takaraivolle ja nojautui lähemmäs häntä. Eikö palkan olisi kuulunut olla pois antajaltaan?
"Ohoo", Nils sanoi, kun he nojautuivat erilleen. "Tästä syystä siis sanotaan, että opiskelu kannattaa. Mutta tiedätkö, minusta tuntuu, että olen ansainnut toisenkin."
"Totta", Otto sanoi ja jatkoi palkkion maksamista. Tällä kertaa se oli kylliksi Nilsille.
"Nämä taas ovat sinulle. Teet täällä niin paljon." hän sen sijaan sanoi ja suikkaili suukkoja ympäri Oton kasvoja, kunnes syventyi pidempään suudelmaan.
"Ah, tänä kesänä minä aion todellakin kirjoittaa runoja", Nils henkäisi sekoitettuaan Oton päätä tarpeeksi, ja virnisti leikkisästi. "Tuntuu, että saan täältä varsin runsaasti inspiraatiota."
Nilsin kasvoille levisi äkkiä tyytymätön, melkein huolestunut ilme.
"Mutta ole kiltti ja unohda edelliskesän runot", hän pyysi. "Ne olivat enimmäkseen aivan kammottavia. Luen sinulle heti huomenna paljon parempia."
"Oliko niissä jotain vikaa?" Otto ihmetteli. "Minusta ne olivat hienoja."
"Ne olivat kauheita!" Nils huudahti. "Usch, minua aivan hävettää."
Nils luetteli jonkin aikaa kaikkia monimutkaisia ongelmia, joita hän nykyään näki runoissaan. Kaipa Otto sitten uskoi, että ne tosiaan olivat olemassa.
"Runot kyllä kuvasivat tunnetta, mutta riimit olivat naurettavia. Voi kamala sitäkin, jossa koetin tunnustaa sinulle tunteitani."
Otto muisti kyseisen runon oikein hyvin. Häntä punastutti melkein vieläkin.
"Se oli kyllä... semmoinen."
Nilsiä nauratti ääneen.
"Todellakin", hän sanoi päätään pudistaen. "Haluaisin polttaa sen."
"Älä sentään", Otto toppuutteli.
"En toki oikeasti", Nils sanoi. "Sekin on tavallaan tärkeä minulle."
Nils nosti eväsnyytin syliinsä ja alkoi kääriä sitä peittävää vaaleaa kangasta auki.
"Äiti tunki mukaan voileipiä, mutten saanut syötyä läheskään kaikkia matkalla", hän kertoi. "Näitä on vielä tuhottomasti. Olen hukassa, jos et ota puolta näistä."
Nils rapisteli voipaperinkin auki. Sen alta paljastui kasa vaihtelevan kokoisia leipäviipaleita, joiden päällä näkyi olevan ainakin juustoa ja kinkkua.
Oton olisi kai kuulunut kieltäytyä tarjouksesta kohteliaasti, mutta hän huomasi yllättäen olevansa nälkäinen kuin hevonen peltotyöpäivän jälkeen. Leivät näyttivät sitä paitsi liian herkullisilta. Otto otti siis yhden niistä käteensä mukisematta.
"Äiti teki nämä. Siksi nämä ovat vähän tällaisia", Nils sanoi lämpimästi hymyillen samalla kun esitteli leipäviipaleensa epätasaisuutta ja paksuja kinkkusiivuja. "Ja riittäisivät vuoden erämaavaellukselle. Mutta kyllä nämä maistuvat hyviltä."
Keittäjä ei kuulemma ollut ollut saapuvilla Nilsin ilmoittaessa lähdöstään, joten rouva Berg oli tarttunut toimeen itse. Nils kertoi, että maatalon tyttärenä tämä autteli mielellään ruoanlaitossa aina tilaisuuden tullen, puolittain salaa.
Otto puraisi voileipää - ja hotkaisi loputkin siitä melkein saman tien. Hän ei muistanut, koska oli viimeksi syönyt kunnolla, ainakaan hyvällä ruokahalulla. Voileipä suli hänen suuhunsa ja tuntui melkein yhtä pökerryttävältä kuin suukko poskelle. Seuralla ja maisemalla saattoi olla oma vaikutuksensa asiaan, mutta ateria tuntui taivaalliselta mannalta. Ehkä Otto oli tosiaan palannut elävien kirjoihin.
"Nämähän on pirun hyviä", hän sanoi.
"Niinpä", Nils sanoi. "Ota vain lisää."
Otto ei aikaillut.
"Äiti laittoi mukaan mehuakin", Nils sanoi kohottaen pulloa Oton nähtäväksi. "Itse olisin voinut ottaa mieluummin jotain muuta."
"Sinun pitää kiittää äitiäsi", Otto sanoi, mutta ymmärsi sitten, ettei hänen oikeastaan olisi kuulunut syödä leipiä ollenkaan.
"Mitähän äitisi tykkäisi tästä?" hän mietti.
"Jaa, no", Nils sanoi. "Tuskinpa hän ymmärtäisi. Mutta ei hän pahastuisi siitä, että olen jakanut leivät renkimiehen kanssa."
Nils haukkasi palan voileivästään, pureskeli sen ja nielaisi.
"Isä taas sanoi, että sinä olet minulle hyväksi", hän sanoi. "Olen näet nykyään kultainen poika. Tai ei hän suoranaisesti puhunut juuri sinusta, sillä hän ei tiedä sinusta. Mutta käytännössä."
Otto koetti vastata hymyyn, vaikka häntä hirvitti miettiä Nilsin vanhempia. Häntä ei voisi milloinkaan esitellä heille, eikä hänen siis olisi missään nimessä kuulunut... Mutta näissä asioissa nyt ei ollut Otolle mitään uutta. Hän oli ennenkin törmännyt niihin ja kiertänyt ne suosiolla, sillä muuten hän olisi pinkaissut saman tien pois Nilsin luota. Sitä paitsi, ainakaan tehtailija ei syyttänyt häntä poikansa pilaamisesta, vaan tavallaan suorastaan kiitteli. Ehkä Otolla sujui ihan hyvin - oudoksi heilaksi.
Syötyään ja juotuaan Otto istui aloillaan ja katseli tyyntyneelle järvelle. Ennen pitkää hiljainen myöhäisilta, vähäiset unet ja sydämeen hiipinyt kylläinen rauha saivat hänen näkökenttänsä hoipertelemaan ja hänen silmäluomensa tuntumaan raskailta. Lopulta hän antoi silmiensä painua kiinni, viipyi hetken... toisenkin... ja havahtui päänsä nyökähdykseen. Unen pentele väijyi jo nyt aivan liian lähellä, vaikka Otto ja Nils olivat sopineet kiertelevänsä koko yön maita ja mantuja. Kaiken lisäksi Nilskin huomasi ongelman.
"Voit nukahtaa siinä, jos tahdot", hän sanoi hiljaa ja vaihtoi asentoaan niin, että Otto oli hänen sylissään. "Vai pitäisikö meidän lähteä tilalle?"
Otto suoristautui saman tien, mutta vain vähän.
"Eihän meidän vielä tarvitse", hän sanoi.
"Minusta tuntuu, että tarvitsee. Meillä on edessämme loputtomasti öitä", Nils vakuutti. "Nyt sinun pitää nukkua."
Hän oli oikeassa.
Mutta...
Otto mietti hetken, ennen kuin sanoi: "Kuule, talon ikkunat on melko matalalla."
"Anteeksi?" Nils kysyi kulmat vähän kurtussa. Hänen siristelynsä vahvisti hämmentynyttä vaikutelmaa entisestään.
"Ja ne saa auki. Meinaan, että niistä voi kulkea", Otto selitti. "Että jos yöllä. Ja aamulla."
Nils katsoi häntä silmät pyöreinä. Sietikin. Otto ei oikein itsekään uskonut itseään.
"Otto!" Nils huudahti, päivittelevään sävyyn, mutta enimmäkseen kai iloisen hämmästyneenä: hän paransi asentoaan innokkaana ja henkäisi: "Tule heti tänä yönä."
Otto vastasi leveään virneeseen.
"En tiedä, osaisinko olla tulematta", hän sanoi. "Enkä sitä paitsi ilkeä mennä aittaan tähän aikaan. Vilho heräisi."
Raukka oli päässyt kerran elämässään nukkumaan aitassa itsekseen.
Nilsiä hymyilytti.
"Mutta meidän pitää sitten olla hiljaa", hän sanoi leikkisään sävyyn.
"Tietysti", Otto sanoi. "Yöjalassa käymiseen on säännöt."
Heille niillä ei kyllä ollut enää ihmeemmin virkaa. Eikä niitä ollut heidän varalleen laadittukaan; harvat miehet kolkuttelivat kesäöisin toistensa oviin. Tai ikkunoihin.
"Minä voin kyllä teeskennellä nolostunutta ja estellä muodon vuoksi", Nils lupasi. Nyt hän kylläkin vaikutti kaikkea muuta kuin nolostuneelta, ja kysyi saman tien: "Lähdemmekö jo?"
Otto suostui mielellään.
Yhteinen yö...
Kun he palasivat Eerolan hiljentyneelle pihalle, Nils hiippaili sisään pääovesta, ja Otto kiersi talon taakse, ikkunan luo. Nils sai sen auki nopeasti ja melkein äänettä.
"Miksi Eerolan Otto on tähän aikaan akkunani takana?" hän kysyi kuiskaten ja hymynkaretta piilotellen. Hän siis tosiaan aikoi leikitellä. Ei Ottoa haitannut, oikeastaan, hänen kanssaan.
"Kysyisinpä vaan, jotta olisiko herra ylioppilaan sängyssä sijaa", hän sanoi.
Nils nosti kätensä poskelleen ja avasi suunsa yllätystä teeskennellen.
"Oj då, yöjalkaanko sitä ollaan tulossa?" hän kysyi ja käänsi katseensa kainosti pois. "Olenhan minä teitä katsellut, mutta en minä nyt oikein tiedä, kun enonikin..."
Otto mietti hetken. Omana itsenään hän olisi pahoitellut ja lähtenyt, mutta nyt hän leikki Jussia.
"Ei enosi herää", hän sanoi matalasti. "Minä voisin lämmittää sinua."
Nils kohotti kulmiaan vaikuttuneena ja silmäsi häntä kiivaasti. Sitten hän muisti taas palata rooliinsa.
"Voi voi, jos vain tahdotte, niin kaipa te saatte tulla", hän sanoi. "Mutta tietäkää sitten, että olen siveä herrasmies."
"En ota pois kuin saappaat", Otto vakuutti.
"Sääli", Nils sanoi, nyt jo pidätellen nauruaan. "Mutta tule silti."
Otto kapusi huoneeseen kätevästi, ilman liikoja kolinoita.
"Oletko mittaillut ikkunoita tätä varten?" Nils kysyi.
"Ehkä", Otto sanoi. Oli hän.
Heille tuli joitakin mukavia viivytyksiä, mutta ennen pitkää he painuivat pehkuihin. Sänky oli ihmeellisen pehmeä verrattuna Oton aittapetiin. Tuntui, kuin Otto olisi levännyt pumpulissa - tai silkassa ilmassa. Ja Nils oli hänen sylissään - viimein, taas, niin kuin oli oikein. Tällä kertaa heillä oli kaikki edessään, toisin kuin edellisen kesän viimeisenä yönä. He hymyilivät ja jutustelivat iloisesti, samalla kun kuljettelivat käsiään pitkin toistensa kylkiä vähän kuin epähuomiossa. Kaikki oli täydellistä: heillä oli oma kammarikin. He olivat teljenneet oven niin, ettei sitä saisi auki ulkoapäin, ainakaan helposti.
"Mitä teemme huomenna?" Nils kysyi.
"Sen näkee sitten", Otto sanoi. "Mutta Jussin torpalla alkaa talkoot tässä parin päivän päästä. Siellä menee koko päivä."
"Ei se haittaa", Nils sanoi. "Minä keskityn kirjoittamaan. Tai voinhan tulla auttelemaan."
"Veisit varmaan kaiken huomion."
"Sinun vai muiden?"
"Sekä että", Otto naurahti. "Saisivat rakentaa talon harja alaspäin enkä huomaisi mitään."
Nils hymähti.
"Voisin toki laittaa taas renginvaatteet, mutta toisaalta... en. Sitä paitsi teidän on parasta hoitaa rakennustyöt", hän puheli ja sulki silmänsä.
"Ilmoita heti, jos tarvitsette ikkunanpielilautoja", hän lisäsi hetken päästä unisesti. Hän painautui vielä vähän lähemmäs Ottoa.
"Minä ikävöin sinua niin paljon", hän mumisi.
Otto vastasi samoin sanoin, vaikka Nils ei ehkä kuullutkaan. Hän hengitteli jo niin kuin nukkuvat. Mistä hän mahtaisi nähdä unta?
Otto ei uskonut voivansa uneksia mistään todellisuutta ihmeellisemmästä, joten hän pyristeli pienen hetken unta vastaan. Vääjäämätön häviö ei kuitenkaan haitannut, sillä aamulla he heräisivät toistensa vierestä.