Istahdimme Joonan autoon ja otin kaikki herkkumme syliini. En halunnut, että mikään herkku olisi Joonan sylissä ja siksi hänen ajokykynsä herpaantuisi ja me ajettaisiin jonnekkin hemmetin korpeen. Joo tiiän, ehkä liian yliajattelua.
"Okei ja nyt mennään sinne meiän paikaan vai?" Joona kysyi samalla, kun käynnisti autoa.
"Joo", sanahdin nojaten samalla hieman auton selkänojaan. Selkänojat olivat tässä autossa mukavan pehmeät.
"Pääsen kattomaan mun mattoani!" Joona hihkaisi iloisena. Vilkaisin jätkää ja pyöräytin silmiäni huvittuneena. Varmasti ostaisi tulevaisuudessa miljoona mattoa ja eläisi niiden kanssa elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta siltikin halusin olla tuon blondin tulevaisuudessa mukana. Hän oli vain liian tärkeä minulle, en haluaisi koskaan menettää tuota ilopilleriä. En haluaisi enään koskaan kohdata sitä samaa sydäntä raastavaa kipua, kun riitelimme. Se oli hirvein kokemus minkä olin koskaan kokenut.
"Mitä sä mietit Anton? Nimittäin puristat nyrkkejäs aika kovaa." säpsähdin vähän Joonan yhtäkkistä lausetta. Laskin katsettani käsiini, jotka totta tosiaan olivat painuneet nyrkkiin ja alkoivat muistuttaa hieman valkoista. Hellitin otettani samalla, kun kulmakarvani olivat painuneet kurttuun. Mikä ihme mulla oli?
"Mä -en mä mitään erityistä mieti", mutisin kääntäen katseeeni käsistäni ikkunaan.
"Ootko ihan varma? Sä voit kyl puhuu mulle siitä jos se vaik helpottais", Joona jatkoi yrittämistään hellällä äänensävyllä. Miten ihmeessä kertoisin sen hänelle? Olihan hän sanonut, että haluaisi asua saman katon alla kanssani, mutta silti olin aivan liian epävarma. Entä jos hän oli valehdellut? En nimittäin ymmärtänyt miksi Joona olisi halunnut asua tälläisen kanssa samassa talossa...
"Ei se oo mitään tärkeetä, kai", mutisin tuijottellen liikkuvia maisemia.
"Kerro pliis mulle Anton. Mä en haluu et sä patoot tunteita sun sisällä ja sen jälkeen myöhemmin romahdat yksin. Mä oon täällä sun kaa ja lupaan sen etten koskaan kertois sun asioita kellekkään." kyllä mä Joonaan luotin sen verran etten edes olisi koskaan epäillytkään, että hän kertoisi asioitani muille. Ja olihan se totta, ettei saisi patoa tunteita itsekseen, mutta en ollut hyvä puhumaan tunteistani. Ja siksi mietityttikin se miksi Joona oli kanssani, olin vain kylmä, osasin harvoin sanoa mitään hempeää.
"Mä vaan mietin... tota...", aloitin hiljaa huokaisten samalla,
"Oliks se totta et... haluisit asuu mun kaa joskus... yhessä...?"
"Totako sä oot miettinyt?" Joona kysyi ja tunsin olevani ihan hölmö edes kysyessäni asiasta. Ei hän tietenkään ha-
"Tottakai mä haluan asua sun kaa! Se olis niin mahtavaa ja muutenkin oon ajatellut sitä tosi kauan! Se olis ihan huippua oikeesti!" Joona keskeytti ajatukseni iloisella huudahduksella. Käänsin katseeni häneen yllättyneenä, hän todella halusi muuttaa yhteen tulevaisuudessa? Oliko hän tosissaan?
"Oi-oikeesti?" kysyin hämmentyneenä ajavalta blondilta, jonka ruusunpunaisilla huulilla loisti iloinen hymy.
"No tottakai, Antsu!" Joona ilmoitti ja pysähtyttyämme liikennevaloihin, hän kääntyi puoleeni ja hymyili sydäntä lämmittävästi. Hymyilin pienesti takaisin hänelle.
"Täähän vuos on kohta jo ohi ja me mennään toiselle vuodelle lukioon, joten eikö meidän pitäis alkaa jo ettimään sitä asuntoa?" blondi kysyi katsellen mua ruskeavihreillä silmillään kysyvästi. Tuijotin jätkää yrittäen sisäistää hänen puhettaan. Halusiko Joona alkaa jo nyt etsiä meille kämppää? Hän taisi oikeasti olla tosissaan.
"Antoon?"
"Anttuskaa?"
Räpsyttelin silmiäni ja tarkensin katseeni mua tuijottelevaan blondiin, jonka kulmakarvat olivat rypistyneet söpösti. Hymähdin jätkälle,
"Joo, kyllähän meiän varmaan pitäis alkaa asuntoja ettii."
"Mä halaisin sua ellen olis turvavöissä ja ajamassa!" hän hihkaisi ja sai mutkin paremmalle tuulelle. Joona, koulun päivänsäde, joka sai kaikki hymyilemään ja mut ihan extra hyvälle tuulelle.
Enkeli kääntyi eteenpäin ja lähti ajamaan, kun valot vaihtuivat vihreiksi. Huomasin hänen kasvoilleen juuttuneen aurinkoisen hymyn.
Ei kauaa kestänyt, kun olimmekin jo keskustassa ja Joona ajoi meidät hieman syrjemälle alueelle. Kaikki syrjäiset kadut näyttivät synkiltä ja jokseenkin pelottavilta, mutta siksi kokoontumispaikkamme olikin täydellinen. Kukaan ei ikinä älynnyt tulla sinne, koska kukaan ei uskaltanut poiketa sivukaduille.
Auto parkkeerattiin jonnekkin kadun syrjään ja nousimmekin sitten ulos. Lukitsimme ovet ja lähdimme kävelemään herkut käsisämme kohti paikkaamme. Olimme käyneet siellä niin usein, että tunsimme kadut kuin taskumme. Itseasiassa sinne oli todella helppo suunnistaa, pari kertaa oikealle ja sitten vasemmalle, jonka jälkeen oltiinkin ruostuneen oven luona. Meidän 'talomme' seinille oli tuhrittu kaikenlaisia piirroksia ja jengimerkkejä, mutta ne olivat jo todella vanhoja, ei sellaista jengiä kai enään ollutkaan olemassa. Vilkaisin Joonaa ennen kuin törkkäsin ovea ja se avautui hieman naristen. Minkäs sille mahtoi, kun se oli jo niin vanha eikä kaupunkikaan korjaillut niitä enään. Ei kukaan täysjärkinen hienohelma tänne poikennut, ei koskaan.
"Oliks siel viel viinaa?" Joona kysyi, kun astelimme sisälle hieman tunkkaiseen kämppään. Eihän me niin useasti tänne tultu, että oltaisiin tuuletettu. Ei vaan ollut sellaiseen aikaa, tai no olihan muttei kiinnostusta.
"Kaipa siel viel yks pullo on", vastasin ja vein herkut telkkaripöydälle. Olihan se pöytä nyt aika pieni, mutta tarpeeksi iso neljälle jätkälle. Emme me tarvinneet mitään kauhean isoa, kunhan siihen mahtui juomat ja mässyt niin kaikki oli hyvin.
"Tää vai?" Joona huudahti ja käänsin katseeni blondiin, joka heilutteli kädessään puoli tyhjää rommipulloa.
"Joo just se!" sanahdin ja askelsin pieneen keittiöön. Kumarruin alahyllyjen tasolle ja nappasin sieltä jonkunlaisen sinisen, syvän kulhon. Laitoin sen pöydälle ja otin sitten vielä toisen hieman pienemmän kulhon toisen vierelle. Katselin niitä hetken mietteliäänä, kunnes nyökkäsin hyväksyvästi, otin ne käsiini ja harpoin takaisin pöydän luokse missä herkut olivat.
"Hei Joona! Teeks sä sen dipin ja laitat meille colaa laseihin?" kysyin samalla avaten sipsipussin. Kuulin jotain myöntyvän tapaista, joten aloin kaataamaan sipsejä isompaan kulhoon. Sen jälkeen avasin karkkipussin ja kaadoin ne toiseen kulhoon samaan aikaan, kun Joona saapui kahden, ison colalasin kanssa. Hän laski ne pöydälle ja kipaisi sitten hakemassa vielä dipin.
"Lisäsiks sä tonne jotakin vähän vahvehmpaa?" kysyin kääntäen jäänsinisen katseeni Joonaan, joka hymyili ilkikurisesti.
"No todellakin, tota rommia! Kuules Antsuli, meillä on nyt rommicolaa!" sen jälkeen blondi alkoi hihittää suloisesti mikä sai omatkin huuleni nousemaan ylemmäs.
"Sä oot ihan tyhmä", naurahdin hänelle ja istahdin sitten sohvalle.
"No niin oonki!" Joona sanahti hymyillen napaten käsiinsä limulasin ja joi siitä pitkän huikan. Katselin jätkän touhuja toinen kulmakarva koholla, mutta annoin asian olla. Kuitenkin kohta Joona olisi jo kännissä ja selittäisi mattonsa elämäntarinan ja kuinka rakastaisikaan sitä rumaa, vihreää mattoa.
Kuten lupasinkin, tässä teille uus luku piristämään maanantaita😁💗
Toivon et tykkäsit, votetit ja kommasit jotakin hasun hauskaa👀🙈❤ Ja juuh, me kaikki tiedetään minkälainen Joonasta tulee kännissä joten juuh, sitä ootellessa😂👊
Kiitos, kun luit!💓
Ps: Joonalla on tollaset silmät