A/N: moikka! tää luku on edellisiä lyhyempi, mutta seuraava luku on taas tosi pitkä, joten ehkä saan anteeks tän lyhyyden. on jotenkin ärsyttävää, kun luvut on näin eri pitusia, häiritsee itteeni, kun haluis, että ne ois ees suunnilleen samaa luokkaa. toisaalt tällasia lyhyempiä lukuja on tosi miellyttävää oikolukea 😄
nojoo, näitä tulee kyllä oikeesti aika tiuhaan. mä koitan pian julkasta uutta pätkää tohon 'me ei olla kai koskaan ehjiä' -kirjaan kans, jos osa sitä lukee. mulla on siihenkin monta lukua valmiina, mutta oon niin epävarma siitä kirjasta että pitää ihan kunnolla fiksailla noita lukuja ennen kun uskaltaa julkasta. 😂
ihanaa loppuviikkoa kaikille, ootte huippuja jokainen, muistakaa se <3
*
Luku 5 - Kissanpentu
Akseli
Se tyttö näytti säikähtäneeltä. Ja samaan aikaan tosi vihaiselta ja ahdistuneelta ja hermostuneelta, sen hartiat kohoilivat raskaan hengityksen mukana. Se oli ihan läpimärkä, ruskea tukka valui vettä, tumma silmämeikki alkoi uhkaavasti sotkeentua. Tosin olin mäkin kastunut, kun taivaalta tuli vettä ihan raivolla. Pisarat hakkasivat asvalttia ja jossain tosi lähellä jyrähti.
"Miltä näyttää?" Tiia lopulta tiuskaisi sateen yli, tosi sähäkästi, tylysti, niin kuin mä en olisi saanut kysyä.
Mä vähän hätkähdin.
Mä osasin olla aika hemmetin äkkipikainen ja mulla oli myös tapana suutahtaa, varsinkin humalassa, aika helposti, mutta jostain syystä mä en osannut hermostua Tiian tylystä äänensävystä. Ehkä mä olin jotenkin oudolla tavalla hämmentynyt siitä, että se nyt taas oli siinä. Tai että mä puhuin sille jo toisen kerran yhden viikon aikana.
"Et varmaan", vastasin ähkäisten ja työnsin kylmät kädet farkkujen taskuihin. Humala humisi päässä, mutta en mä nyt niin kännissä ollut, että olisin pitänyt käpyjen viskomista ikkunoihin ja ääneen kirosanojen huutamista ihan sellaisena hyväntuulisen ihmisen tekona. Ja kyllä se mimmi nyt muutenkin näytti aika surkealta.
"Terävä havainto", Tiia tuhahti kipakasti, ääni värähtäen. "Voit jatkaa matkaas, mä en tarvii sua siihen arvostelemaan", se sitten jatkoi samaan hermostuneeseen sävyyn ja katsoi mua hetken aikaa kylmästä hytisten, kunnes kiersi kädet ympärilleen ja käveli horjuvin askelin kerrostalon oven edustalla olevaan katokseen. Mä katsoin sitä kulmat koholla.
Arvostelemaan?
Tiia seisahtui seinän viereen, etsi puhelimen takkinsa taskusta ja yritti selvästi avata sitä, mutta ei hiljaisista kirosanoista päätellen onnistunut. Mä seisoin hetken aikaa keskellä pihaa sateessa, kunnes kävelin sen perässä siihen katokseen. Ihmeellistä kai, juurihan se mimmi oli tehnyt aika selväksi, että mun pitäisi häipyä. Ehkä mä kelasin, että se tarvitsisi apua.
Mä olin matkalla kotiin, tai ihan ensiksi taksitolpalle. Jätkät olivat koittaneet saada mua vielä jäämään baariin, mutta mua väsytti liikaa ja oli saakelin kova nälkä. Enkä mä oikeastaan jaksanut mun rakasta serkkuani enää, Samuelista tuli välillä niin rasittava kännissä.
Tiia nosti katseensa luuristaan ja katsoi mua epäuskoisena. Kai se ihmetteli, kun mä en oikeasti lähtenyt lätkimään, vaan seurasin sitä. Se hivuttautui kauemmas, ihan katoksen toiseen reunaan, niin kuin mä kantaisin jotain ruttoa, ja näytti siltä, että oli sanomassa jotain, mutta mä avasin suuni ennen sitä.
"En mä arvostele", totesin vilpittömästi ja pyyhkäisin otsaan liimautuneita hiuksiani. Ukkonen jyrähti uudelleen, vielä vaan kovemmin, ja sää oli suoraan sanottuna aivan jäätävän huono.
"Niin varmaan", Tiia puuskahti tökerösti ja tuijotteli kännykkäänsä, joka pysyi pimeänä. "Helvetti", se kuiskasi ääni särkyen, väsyneesti, laittoi puhelimen taskuunsa ja sulki silmänsä. Se hytisi ja paleli. Ehkä jos mulla olisi ollut takki, paksumpi kuin Tiian päällä oleva litimärkä farkkutakki, niin mä olisin tarjonnut sille sitä. Toisaalta, se olisi varmaan vaan suuttunut sellaisesta ihan mielettömän paljon. Repinyt sen takin palasiksi, tai sitten mut. Ehkä sitten parempi, ettei mulla ollut kuin se harmaa collegepaita.
"Asutko sä tässä?" mä kysyin, vaikka kai tajusinkin sen verran, että se asui. Tai mistä sen tiesi, saattoihan se viskellä käpyjä vaikka sen poikaystävän ikkunaan suutuspäissään.
Tiia avasi silmänsä ja katsahti mua.
"Jätä mut rauhaan", se huokasi laskien katseensa alas ja kiersi uudelleen kädet ympärilleen.
"En mä varmaan viiti lähtee vaan kävelemään ja jättää sua tähän kännissä paleltumaan", vastasin katsellen sitä. Ehkä mun velvollisuudentunto oli kuitenkin aika vahva, tai ehkä mä olin vähän huolissani. Hassua kai, en mä edes tuntenut Tiia.
Tässä mä kuitenkin seisoin, katoksessa rankkasateessa sen kanssa, ja kuuntelin sen tiuskimista. Jossain muussa tilanteessa mä olisin varmaan vaan ajatellut, että jääköön sitten siihen, ei ole mun ongelmani, mutta nyt mä voinut ajatella sillä tavoin.
"Unohtuko sulla avaimet kotiin?" kyselin.
Tiia puri huultaan ja näytti ihan siltä, että alkaisi itkeä. Lopulta se kuitenkin vaan veti henkeä ja kohotti kasvonsa maasta.
"Mun avaimet on mun pikkuveljellä ja se idiootti teki niin kusisesti, että lähti ilmeisesti lätkimään mun luota, vaikka se lupas olla siellä ja avata oven mulle", Tiia lopulta purkautui yllättävän suoraan, ääni väreillen ja työnsi kädet takin taskuihin, nojautui betonista seinää vasten. "Ja puhelimesta loppu akku, että mä en voi soittaa ees huoltoyhtiöön."
Mä katselin sitä otsaani rypistäen.
"Mullakin jäi puhelin kotiin, niin en voi lainata", mietin ja Tiia katsoi mua lievästi kummissaan. Ja sitähän se oli, kummallista, että mä unohdin niinkin olennaisen asian kotiin, kun lähdin baariin. "Asuuks sun porukat missä?" mä kysyin sitten, koittaen keksiä jotain ratkaisua tilanteeseen.
Tiia pyöritti päätään.
"En mä nyt sinne ainakaan voi mennä", se vastasi viileästi ja tuijotti sadetta. Sen silmäkulmasta karkasi kyynel, jonka se pyyhki nopeasti kämmenselkäänsä.
"Voitko sä mennä jonkun sun kaverin luokse?" ehdotin varovasti.
"Joo, mä kävelen Minjalle heti kun toi sade loppuu", Tiia mumisi katkonaisesti, huuli vähän vapisten, koittaen selvästi pitää itsensä kasassa. Se näytti tosi väsyneeltä, niin kuin se sammuisi hetkenä minä hyvänsä.
"No se ei varmaan lopu ihan heti", mä mietin. "Jos sä meet taksilla sinne?"
Tiia käänsi katseensa muhun.
"Tiiätkö, kaikilla ei oo varaa vaan ajella taksilla ympäriinsä", se lausahti tosi tylysti, melkein ivaten. Mä kohotin kulmiani sen hyökkääville sanoille. Tuntui melkein niin kuin sillä olisi jotain tosi henkilökohtaista mua vastaan. Tuli ainakin aika selväksi, että mitä se musta ajatteli. "Kyllä mä pärjään", Tiia jatkoi hiljaisemmin ja katsoi taas tyhjästi sateeseen.
Mä pyöritin vähän päätäni, vaikkei se varmaan nähnytkään.
"Sä voit tulla meille, lataat puhelintas ja soitat aamulla huoltoyhtiöön", ehdotin ihan täysin hetken mielijohteesta. En mä edes tiennyt miksi. Mä en ensinnäkään koskaan vienyt tyttöjä luokseni yöksi ja toisekseen, Tiia Kulmala ei todellakaan ollut sellaisia tyttöjä, joita mä ylipäänsä veisin, jos veisin. Enkä mä siis tietenkään ajatellut siitä mitään sellaista, tarjosin vaan viattomasti yöpaikkaa.
Mun kävi sitä vähän sääliksi, se näytti tosi ahdistuneelta, vaikka yritti aivan selvästi peittää sen.
Tiia käänsi katseensa muhun ja samassa sen katseessa välkehti varoittavasti.
"Mitä sä oikein yrität?" se sihahti tulistuneesti, siristäen silmiään ja mä nielaisin. "Sä luulet, että kun sä tarjoot mulle yösijaa, niin sä saat panna mua."
Se tuli helvetin suoraan. Ja se oli kyllä helvetin väärin. Ehkä Tiian kokemukset miehistä sitten olivat sitä luokkaa, mutta mä en kuitenkaan ollut sellainen, että yrittäisin saada seksiä joltain yksikseen kaatosateessa seisovalta tyttöparalta. Ei mulle tullut mieleenkään.
"En luule, enkä todellakaan ajatellu mitään sellasta", sanoin vakavana, puolustellen, melkein hämillään.
"Niin, eipä sulle varmaan kelpaakaan muuta kun sellaset tytöt, joiden pankkitilin saldo on vähintään viisnumeroinen", Tiia sanoi tökerösti, niin kuin sen olisi ihan pakko saada laukoa mulle jotain tosi tylyä, pakko saada loukata mua jotenkin. Mä kohotin ihan hitusen kulmiani. Se oli kyllä hemmetin äkkipikainen ja epäluuloinen. Mä mietin, että oliko se kaikille tuollainen, vai inhosiko se vaan mua jostain syystä ihan erityisen paljon.
"No en mä kyllä niin ajattele", vastasin katsoen Tiiaa.
"Miten vaan", se mumisi hytisten.
"En mä yritä mitään, koitan vaan auttaa", totesin vielä vakavasti ja Tiia vilkaisi mua. "Tule nyt, sä oot ihan jäässä."
Tiia pyyhki silmiään ja laski katseensa alas. Se näytti miettivän tosi tarkkaan, se rypisti vähän kulmiaan ja puri huultaan. Oikeastaan mä kelasin, että se ei tulisi, vaan jäisi mieluummin siihen.
"Missä sä asut?" se kohta kuitenkin kysyi hiljaa.
Ilmeisesti se tuli siihen tulokseen, ettei kylmässä värjöttely humalassa ollut erityisen mukavaa pidemmän päälle.
"Mä oon mun porukoilla kesän, kun ne on reissussa, on sinne joku kymmenen kilometriä", selvensin ja Tiia näytti siltä, niin kuin se tosiaan epäilisi, että mä yrittäisin jotain.
"Tuolla on takseja", jatkoin ja nyökkäsin asemaa päin, niin kuin Tiia nyt ei tietäisi, että siellä oli niitä. Ainahan siellä oli.
Tiia seisoi hetken aloillaan, kuin miettien lähtisikö tosissaan mun mukaan. Lopulta se liikahti, irrotti selkänsä seinästä.
"Jos sä yrität mitään, niin mä nirhaan sut", se totesi napakasti. Mun kasvoilla kävi ihan pieni hymy. Jokin sen kipakkuudessa oli söpöä.
"En yritä, ei tarvii alkaa tappohommiin", lupasin nostaen käsiäni.
Tiia katsoi mua hetken, kunnes nyökytteli. Sen ilme suli vähän, viileys katosi sen harmaiden silmien katseesta.
"Okei, hyvä."
Se näytti tavallaan söpöltä, se oli niin kuin joku ojanpohjalle unohdettu kissanpentu, joka kaipasi silittämistä. Oli se kyllä myös hemmetin nätti, vaikka tukka oli märkä ja ripsarit osittain poskilla. Sillä oli jotenkin surumieliset, mietteliäät kasvot, niin kuin maailman tuska painaisi koko ajan sen harteilla.
Mä en tiedä miksi mun humalaiset aivot ajattelivat tuollaista, mutta toisaalta, en mä tiennyt sitäkään, miksi mä kohta kävelin hytisevä, horjahteleva Tiia vierelläni bussiasemalle. Tilanne oli erittäin outo, lähes absurdi, mutta ehkä promillet lievensivät sitä aavistuksen.
Mä en tiennyt, että kaduttaisiko tämä aamulla.
Suunnistin rankkasateessa lähimmän taksin luokse, istuin pelkääjän puolelle ja Tiia liikahti takapenkille. Kerroin ratin takana istuvalle kuskille mihin oltiin menossa ja keski-iän ylittänyt partasuu katsoi ensin mua ja sitten peilin kautta Tiiaa melko pitkään, liian pitkään.
Se varmaan tiesi mut, tai tiesi mun vanhemmat. Mä meinasin sanoa sille, että mä en maksanut sille mistään töllistelystä, vaan ajamisesta, mutta en kuitenkaan viitsinyt olla ilkeä.
Ja kyllä se äijä lopulta käynnisti Mersunsa ja kaasutti aseman pihasta. Radio soitti jotain suomi-iskelmää ja mä nojauduin ikkunaa vasten ajatuksissani.
Matka kylältä mun porukoille kesti ehkä viisitoista minuuttia, minkä jälkeen mä maksoin taksin ja toivotin ratin takana istuvalle miehelle hyvät illanjatkot. Satoi edelleen ihan kaatamalla, kun mä paukautin taksin oven kiinni ja keskitin katseeni takapenkiltä pihalle ilmaantuneeseen tyttöön. Se katseli ympärilleen levottomana ja edelleen jollain tavalla tosi epäluuloisena, niin kuin se miettisi, että pitäisikö sittenkin jättää tulematta sisälle.
Mä taas mietin, että isä tappaisi mut jos se tietäisi millaiselle tytölle mä tarjoilin yöpaikkaa. Mun isä oli niin helvetin idiootti. Meillä oli pihalla valvontakamerat, mutta mä olin kytkenyt ne pois päältä. Kai ne pitäisi pitää päällä, jos tänne vaikka tulisi joku murtovaras.
Taksin mentyä mä kävelin askel vähän heittäen talon ulko-ovelle, näppäilin oveen koodin sammuttaakseni hälyt ja työnsin sitten avaimen lukkoon. Katsahdin Tiiaa, joka seisoi tovin pihalla sateessa, kunnes käveli hitaasti kuistille. Se vilkaisi mua varautuneesti, kun mä pidin ovea sille auki ja pujahti sitten eteiseen lämpimään.
Se huojui vähän, otti seinästä tukea riisuessaan kenkänsä ja takkinsa, ja liikahti sitten peremmälle. Mä jätin kengät myös eteiseen ja seurasin Tiiaa, melkein törmäsin siihen, kun se oli yhtäkkiä vaan pysähtynyt aloilleen. Se hieroi topin alta näkyviä paljaita käsivarsiaan edelleen kylmästä hytisten.
"Mä etin sulle laturin, oliks siinä ihan sellanen perus micro-usb?" kysyin ja Tiia säpsähti. Se nyökytteli ja mäkin nyökyttelin, kunnes kävelin huoneeseeni. Etsin koulupöydän sotkuisesta laatikosta sopivan laturin ja nappasin vielä vaatekaapistani Tiialle paidan ja collegehousut, niin sen ei tarvitsisi olla niissä läpimärissä.
Mä olin kyllä aika herrasmies, oikeasti.
Vedin kastuneen collegepaidan päältäni ja vaihdoin sen rentoon huppariin, kunnes palasin takaisin. Tiia seisoi edelleen aloillaan, niin kuin se ei uskaltaisi liikkua siitä mihinkään. Se käännähti katsomaan mua ja mä purin vähän huultani, kunnes ojensin vaatteet ja niiden päälle olevan laturin.
"Voit lainata mun vaatteita", sanoin ja hymyilin vähän perään. Tiia katsoi mua hämillään, edelleen epäilevästi, niin kuin se ei yhtään luottaisi muhun. Niin kuin se kelailisi, että hetkenä minä hyvänsä mä kumauttaisin siltä tajun kankaalle ja raahaisin meidän kellariin. Mä en yhtään ihmettelisi, vaikka sillä olisi takataskussa pippurisumute kaiken varalta.
"Okei", se äännähti vaisusti ja otti vaatteet sekä laturin mun kädestä. "Onks täällä missä vessa?"
Mä osoitin vähän matkan päässä olevaa ovea. Tiia vilkaisi mua, kunnes viimein liikahti, laski puhelimen ja laturin pienelle eteisen pöydälle ja suuntasi mun vaatteet kädessään vessaan. Mä katsoin hetken sen perään. Kun ovi sulkeutui, niin mä päätin etsiä lakanat ja tyynyn, ja tehdä Tiialle pedin meidän sohvalle. Olo tuntui ihan vähän selvemmälle, väsytti vaan tosi paljon ja oli sietämättömän kova nälkä.
Napsautin olohuoneeseen valot ja vilkaisin ympärilleni suuressa olkkarissa. Me oltiin kyllä oltu jätkien kanssa ihmeellisen siististi, vaan muutama kaljatölkki oli unohtunut nököttämään olohuoneen marmoriselle pöydälle. Hyvä vaan, ei yhtään jaksaisi huomenna siivota. Mä levitin lakanan sohvalle, heitin sohvatyynyt lattialle, laitoin tyynyliinan tyynyyn ja peiton pussilakanaan, ja onnistuin ihmeellisen hyvin, siihen nähden, että mä olin kännissä ja petivaatteiden laittaminen oli ylipäätänsäkin ihan saatanan vaikeaa.
Tiia ilmaantui kohta olohuoneeseen ja mä käännyin katsomaan sitä. Se näytti vähän hassulta mun Leviksen paidassa ja mustissa verkkareissa. Se katseli mua hämillään ja vähän orvosti, epäluuloa edelleen olemuksestaan viestien, ja lopulta mä hymyilin.
"Voit nukkuu tässä", selvensin ja Tiia näpräsi paidan pitkää hihaa, vei hiuksia korvan taakse. Se näytti melkein ujolta, eikä äsken ulkona mulle tiuskineesta, tulisesta tytöstä ollut jälkeäkään. "Mä voin aamulla heittää sut kylälle, pitää muutenkin viedä Niklakselle sen auto", selittelin, koska en halunnut saada aikaiseksi mitään kiusallista hiljaisuutta. Mä oli melko varma, että sellainen laskeutuisi meidän välille aika helposti.
"Okei", Tiia kuiskasi ja käveli sohvan luokse. Se katseli hetken alas, kunnes nosti katseensa muhun. "Kiitos."
"Eipä mitään", mä vastasin. "Haluutko syödä jotain?"
Tiia pyöritteli päätään.
"Ei kiitti."
"Okei."
Mä hieraisin niskaani ja katsoin, kun Tiia istui sohvalle. Se otti peiton syliinsä ja pyyhkäisi pitkiä, kastuneita hiuksiaan. Sen silmämeikki oli valunut ihan aavistuksen poskille ja mä mietin ensin, että olisinko kysynyt, että olisiko se halunnut käydä vielä suihkussa, mutta kelasin sitten, että se varmaan tajuaisi senkin jotenkin väärin. Niinpä mä pidin suuni kiinni siitä suihkusta.
"Mä taidan tehdä jotain leipiä, ihan törkeen kova nälkä", puhuin sitten ja naurahdin vähän pakotetusti. Tiia vilkaisi mua.
"Joo."
Hetken aikaa mä seisoin aloillani, kunnes tajusin liikkua. Haroin märkiä hiuksiani ja kävelin olohuoneen poikki keittiöön. Tuntui tosi kummalliselta, mä en olisi ikinä arvannut, että ilta päättyisi näin.
Enkä mä tiennyt, oliko mun järkevää ottaa Tiiaa tänne, mä en kuitenkaan oikeasti tuntenut sitä. Ja jos se oli jossain ongelmissa Roope Koskisen kanssa, niin mä en voisi myöskään luottaa siihen, ettei se vaikka varastaisi täältä jotain. Meillä oli kuitenkin yhtä sun toista arvokasta täällä. Ehkä mä ajattelin vähän ennakkoluuloisesti, mutta en voinut itselleni mitään, kai mä jotenkin alitajuisesti kelasin, ettei Tiia ollut mikään kaikista kunnollisin tyttö. Toisaalta mä tiedostin myös, ettei mun pitäisi ajatella noin.
Laitoin keittiöön valot ja tein tarkan havainnon, että mun iPhone lepäsi sivupöydällä unohdettuna. Siihen se oli jäänyt, Tiian kirjan viereen. Hymähtäen pyöritin päätäni ja laitoin puhelimen housujen taskuun, kunnes aloin väsätä jotain kännipalaa – eli kinkku-juustoleipää mikrossa. Varsinaista gourmetmättöä.
Olisipa pizzaa. Kinkku-pekoni-aurajuusto. Voi luoja, että maistuisi.
Nappasin hedelmäkorista appelsiinin ja pyörittelin sitä käsissäni sillä aikaa, kun leivät pyörivät mikrossa. Kun safka oli valmis, niin mä nappasin lautasen ja päätin nautiskella eväästä huoneessani. Etsin jääkaapista colatölkin ja kävelin leipälautasen ja appelsiinin kanssa pois keittiöstä, askel edelleen vähän heittäen. Vilkaisin olohuoneeseen, jossa paloi vielä valo.
Tiia oli käpertynyt peiton alle, selkä mua päin, niin, että vaan pää näkyi. Se oli riisunut mun housut lattialle ja paljas sääri pilkisti peiton alta. Mulla oli sama juttu, mä inhosin nukkua housut jalassa – paita oli okei, mutta housut olivat ihan liikaa. Tiian nilkassa oli tatuointi, sellainen kissanpentu. Se oli se rusettipäinen tyttökissanpentu siitä lastenpiirretystä, Aristokateista.
Mun huulilla häivähti nopea hymy, kun mä sammutin kyynärpäällä valon olohuoneesta.
"Öitä", toivotin varovasti hämärään.
Mä sain vastaukseksi vaan hiljaista, peiton alta kantautuvaan unista tuhinaa.