Nils oli itkenyt koko junamatkan ja nieleskellyt kyyneleitä kävellessään kurjan, kammottavan kotikaupunkinsa halki. Kotiovellaan hän nosti päänsä pystyyn ja koputti kolme kertaa, koska hänen oli pakko.
Äiti tuli avaamaan. Perhe oli ymmärrettävästi varautunut tekemään hänen paluustaan suurenkin numeron. Jopa arvoisa Olof Berg suostui saapumaan työhuoneestaan, mutta Nils ei osannut tuntea mitään. Hän oli hetken ihmeteltävänä, puhui välttämättömän, pyöräytti Idaa, naurahti tuskaisesti parille huomiolle rusketuksestaan ja tyrkkäsi isänsä maalaamat taulut tämän käsiin. Sitten hän kipusi portaat yläkertaan ja sulkeutui huoneeseensa. Hän jaksoi höllentää solmiotaan hieman ennen kuin kaatui vatsalleen sängylleen, päiväpeiton päälle.
Hän jäi aloilleen. Kun hän hautasi kasvonsa pehmeisiin laventelintuoksuisiin petivaatteisiin, kaikki tuntui ainakin hetken aikaa vähemmän sietämättömältä. Upottavassa lämmössä ja surkeassa unenhorteessa hän saattoi edelleen uskotella itselleen mitä tahansa. Jos hän olikin oikeasti edelleen... Hän itki vain vähän ja unisesti.
Hän ponnistautui istuma-asentoon vasta, kun taloudenhoitaja toi iltaruoan tarjottimella hänen huoneeseensa. Nils riisui takkinsa, liivinsä ja solmionsa. Hän näykki lihapullia ja perunamuusia turtana, kyynelet silmissään. Ne eivät kuitenkaan kirvonneet ilosta, niin kuin hän oli kuvitellut. Kaikki maistui saippualta.
Samalla Nils suostui viimein katselemaan ympärilleen. Kaikki hänen huoneessaan oli säilynyt aloillaan; matto, nojatuoli, kirjahylly, vaatekaappi, peili, työpöytä ja työtuoli, kirjoitustarvikkeet, paperit ja koulukirjat... siivoojat olivat näemmä antaneet ranskanvihonkin pysyä avoimena. Nils olisi aivan yhtä hyvin voinut olla poissa vain pari tuntia. Mutta ei. Sillä välin kun hänen huoneensa oli levännyt pysähdyksissä, hän oli viettänyt kesän sukutilallaan. Hän oli kirjoittanut.
Ja rakastunut.
Luoja,
Otto...
Nils tuuppasi puoliksi syödyn annoksensa yöpöydälle ja kaatui kyljelleen sänkyyn.
Yhdeksän kuukautta.
Toivoton ikuisuus.
Nils alkoi jo nyt unohtaa, miltä Oton kosketus oli tuntunut.
Tutussa huoneessa kaikki tapahtunut alkoi vaikuttaa keksityltä ja vieraalta. Hän halusi pois.
Hänen ja Oton olisi kuulunut...
Tunnit kuluivat, eikä mikään Nilsin maailmassa muuttunut lempeämmäksi.
Kuinka olisi voinutkaan, kun Otto ei...
Lopulta Nils sai sentään vaipua katkonaiseen yöuneen.
Ehkä Nils yritti lähteä kouluun aamulla, ehkä ei. Mikään ei olisi voinut tuntua yhdentekevämmältä. Hän jäi istumaan nojatuoliinsa aamutakissaan eikä päästänyt ketään sisään.
Nils pysyi suljetun oven takana pari ensimmäistä koulupäiväänsä. Ensimmäisenä päivänä flunssaveruke vaikutti vielä menevän läpi. Nilsin äiti toi hänelle myymälästä hänen suosikkisuklaaleivonnaisiaan ja kyseli hieman veljestään. Nils kertoi niin paljon kuin osasi ja jutteli hetken. Ei hän osannut inhota äitiään. Tämä oli aina yrittänyt parhaansa, vaikkei ollut voinutkaan mitään sille, miten hänen miehensä oli kohdellut Nilsiä. Ehkä Nils oli järjestellyt ajatuksiaan maalaisilmassa, ehkä ei. Hän ei jaksanut miettiä. Hän olisi halunnut vain... Kaikkein mieluiten hän olisi kömpinyt äitinsä syliin niin kuin lapsena, kun oli kolauttanut polvensa tai polttanut sormensa kuumassa uunipellissä. Mutta ei hän enää voinut. Nyt hänen täytyi vain yrittää yksin.
Seuraavana aamuna isä jo kutsui Nilsin työhuoneeseensa. Nils riisui työläästi aamutakkinsa, pesi suolaveden jäljet kasvoiltaan ja pukeutui sivistyneemmin. Peilistä katsoi kymmenkunta vuotta vanhempi mies, joka oli aikapäiviä sitten nähnyt maailmasta kaiken näkemisen arvoisen ja jonka toivo häämötti korkeintaan yhdeksän loputtoman kuukauden päässä.
Nils oli toistaiseksi antanut isänsä vaieta maalauksistaan. Hän olisi kernaasti suonut tämän olevan hiljaa muistakin asioista, mutta kaipa hänen joutava aikansa kului yhtä rattoisasti valitusta kuunnellessa kuin sängynpohjalla lojuessakin. Isä salli hänen sentään istuutua, eikä näyttänyt erityisen raivostuneelta, vaikka Nils olikin menettänyt laiskuuttaan ja mielenheikkouttaan kaksi ensimmäistä kullanarvoista päivää viimeisestä lukuvuodestaan.
Kuulustelu alkoi viattomasti Nilsin "lomasta". Kävi ilmi, että vaikkei Nils ollut vaivautunut kirjoittamaan kotiinsa, Antti oli hoitanut työn hänen puolestaan ja pitänyt perheen ajan tasalla Nilsin kuulumisista. Isä referoi paria enon mairittelevaa kuvausta siskonpojastaan ja katsoi aina välillä Nilsiä, kuin olisi odottanut selitystä. Ehkäpä Nils oli oikeasti kunnon poika. Hän vakuutti lyhyesti ja pintapuolisesti viihtyneensä mainiosti ja pysyneensä erossa väkijuomista. Isä uskoi niin helpolla, että Nils tiesi, että hän tahtoisi kuulla poikansa kärsimyksestä vasta joskus myöhemmin. Kun isä alkoi kertoilla omasta nuoruuden kesästään petollisen pehmeään sävyyn, Nils arvasi, mitä oli tulossa.
"Kerrohan... Oliko sinulla maalla joku tyttö?" isä kysyikin peitellyn terävästi.
"Ei tietenkään", Nils sanoi. Ei hän valehdellut.
"Mutta mikä ihme sinua sitten voisi vaivata?" isä kysyi. "Olet laiminlyönyt opintosi, ja Märta on kertonut, että itkeskelet."
Nils huokaisi hiljaa. Taloudenhoitaja oli juorunnut vanhemmille hänen jokaisesta liikkeestään niin kauan kuin hän saattoi muistaa.
"Olenhan sanonut, että minulla on flunssa", Nils huokaisi uupuneena. Hänen kyynelehtimisensä ja sydänsurunsa eivät varsinaisesti kuuluneet hänen isälleen.
"Selvästikin", isä sanoi tuimasti ja kohensi lasejaan niin kuin vain hän osasi. "Toivon todella, että se paranee piakkoin. Olet huolestuttanut äitisikin."
Nils vakuutti voimattomasti parantelevansa vointiaan. Hän alkoi tehdä lähtöä.
"Nuoren miehen täytyisi osata kantaa tuollaiset flunssat hieman paremmin", isä huomautti hänen peräänsä. "Jos tyttö sopii sukuun, voimme aikanaan keskustella kihlauksesta."
Muissa tapauksissa... kyllä Nils tiesi. Sådant är livet. Unohda, ryhdistäydy ja käy koulusi.
Mitä isä tiesi mistään?
Nils palasi huoneeseensa ja veti peiton korviinsa.
Kunpa hän olisikin ollut flunssassa. Se ei olisi kiduttanut häntä.
Parin kolmen tunnin kuluttua hän raahautui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa kirjettä Otolle.
♦
Kaikki oli tyhjää ilman Nilsiä. Olikohan Otto oikeastaan edes elossa? Hän eli päivästä toiseen samassa tympeän harmaassa. Työnsä hän tietysti hoiti niin kuin piti. Kaipa hän tottuisi vähitellen. Ei häneen enää sattunut mitenkään terävästi.
Ensimmäisen illan hän oli istunut aloillaan työkaluvajassa kuin mikäkin vähämielinen, mutta ennen kuin seuraava päivä oli ollut illassa, hän oli kai jo alkanut hakata halkoja. Jussi oli käynyt pari kertaa kysymässä hänen vointiaan, mutta muuten hän oli saanut olla yksin.
Parin päivän kuluttua hän oli jo alkanut huomata tilanpidossa lukemattomia pieniä virheitä. Toiset eivät tietenkään olleet osanneet hoitaa hommiaan, kun hän oli juoksennellut metsässä. Aittakin oli päässyt siivottomaan kuntoon, ja työkalut ja naulat... Otto teki työnsä eikä ajatellut - -
Nils oli itkenyt lähtöpäivänä. Ja Otto kun oli typeryyksissään luullut, että tätä ei surettanut ollenkaan. Sitä paitsi, Nils oli sanonut... sen. Otto ei ollut ikinä uskonut kuulevansa sitä. Nyt hän oli vielä uskonutkin siihen. Nils oli sanonut rakastavansa häntä, lähdön suru silmissään. Ja Otto, vihoviimeinen älykääpiö, ei ollut saanut hämmästykseltään sanottua mitään. Ei yhtään mitään. Sitä hän mietti öisin. Tottahan hän olisi tiennyt vastauksensa! Kai Nilskin tiesi sen?
Otolla oli helvetinmoinen ikävä. Hän oli tuskissaan – etenkin iltaisin, kun työt taukosivat ja Otolle tuli kylmä yksikseen. Joskus hän katseli Nilsin hiuskiehkuraa. Hän ei ollut osannut aavistaa, kuinka joku ihminen saattoi täyttää ajatukset – monta viikkoa ja niin tuskaisesti. Onneksi hän sentään pääsisi katselemasta tyhjää petiä vieressään, kun kylmät yöt pakottaisivat rengit pois aitasta.
Otolla oli hetken aikaa ollut muutakin kuin työnsä, ja joku, joka kosketti. Ja oli kai hänellä edelleen, jossain kaukana. Vaikka ei Nils ollut kirjoittanut.
Kunnes Antti sitten erään kerran, parin viikon päästä, etsi Oton käsiinsä.
"Sain kirjeen Nilsiltä", isäntä sanoi. "Sen sisällä oli toinen kirje, joka on osoitettu teille rengeille."
Oton sydän tuntui heräävän lyömään. Hän tarttui isännän ojentamaan kirjeeseen aivan liian innokkaasti, melkein tempaisi sen tämän käsistä.
"Se on paljon paksumpi kuin minulle osoitettu", Antti naurahti.
Otto yritti parhaansa mukaan olla kiittelemättä turhan kiivaasti ja puristamatta kirjettä kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä. Hän ei oikein osannut, mutta isäntä ei vaikuttanut pistävän hänen intoaan pahakseen.
"On hyvä, että nuorella miehellä on ystäviä", hän sanoi. Otto ei tiennyt, tarkoittiko hän nuorella miehellä Nilsiä vai Ottoa, mutta ainakin hän hymyili Otolle lämpimästi. Otto onnistui ehkä hymyilemään takaisin. Isännän lähdettyä hän yritti jatkaa töitään vielä hetken ja antaa kirjeen odottaa hirrenraossa, mutta jo hetken päästä hän vetäytyi aittaan, istuutui sängylleen ja avasi kuoren.
Kirjeessä oli kymmenkunta sivua, ja kuoren tekstistä huolimatta se oli omistettu yksinomaan Otolle. Nils oli onneksi kirjoittanut yksinkertaisemmin vedoin kuin muistikirjaansa. Nyt Ottokin sai selvää. Häntä ei oikeastaan edes haitannut, että lukemiseen tulisi kulumaan paljon aikaa.
Päivän kuluessa Otto sai tietää, että Nils oli itkenyt, itkenyt ja itkenyt hänen peräänsä. Kaiken sen jälkeen hän oli kuitenkin aloittanut koulunsa, urheasti kuten aina, ja Johan oli kuin olikin nauranut hänen lyhyille lahkeilleen.
Nils pärjäisi kyllä, tietysti. Viimeisimmiksi kirjoitetuilla sivuilla hän alkoi Oton helpotukseksi jo kertoa kalaaseista ja syystakistaan. Vain Otolle, rakkaudella. Ottokin voisi tulla toimeen, kunhan Nils kirjoittaisi hänelle. Ja voisihan hänkin koettaa kirjoittaa jotain.
Kun taas näemme keväällä, saanhan levätä sylissäsi .
Kaivaten,
Nils
/ / /
No niin. Vau.
Kuten kerroin ensimmäisessä luvussa, olen kirjoittanut tämän kuvion jo kaksi kertaa ja vannonut monta kertaa, että
a) en koskaan enää palaa tähän tarinaan
b) en koskaan anna tätä kenenkään luettavaksi.
Ja tässä olemme kaikki nähneet lopputuloksen. :D Täytyy sanoa, että olen tällä kertaa uskomattoman tyytyväinen siihen, etten pysynyt lupauksissani.
Oli lopulta hauskaa käydä tämä tarina vielä (ainakin) kerran läpi. Juoni ja henkilöt kasvoivat tälläkin kertaa ihan uudenlaisiksi. Erityisen hienoa on kuitenkin ollut saattaa Nils ja Eerolan renkiveljekset teidänkin tietoonne sen jälkeen, kun olen ensin pyöritellyt ideaa jollain tasolla omassa pienessä päässäni reilut seitsemän vuotta.
Eipä tässä varmaan enää muuta kuin kiitos kaikille huikeasta vastaanotosta!
Tämä ei jää tähän, koska luonnollisesti olen päättänyt uusia myös sen jatko-osan, jonka vannoin erityisen kovasti kirjoittavani vain kerran. :D Tässä välissä pidän kuitenkin pienen tauon, jonka toivottavasti käytän erityisesti graduni viimeistelyyn. Palaillaan joulukuussa!