Otto heräili yöllä monta kertaa ja säikähti aina omituista painoa käsivartensa päällä. Sitten hän muisti, vaikkei ihan ymmärtänytkään. Nils.
"Oletpas sinä mukava siinä."
Otto oli ollut puoli-unissaan rehellisempi kuin hänen oli ollut tarkoitus. Hän oli edelleen ihmeissään: hän ei olisi ikimaailmassa arvannut, että sängyn jakaminen tuntuisi sentään niin oikealta kuin tuntui. Hän oli joskus haaveillut jotakuta täyttämään tyhjän paikan vieressään, mutta ei hän ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt, kuinka viheliäistä hänen olikaan ollut maata yksin. Nils oli lämmin, tiesi tarkasti kuka hän oli ja tahtoi - oikein tahtomalla tahtoi - silti tulla hänen viereensä. Hänen toinen kätensä milloin puristi Oton yöpaidan rintamusta, milloin lepäsi Oton selällä. Kerran Otto uskalsi painaa kasvonsa Nilsin hiuksiin, ja tämä äännähti unessaan tyytyväisesti. Ottoa itketti harvoin. Hän oli saanut tuhatmäärin sen mitä oli kuvitellut voivansa koskaan pyytää. Miten hän ikinä oppisi uudelleen sietämään...?
Kun Otto seuraavan kerran kävisi makuulle, Nils ei enää olisi - -
Ehkä ei olisi ketään enää milloinkaan.
Jos he näkisivät vielä, Nils tuoksuisi varmaan hajuvedeltä eikä maalaissaunan löylyltä.
Jos... he...
Otto heräsi, kun Nils pudisteli hänen olkapäätään. Hän oli jo istuallaan ja näytti huolestuneelta. Hänen hiuksensa roikkuivat hauskasti silmillä.
"Huomenta", hän sanoi ohuesti hymyillen. "Älä säikähdä, mutta muut taitavat olla jo jalkeilla."
Otto säikähti kiellosta huolimatta. Hän ponnahti istumaan ja totesi karun totuuden. Aurinko oli kivunnut taivaalla paljon korkeammalle kuin muina aamuina. Toisten sängyt olivat tyhjillään ja ulkoa kuului hiljaisia työn ääniä. Aamiainen ei kai sentään ollut mennyt ohi.
Jussi ja Vilho eivät olleet mitenkään voineet välttyä näkemästä Ottoa ja Nilsiä tehdessään aamutoimiaan. Otto osasi arvata, miten paljon näky oli riemastuttanut heitä.
Voi sun s...
Oton olisi pitänyt... hänhän oli aina ennen herännyt ensimmäisenä.
Oton mieli kieppui hetken kamalien tosiasioiden ympärillä. Mylläkkä laantui kuitenkin yllättävän nopeasti, ja Otto vaipui uudelleen makuulle hieraisten kasvojaan. Hän ihmetteli itsekin rauhallisuuttaan, mutta vahinko oli jo tapahtunut, eikä sille voinut mitään. Ja mitäpä sen väliä muutenkaan. Ei tällainen ollut mitään verrattuna tulossa oleviin hirveyksiin. Toisethan tiesivät jo, että he olivat yhdessä, vaikka eivät olleetkaan aiemmin nähneet heidän heilasteluaan. Otto pääsisi kyllä yli tällaisesta häpeästä, kaiken muun sivussa. Jussi ja Vilho olivat sentään antaneet heidän nukkua sen sijaan että olisivat tempaisseet peitteen heidän päältään herätykseksi.
Koska menetettävää ei enää ollut, Otto ja Nils koettivat viivytellä vielä hetken sylikkäin. He eivät tietenkään osanneet rauhoittua, joten lopulta he tyytyivät nousemaan jalkeille ja vaihtamaan vaatteensa. Kun he viimein rohkenivat astua ulos aitasta, Jussi ja Vilho olivat saman tien kärppinä paikalla. Molemmat näkyivät yrittävän pitää virneitään ja tyrskähdyksiään kurissa, vaikka Oton ja Nilsin näkeminen oli selvästi aivan liian hulvatonta. Hyvä, että joitain sentään nauratti.
"Hyvvee huomenta", Vilho sanoi luihuun sävyyn, jonka takana piileskeli häijyä naurua. "Nukuittako makkeesti?"
Hän mietti epäilemättä äskeistä näkyä. Eerolan vakaa Otto, ikään kuin oikein esittelemässä, kuinka paljon piti Nilsistä - miehistä. Esittelemässä luonteenheikkouttaan, ja vielä toisen kyljessä. Otolla ei ollut selityksiä. Hän oli halunnut Nilsin viereensä, koska tarvitsi läheisyyttä. Kummallistahan se oli, ja naurettavaa. Sitä oli melkein pakko töllistellä, varsinkin kun oikein Eerolan Otto... Oton olisi pitänyt ymmärtää piilotella tällaiset asiat paremmin eikä suostua kaikkeen. Toiset olivat jo alkaneet katsoa häntä oudommin. Entä tämän jälkeen? Ehkä hän ei enää kelpaisi kenenkään komentajaksi. Pystyisikö hän edes olemaan kenenkään komentajana, kun...?
"Kyllä nukuimme, kiitos kysymästä", Nils sanoi tylyn asiallisesti ja väläytti päälle nenäkkään hymyn, joka tahtoi viestittää, ettei heidän nukkumisjärjestelyissään ollut mitään ivailtavaa ja että nolausyritys koituisi Vilhon häpeäksi. Olisipa Ottokin osannut olla samanlainen.
Vilho huomasi näpäytyksen ja kohotti kulmiaan melkein vaikuttuneena.
"Ottokkii oel nii maereeta ku oes ollu äetisä kaenalossa", hän kuitenkin jatkoi ja tarkkasi katseensa vuorostaan Ottoon. "Herranen aeka että ollii..."
Otto tunsi naamansa punertuvan. Jussi kaiketi huomasi hänen vaikean ilmeensä. Hänen virneensä hyytyi, ja hän potkaisi Vilhoa sääreen. Savolainen lakkasi nälvimästä ja käännähti kaverinsa puoleen kimpaantuneena. He vaihtoivat hiljaa pari kiivasta sanaa, joiden aikana Jussi viittasi ohimennen Oton ja Nilsin suuntaan. Lopulta Vilho kohautti olkiaan vastahakoisesti.
"No jo männöö tuassiisa likottamiseks. En kaet minä nyt sillä ettettä saes olla vierekkäen", hän sanoi. "Kaet sitä joskus vuan pittää, jos tykkee. Kuha vähä katottiin, ku oel nii äetelätä. Kuka tahhaa semmosta vähä ihmettellöö."
Sanottuaan sanottavansa Vilho risti kätensä puuskaan ja huokaisi syvään.
"No, nyt ee toevottavasti tarvihe aenakkaa siitä ruveta vänkymmään", hän tokaisi. "Männään hitossa syömään."
"Näin tehdään", Otto ilmoitti kiireesti. Mitä nopeammin asia tulisi taputeltua, sen parempi.
Matkalla sisälle Jussi kuitenkin vielä jättäytyi jälkeen, seisahtui ja laski kätensä Oton olalle. Otto viittasi Nilsille, että tämä voisi mennä edeltä. Antti oli varmaan järjestänyt erikoisempaa ruokaa, kun Nils kerran... kun hän...
"Ethän ottanut pahemmin itseesi?" Jussi kysyi ja virnisti leveästi. Otto vilkaisi pikaisesti hänen silmiinsä.
"Enhän minä", hän sanoi.
Ajatteliko Jussi nykyään, varsinkin tämän aamun jälkeen, että Otto saattoi salaa katsella häntä niin kuin tytöt? Vai oliko hänen helppoa olla niin kuin ennenkin? Otto toivoi, että oli. Tuntui mukavalta ajatella, että hänellä voisi kaikesta huolimatta olla kavereita niin kuin tavallisella ihmisellä.
"Jotenkin se vaan on jännää, kun sinut näkee tuolla lailla", Jussi sanoi hymyillen. "Niin pihkassa kuin olla voi. Mukavaahan se semmoinen on. Tulee itsekin hyvälle päälle. Sitä minä vaan."
Otto nyökkäili vaivaantuneena, vaikkei oikein uskonut. Jussin ilme kävi vakavammaksi.
"Mutta niin, miten sinä nyt pärjäilet?" hän kysyi.
"Mikäs tässä", Otto totesi. Juttu uhkasi mennä taas lepertelyksi. Jussi oli kaiken lisäksi kumartunut vähän hänen puoleensa ollakseen hänen kasvojensa tasalla. Se oli aina kiusallista.
"Miina pitää saada valjaisiin päiväruoan jälkeen", Otto murahti.
"Minä laitan", Jussi sanoi. "Mutta kuule nyt, tuo on oikeasti pirun kova paikka. Hitonmoista, kun tulee ensimmäistä kertaa. Ja sinä kun vielä olet tuommoinen, että jäät aina vatvomaan..."
Pitikö heidän välttämättä puhua tästä? Otto ei, kerta kaikkiaan...
"Enköhän minä pärjää", hän tokaisi. Hän ei ollut yhtään varma, mutta nuorempien ei kuulunut holhota häntä. Jussilla olisi sitä paitsi varmaan ollut parempaakin tekemistä. Kuultuaan Kaisasta hän oli pysynyt yönsä melko kiltisti Eerolassa, mutta tuskin hänen kannatti käyttää viimeisiä vapaita hetkiään sentään Ottoa hyysäten.
"Kai Niilo tulee takaisin?" hän kuitenkin kyseli sinnikkäästi, ikään kuin olisi yrittänyt aloitella pitkääkin keskustelua.
"Kai se", Otto murahti ja lähti kävelemään sisälle.
Jussi seurasi hänen rinnallaan.
"No, tule ihmeessä puhumaan, jos tuntuu pahalta", hän kehotti vähän turhan pehmeään sävyyn.
Jumalauta. Jos tuntuu pahalta? Olisiko Otto enää ehtinyt muuta kuin puhua? Kaikkea sitä.
Aamuruoan jälkeen Otto ja Nils kävivät vielä hetken kalliolla. Se oli virhe. Matka tuntui joka askeleella viimeiseltä niin ilkeästi, että Oton sydäntä vihloi. Aamuinen sattumus oli saanut hänet hetkeksi unohtamaan kaiken hirveämmän, mutta nyt se palaili takaisin, lohduttomampana kuin koskaan. Nils lähtisi, lähtisi, lähtisi. Oliko parilla tunnilla enää merkitystä? He eivät edes osanneet puhua mistään. Kalliollakin he seisoivat hiljaa ja pitivät toisiaan kädestä. Maisema näytti kamalalta. Kesä oli ohi, ja Oton maailma tuntui kallistelevan uhkaavasti. Kun hän seuraavan kerran kulkisi näillä seuduin, hän olisi yksin. Oikeastaan hän olisi yksin jo parin tunnin päästä. Mikään ei olisi samaa ilman Nilsiä. Kävisikö Oton olo vielä paljon kurjemmaksi? Pystyisikö hän...? Miksi hänen oli ensinkään pitänyt ihastua?
"Hyvä, että pyysit minut tänne juhannuksena", Nils sanoi hiljaa.
Oli Ottokin lopulta iloinen siitä. Ja kaikesta. Mutta olisivatpa he olleet vieläkin juhannuksessa. Tai muutaman viikon takana, Oton sairasvuoteen äärellä. Otto olisi halunnut kokea kaiken sen jälkeen tapahtuneen uudelleen loputtoman monta kertaa. Tulisiko heille vielä joskus jotain samanlaista?
Paluumatkalla Otosta tuntui, kuin hän olisi kahlannut polviaan myöten menneiden, onnellisten päivien muistoissa. Ne tekivät kipeää. Otto ei olisi halunnut kävellä metsälaitumen kautta, mutta jotenkin hänen oli pakko.
Ennen pajupillit ja valolaikut Nilsin hiuksissa.
Nyt tyhjää ja kylmää.
Nils seisahtui hetkeksi katselemaan tuttua koivua.
"Voisimmehan me karata yhdessä", hän sanoi, vaikkei selvästikään tarkoittanut sitä.
"Minne me muka mentäisiin?" Otto kysyi.
Nils kohautti olkiaan. Hän loi Ottoon toivottoman katseen.
"Pariisiin", hän ehdotti kalseasti hymähtäen ja pudisti päätään. "Tämä on mieletöntä."
Otto oli täysin samaa mieltä.
He palasivat Eerolaan ruoka-ajaksi, mutta kumpikaan ei oikein saanut syötyä. Puuron jälkeen kello oli jo niin paljon, että Oton oli aika ottaa Nilsin vaatteet kaapista ja orrelta, vaikka hänen kätensä tärisivät. Hän vei vaatteet pihalle ja pudisteli niistä pölyt mahdollisimman hellävaroen. Välillä hän pysähtyi ihailemaan niitä. Hänen kätensä olivat puhtaat, mutta hän pelkäsi silti, että niistä jäisi likaisia jälkiä vitivalkoiseen, ohueen paidankankaaseen tai takin ja liivin silkkisiin vuoriin. Jokainen vaatekappale oli varmaan maksanut enemmän kuin Otto ymmärsikään. Jumalauta, niin pirun rikas poika. Ja ihana.
Jos Otto ei antaisi vaatteita Nilsille, jäisikö tämä...
Mitä pirua? Turha toivo.
Otto siis ojensi vaatteet suosiolla Nilsille. Hän yritti uskotella itselleen, että kaikki olisi vain huvitusta. Olisihan hän voinut koska tahansa muulloinkin pyytää, että Nils pukeutuisi hienoihin vaatteisiinsa. Hän oli itse asiassa harkinnutkin sitä oikein vakavissaan, mutta se oli jäänyt. Hänen mielitekonsa olisivat ehkä olleet liian omituisia paljastettaviksi. Nyt Nils sitten viimein tälläytyisi. Otto ei ajatellut syitä eikä etenkään sitä, että heillä alkoi jo olla kiire.
Otto koetti toimittaa jotain tyhjänpäiväistä aitassa samalla kun kuulosteli Nilsin pukeutumista. Ei niin, etteikö hän olisi mielellään katsellutkin.
"No niin", Nils sanoi lopulta. Otto kääntyi kerkeästi katsomaan - ja jähmettyi aloilleen. Hänen silmänsä eivät olleet koskaan todistaneet yhtä täydellistä näkyä. Tai ehkä tavallaan olivatkin, keväällä, mutta silloin Nils oli ollut hänelle ärsyttävä kakara. Nyt taas... Nils nojasi rennosti kerrossängyn tukipuuhun käsi housuntaskussa ja hymyili Otolle vinosti. Vain Otolle. Hän näytti pirullisen hyvältä, ja taisi tietää sen itsekin. Ja vielä puku päällä. Se oli kaiken lisäksi uskomattoman miehekäs ja istui hyvin. Hyvä luoja, Otto ei osannut ymmärtää näkemäänsä. Hän antoi katseensa lipua Nilsin silmistä kaulukseen, solmioon, vyöhön ja kenkiin. Harmaa, ruudullinen kangas oli Oton käsityksen mukaan tarkoitettu jotenkin arkiseksi, mutta vaikka hän oli tuijotellut aika monia pukuja aiemmin, tämä oli... Luoja.
Nilsin olisi ollut vaikea olla huomaamatta Oton katsetta ja hänen raolleen unohtunutta suutaan.
"Pidätkö?" hän kysyi leikkisästi ja suoristi solmiotaan.
Otto nyökkäsi nielaisten. Hän sai kai katsoa niin kuin tahtoi, mutta viimeistä kertaa, ja...
...Ihastuksen laantuessa hän ymmärsi kaiken aikaa kipeämmin, että hän ja Nils olivat vähintään eri maailmoista. Otto oli ollut hämmentävän rikkaan miehen kanssa. Ja oli edelleen: rikas mieshän asetti itsensä parhaillaankin hänen silmänilokseen. He olivat... Ei Otto olisi milloinkaan tehnyt sellaista, jos olisi jaksanut muistutella itselleen, millaisissa vaatteissa Nils oli tullut. Miten pirussa hän oli voinut kajota...? Minä hän oli pitänyt itseään!? Hänhän ei ollut kuin vaivainen renki, vaikka olikin leikkinyt Nilsin oppi-isää. Ei hänen olisi kuulunut edes haaveilla mistään tällaisesta. Hän oli epäilemättä huonoin mahdollinen ihminen Nilsille. Kunhan Nils pysähtyisi miettimään, hän huomaisi varmasti itsekin saman tien, miten hullu koko kesä oli ollut ja kauhistuisi hengiltä. Otto päästi suosiolla irti viimeisestäkin toivostaan. Mitä järkeä missään oli ollut? Eivät heidänlaisensa voineet mitenkään olla yhd...
"Hihat ovat kylläkin liian lyhyet. Ja lahkeet", Nils huomautti äkkiä.
Niinpäs olivatkin. Otto hymähti, vaikkei olisi uskonut enää osaavansa.
"Olet kasvanut", hän sanoi.
Kolmessa kuukaudessa ennätti kaikenlaista.
Nils punertui.
"En varmasti ole", hän väitti tuikeasti ja lopetti nojailunsa. "Olen aivan liian vanha kasvamaan pituutta."
Hän tiesi kyllä totuuden yhtä hyvin kuin Ottokin. Tuskin vaatteet olivat itsekseenkään kutistuneet, varsinkaan kun niitä ei ollut edes tarvinnut pestä. Eikä Nilsin ikäisen kasvaminen oikeastaan edes ollut mitenkään tavatonta. Voisikohan hän venähtää paljonkin? Hänestä tulisi Ottoa pidempi. Otto kyllä tottuisi siihen. Jos hän nyt enää ikinä edes näkisi...
Nils hyväksyi tosiasiat ihailtavan nopeasti. Ketäpä toisaalta olisi harmittanut olla vähän pidempi.
"Pahuksen kiusallista", hän voihkaisi kepeästi, enimmäkseen kai itsekseen. "Mutta onneksi takki on sentään vähän kireä käsivarsistakin."
Hän nosteli käsiään ja jalkojaan vielä hetken ja kohautti sitten olkiaan.
"No jaa, isä halkeaa riemusta, kun saa antaa rahaa taas uuteen garderobiin", hän hymähti melko häijysti tarkastellessaan hihansuutaan. "Sådant är livet, isärukka. Toivottavasti tämän syksyn mallistossa on jotain uutta ja hienoa. Nythän en ole luonnollisesti ennättänyt tutustua siihen. Mutta sjutton också, Johan kyllä kuolee nauruun, kun näkee tämän... Niin, villaahan syystakin tietysti täytyy olla, tai ehkä kuitenkin jotain kevyempää..."
Kun Nils lopetti vaikeaselkoisen pulinansa, he olivat hiljaa.
Pitkään.
Liian pitkään.
Otto katseli Nilsiä, joka hymyili hänelle laimeasti. Kotivaatteissaan. Arvokkaana miehenä. Välimatkan päästä.
Jotenkin vain... Kasvun ihmettelykin oli jäänyt, ja kaikki kävi taas ikävän viileäksi.
Ottoon ei kai enää voinut sattua erityisen pahasti.
Hän vilkaisi ulos ikkunasta.
Nils suoristeli kaulustaan.
He olivat samassa huoneessa, mutta eivät oikeastaan.
Mitkä lie karteroopitkin...
Ei Nils ollut tarkoittanutkaan, että hän ymmärtäisi.
Tuntui, kuin he olisivat jo nyt ajautuneet kaiken aikaa kauemmas toisistaan. Näinkö se sitten alkoi? Nyt jo? Oton sydän olikin toisaalta väsynyt pelkäämään.
Nilsiä ei vieläkään vaikuttanut haittaavan, että hän joutuisi kaupunkiin. Hän oli jo siirtynyt miettimään kotijuttujaan. Otto ymmärsi senkin. Ja hyväksyi. Tietysti. Luonnollisesti Nils unohtaisi hänet, ainakin parin päivän perästä. Otto ei... Hän ei voinut sille mitään. Olihan hänellä sentään ollut yksi kesä. Olihan hän tiennyt, mitä hänelle tulisi käymään ja miltä hänestä tulisi tuntumaan. Turha hänen oli vaatia kummempaa.
Mutta Nils...
Otto ei ollut ikinä tiennyt mitään tärkeämpää. Hän ei...
Kaikki oli väärin. Kaikki. Otto korventui keskellä aitan lattiaa.
Nils kai näki sen.
"Tulehan", hän sanoi. Lempeästi, mutta oudon vakavana. Hän ojensi kätensä niin kuin Otto silloin joskus, kuumeisena. Otto ei osannut muuta kuin huojua hänen syliinsä. Se ei ollut kokonaan vieras. Otto sai vielä olla siinä. Viimeisen kerran. Hän tarvitsi sitä.
Otto oli aina halunnut suudella pukumiestä, mutta hän olisi mieluummin tehnyt sen vaikka päissään tunkion laidalla tuntemattoman kanssa kuin tällaisessa tilanteessa. Katkeraa. Surullista. Lopullista. Kylmää.
"Jussi lupasi laittaa Miinan valjaisiin", Otto kuiskasi. "Sinun pitää ehtiä ostaa lippu."
♦
Nilsin pitäisi ehtiä ostaa lippu.
Heidän oli jo tarpeen puhua tällaisista asioista.
Nils irrotti otteensa hitaasti. Niin Ottokin. Eivät he voineet takertua toisiinsa ikuisiksi ajoiksi, vaikka Otto näyttikin surkealta. Hän kyyditsisi Nilsin asemalle. Heidän pitäisi lähteä matkaan pian, jos aikoisivat ehtiä ajoissa. Kyllä Nils tiesi sen, mutta jos hän olisi ajatellut sitä, hän olisi... Kaikki oli vieläkin oikein hyvin. He olivat yhdessä ja heillä saattoi edelleen olla hauskaa ja keveää, kunhan Nils ei vain suostunut...
Häntä hirvitti niin, että hän oli alkanut jaaritella mitä sattui, kuulematta puoliakaan. Yhdentekevien vaatteiden teettäminen oli likimain ainoa toivonpilkahdus hänen tulevaisuudessaan, joten hän keskittyi siihen kaikella voimallaan ja tuuppi kestämättömän sivuun. Hän teettäisi syystakin. Hän teettäisi syystakin. Hän näkisi taas pikkusiskonsa. Hän teettäisi syystakin.
Kaikki hiipi kuitenkin hiljalleen hänen ajatuksiinsa.
Totuus oli, että illalla Nilsillä olisi vain kirottu Oulu ja muistoja, jotka alkaisivat haalistua saman tien. Ei muuta.
He lähtisivät kohta asemalle.
Kuka sitten katsoisi Nilsiä kuin hän olisi kultaa kalliimpi? Kuka tulisi hänen luokseen ja koskettaisi hellästi? Kuka kertoilisi hänelle kömpelösti hauskoja juttuja? Kenelle hän lukisi runoja, kenen kanssa puhuisi mistään, millä oli merkitystä? Kuka pitelisi häntä, kuka silittäisi hänen hiuksiaan, kenen lämmössä hän nukaht...
Nyt Nils ei enää voinut mitään vääntyvälle naamalleen eikä kyyneleelle, joka valahti hänen poskelleen. Se avasi tien kaikille muille, jotka olivat odottaneet tilaisuuttaan jo monta päivää. Kaikki luhistui nopeasti.
Hän ei enää...
"Herra jumala", Otto älähti. Hänen kätensä haparoivat hetken ilmaa, mutta laskeutuivat sitten Nilsin olkapäille. "Mitä sinä...? Äläs, äläs nyt. Ei tässä..."
Nils ei ollut koskaan nähnyt Ottoa yhtä hämmentyneenä ja hätääntyneenä. Nils olikin yrittänyt parhaansa, ettei...
Hän piilotti kasvonsa kämmeniinsä ja vollotti, pillitti, parkui. Kaikki nieleskelemänsä kyyneleet. Kaikki oli kamalaa. Ja liikaa.
Nils ei voisi mitään.
Hän ei kerta kaikkiaan voisi muuta kuin, ehtisi muuta kuin...
Ei se voinut - - ei saanut - -
"Minä en halua lähteä!" Nils rääkäisi itkunsa lomasta. "En halua!"
Kuin kyse olisi ollut hänen kuolemastaan. Kuin hän olisi ollut pikkulapsi, joka ei tiennyt mitään maailman laeista.
Otto kaappasi hänet kiivaasti syliinsä ja painoi hänet tiukasti vasten itseään.
Liiankin tiukasti.
Piti siinä. Keinutti kömpelösti.
"Kyss mig", Nils sopersi. Hän heittäytyi kerralla säälittävämmäksi kuin olisi koskaan uskonut. Sillä ei ollut merkitystä. Suukkokin oli hellä, ikään kuin Nils olisi voinut särkyä.
Otto syleili häntä vielä ikuisuuden, kunnes hänen hengityksensä alkoi tasaantua ja kaikki vääjäämätön kurjuus tuntua helpommalta käsittää. Nils ei sittenkään aikonut antautua tutisemaan kohtalonsa armoilla. Hän kestäisi kaiken. Hän kuivasi vapisevin käsin kasvonsa nenäliinaan, suoristi takkinsa kauluksen ja nosti leukansa pystyyn. Asetti hatun päähänsä ja tarttui matkalaukkuunsa päättäväisesti, kuin häneen ei olisi sattunut.
"No niin. Meidän täytyy lähteä, jotta ehdimme", hän kuuli itsensä sanovan.
Oton vaaleat silmät näyttivät luonnottoman tummilta. Hänkin pyyhki silmäkulmaansa.
Nils astui aitasta viimeisen kerran. Hän ei missään nimessä ajatellut sitä.
Kaikki siitä eteenpäin oli kamalaa ja sumuista.
Nils sai noustua kärryille. Jussi heilautti hänelle kättään ja katsoi Ottoa huolissaan. Vilho koetti sanoa herrantertulle vielä jotain sopivan häijyä, ja Elli oli vilkuttamassa.
Otto komensi Miinan liikkeelle. Heidän täytyi pakottaa itsensä tekemään kohtuuttomia asioita.
Nils ei itkenyt taakse jääville maisemille. Hän tuskin näkikään niitä. Hän ja Otto eivät puhuneet. Se sentään oli samaa kuin keväällä. Ja paikka, jolle Otto seisautti Miinan asemalla.
Junalippu oli aivan liian kallis siihen nähden, että Nils joutui maksamaan omasta painajaisestaan. Hän maksoi silti, ja kiittikin. Käveli vakain askelin ulos Oton luo. Hän osasi tämän.
Tapahtuiko tämä oikeasti?
"Sinähän tiedät, että minulla olisi ollut kaiken aikaa rahaa junalippuihin", Nils sanoi hiljaa.
Otto nyökkäsi.
"Mutta jäin silti."
"Onneksi jäit."
Otto piteli vaivihkaa kiinni Nilsin hihansuusta. Muuta hän ei saanut tehdä, kun asemalaiturilla oli väkeä.
"Sanoin jo Antille, että tulen uudelleen ensi kesänä. Hän ottaa minut mielellään vastaan", Nils koetti kertoilla keveästi, kuin joskus ennen. Hän puhui tyhjiä sanoja. Ensi kesänä. Milloin se olisi? Nils tärisi kuin horkassa, vaikka aurinko paistoi. Hän ei... hän ei...
"Minä...", Otto sanoi, "odotan."
Aseman kelloa soitettiin aivan liian pian, ja pian sen jälkeen junan pilli jo vihelsi. Nilsin sydän kohmettui. Otto ojensi hänelle hänen matkalaukkunsa ja isän maalaukset, jotka oli pakattu niin, että ne saattoi kantaa toisella kädellä. Nils ei kestänyt katsoa hänen silmiinsä. Hän yritti selvitä sekunnista toiseen.
"No... kokeilehan sitten... olla", Otto murahti. "Ja käydä koulusi."
Nyt hän huolehti Nilsistä. Tämän ei olisi koskaan pitänyt itkeä hänen nähtensä.
"Toki. Älä sinäkään murehdi", Nils sanoi. "Minä kirjoitan sinulle. Vaikka joka päivä."
Tukehduttava pala kurkussa ei onneksi kuulunut hänen äänessään.
Juna saapui asemalle.
Todellako?
Nils hengitti ja tuijotti radanvarren koivuja.
Heillä olisi ollut liikaa sanottavaa, joten he eivät sanoneet mitään.
Miten he kestivät olla olemassa?
Ihmisiä liikkui. Viimeiset hetket valuivat käyttämättöminä hukkaan.
Asema alkoi tyhjentyä ihmisistä.
"Menehän nyt", Otto sanoi hipaisten hänen olkaansa.
Hän oli aivan liian urhea.
Nilsin jalat toimivat. Hän käveli pari askelta - ja kääntyi katsomaan Ottoa.
"Minä rakastan sinua", hän sanoi.
Otto ei saanut sanottua mitään ennen kuin Nilsin oli mentävä.
Junan ovella kädet kohosivat viimeiseen tervehdykseen.
"Nähdään!" Nils huudahti.
/ / /
NO NIIN. Tällaista tänään. :-) Hyvää illanjatkoa vaan kaikille, tuota, joo... :-))))
Tämän jälkeen sitten vielä yksi luku (tai epilogi) tätä ensimmäistä osaa. Mutta tosiaan vain ensimmäistä osaa, sillä kirjoittelin aikoinaan myös kakkososan jo kertaalleen ja alan julkaista sitä täällä luultavasti ennen vuodenvaihdetta.
Suurkiitokset votaajille, kommentoijille ja lukijoille!