Otto ja Nils olivat inhottavasti toisten naurettavina, mutta ei Otto voinut pyytää liikoja. Hänelle riitti, että hän sai olla Nilsin kanssa ja etteivät muut halunneet pilata heidän elämäänsä. Sitä paitsi koko juttu alkoi siirtyä ihmeen nopeasti taka-alalle, kun Jussi rupesi viimein hoitamaan asioitaan kuntoon. Hän mainitsi toisinaan vauvan melkein tyytyväisenä, vaikka hän ja Kaisa tuntuivatkin inhoavan toisiaan. Jok'ikinen juttutuokio meni tiuskimiseksi, mutta he pystyivät silti sopimaan menevänsä naimisiin. Joskus näköjään niinkin. Häät pidettäisiin varmaankin myöhään syksyllä. Kaisa jättäisi niiden jälkeen piianpaikkansa, ja pari majailisi Eerolan nurkissa siksi kunnes heidän torppansa saataisiin rakennettua. Se voisi valmistua ennen juhannustakin, jos talkoisiin saataisiin väkeä. Varmasti saataisiin: lähitienoiden naimattomat miehet olisivat sen verran iloisia, kun Jussi olisi poissa pelistä. Otto ja Vilhokin ehtisivät varmaan autella enimpien kanssa. Vauva syntyisi talvella Eerolaan, mutta pääsisi ensimmäisenä kesänään omaan taloon.
Otto oli mielellään mukana suunnittelemassa. Nyt, kun hän ei enää osannut olla murehtimatta ajan loppumista, hän koetti keskittyä edes hetkeksi ajattelemaan kaikkea tätä tavallista ja uskottelemaan itselleen, että aika Nilsin lähdöstä hänen paluuseensa saattaisi kulua nopeastikin. Ajatus keväästä tuntui kuitenkin oudolta. Mahtaisiko se tulla koskaan? Otosta tuntui, että hän kaipaisi Nilsiä niin, että olisi väistämättä vainaa jo vuodenvaihteessa. Olihan ihmisiä kuollut vähempäänkin. Ja jos Otto jäisi henkiin ja kestäisi istuskella sydäntalven julmien pakkasten yli yksinään pirtin hämärässä, millaisissa sielun ja ruumiin voimissa hän mahtaisi olla keväällä?
Jäljellä olevat päivät olisi pystynyt laskemaan yhden käden sormilla, vaikka osa sormista olisi puuttunut. Se oli aivan liian vähän, mutta Nils oli kuulemma jo viivästyttänyt lähtöään niin paljon kuin mahdollista. Nyt hän olisi kotonaan vain päivää ennen kuin hänen koulunsa alkaisi. Se kuulosti aika vaaralliselta; Otto toivoi, että hän pystyisi keskittymään opiskeluihinsa. Vaikka totta kai hän pystyisi. Ei hän ollut tähänkään mennessä heittäytynyt avuttomaksi, eikä ero edes tuntunut huolestuttavan häntä ihmeemmin. Ja sittenkö hän muka itkisi Oton perään? Mitä pirua?
Oton oli syytä huolehtia enemmän omasta pärjäämisestään. Hänen keuhkojensa tienoilla viipyi kaiken aikaa kipeä, hätäinen pakotus ja hänen sydämensä takoi pelokkaasti, vaikka hänellä oli vielä toistaiseksi kaikki hyvin. Vielä, mutta aika loppuisi aivan liian pian ja he, hän... Otto oli luvannut Nilsille ja itselleen, ettei alkaisi kärsiä ennen aikojaan, mutta oliko sillä niin väliä, kun heillä ei kuitenkaan ollut enää kuin... Saamari, mitä tolkkua heilastelussa oli, jos siitä seurasi näin paljon huolta, murhetta ja mielen myllerrystä? Olisiko Otto ollut lopulta onnellisempi, jos ei olisi koskaan tottunut olemaan onnellinen ja miettimään kummia asioita? Hän olisi voinut lähettää Nilsin takaisin kotiinsa kuin kenet tahansa hyvännäköisen kiusankappaleen ja jatkaa tietämättömänä omaa harmaata, tympeää mateluaan elämänsä loppuun asti. Kesä oli ollut uskomaton, mutta... Eikö Nils olisi vain voinut jäädä Eerolaan? Otto olisi tarvinnut häntä hitosti enemmän kuin kehtasi myöntää.
Mutta tulisihan Nils sentään takaisin keväällä - jos tulisi. Tulisiko hän varmasti? Hän puhui siitä selvänä asiana, mutta saattoi hyvin olla niinkin, että Otto näkisi hänet parin päivän päästä viimeisen kerran. Hän odottaisi ja odottaisi, kuulostelisi kirjettä turhan tähden... Otto ei olisi halunnut epäillä Nilsiä, mutta hän ei voinut mitään sisuksiaan jäytäville ajatuksille. Eihän hän voinut tietää, kuinka tärkeä loppujen lopuksi oli Nilsille. Eikö olisi oikeastaan outoa, jos tämä miettisi hänenlaistaan ihmistä vielä talven jälkeen? Yhdeksän kuukautta oli pitkä aika, ja Nils oli nuori, rikas ja komea mies. Ja runoilija. Ehkä Oton ei kannattanut elätellä kummoisia toiveita. Ehkä hänen olisi sietänyt olla vielä vähän enemmän kauhuissaan, kun aika kävi vähiin.
Vaikka kyllä nykyinenkin hätä riitti Otolle. Hänestä tuntui, että aivan kaikki oli loputtoman tärkeää, ja että kaikkeen olisi kuulunut tarrautua kaksin käsin. Nilsin kosketukseen, Nilsin hymyyn, Nilsin jokaiseen sanaan. Haapalehdon kahinaan ja ylitse lentävään varikseen. Otto olisi tahtonut säilöä pienimmätkin seikat muistiinsa lopuksi ikäänsä, mutta tuskastuttavan monet niistä lipsahtelivat väistämättä hänen pelokkaasta otteestaan. Entä jos hän oli juuri saanut elää elämänsä ainoat viikot, eikä edessä olisi mitään?
Väsymys painoi kaiken aikaa Oton hartioilla, sillä he valvoivat myöhään ja koettivat katsella toisiaan vielä aitan hämärässä. Joskus he saattoivat jutellakin kuiskaten sängystä toiseen. Kun Nils nukahti, Otto uskoi erottavansa hänen levollisen hengityksensä muiden äänten joukosta. Hän oli saanut kuunnella sitä kalliolla, kun Nils oli torkahtanut hänen kylkeään vasten. Unen äänet tyynnyttivät Oton myös silloin, kun hän heräsi keskellä yötä painajaisesta. Nils oli vielä hänen lähellään. Vielä. Otto olisi antanut mitä vain, jotta tämä olisi katsellut häntä hymyillen joka ainoa aamu.
Mutta olisihan heillä vielä... tekemistäkin. Sen ajatteleminen muutti Oton kauhun hetkittäin iloiseksi jännitykseksi. "Tässä joku päivä" he... Otto ei vieläkään oikein uskonut, että he olivat oikeasti puhuneet siitä. Ei Nils kirjoitellut runoja sellaisista asioista, mutta sitten hän oli yhtäkkiä ottanut sen puheeksi kuin ei mitään. Suukotkin olisivat riittäneet Otolle, ja nyt he muka...?
Kaipa he sitten. Ehkä Nils tosiaan oli niin pirun kummallinen, ettei pelkkä ajatuskin ällöttänyt häntä. Ja niin kummallinen, että pyysi itse. Olihan hän toisaalta kaiken aikaa käyttänyt itsensä vähän sillä tavalla. Ja Otto, no, hänhän nyt oli katsellut Nilsiä sillä tavalla koko kesän. Nyt kun he olivat sopineet asiasta, jokainen kosketus oli alkanut tuntua vihjaavalta. Otolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hänhän oli kaikesta huolimatta nuori mies, eikä ehkä tarkemmin ajateltuna edes erityisen irvokas. Ei hänen varmaan tarvinnut kuolla häpeästä, jos halusi hillittömästi olla lähellä toista ihmistä. Nils vaikutti olevan suorastaan iloinen siitä. Jos hänestä tuntui läheskään yhtä hyvältä kuin Otosta... Melkoista. Melkoista. Otto ei ollut koskaan ajatellut päätyvänsä näin auvoiseen tilanteeseen. Mistä hyvästä häntä palkittiin? Tietysti heidän täytyisi, ennen kuin Nils lähtisi. Mutta piru vie, Otto ei ollut tippaakaan niin kuin Jussi. Hän ei tiennyt, uskaltaisiko tai mitä tekisi. Jussi olisi epäilemättä osannut neuvoa, mutta Otto olisi saanut olla aika juovuksissa ennen kuin olisi kääntynyt hänen puoleensa.
Otto siis vain odotteli hermostuneena. Hänestä alkoi tuntua aina vain kiusallisemmalta olla Nilsin lähellä - varsinkin, kun tämä nykyään loisti ilosta, suukotteli Ottoa ja puhui runoistaan ja tulevaisuudesta kiivas puna poskillaan. Hyvällä tavalla kiusallisemmalta. Kaiken lisäksi kesäpäivät kävivät loppunsa edellä tukalan helteisiksi. Kun Otto ja Nils istuskelivat metsälaitumen kupeella koivun viileässä varjossa, Otto unohtui vaihteeksi katselemaan Nilsiä, joka pureskeli heinänkortta samalla kun seuraili laitumella käyskenteleviä hiehoja puoliksi suljetuin silmin. Koivun juurelle eksynyt valo väikkyi laikkuina hänen kaulallaan ja leukaperällään. Hänen liian pitkiksi kasvaneet hiuksensa olivat unohtuneet hauskan huolimattomaan asentoon. Otto sipaisi niitä, mutta se ei riittänyt alkuunkaan. Hän päätyi näpräämään käsiään tuskastuneena. Hän olisi halunnut... Olisiko hän saanut? Olisivatko he voineet nyt...? Olisivat he - kai?! Varmaankin? Ei Otto ollut tähänkään mennessä säikäyttänyt Nilsiä pois, vaikka oli pelännyt menevänsä liian pitkälle. Oikeastaan oli aina käynyt päinvastoin. Ja olivathan he tällä kertaa sopineet, että... Juuri nyt Oton olisi ollut helppo hoitaa oma osuutensa ja ottaa asia puheeksi. Nils oli alusta saakka joutunut tekemään pirusti liikaa.
"Tuota..." Otto aloitti yskähtäen. Nils kääntyi saman tien tarkkaavaisena hänen puoleensa ja äännähti kysyvästi. Otto vaikeni. Ei hän kumminkaan tiennyt. Hän ei halunnut mitenkään pakottaa. Nilsiä näytti väsyttävänkin. Tai mistä Otto tiesi, vaikka tämä olisi muuttanut mielensä, kun oli ennättänyt miettiä tarkemmin? Siinä olisi ollut tolkkua.
He jäivät katsomaan toisiaan silmiin. Oton posket kävivät hitaasti tulikuumiksi. Samaa mukaa Nilsin kysyvä katse muuttui tyytyväisen tietäväiseksi. Tämä nojautui aavistuksen verran Oton puoleen huulillaan uudenlainen mutta mukava virne. Sellainen, johon Otto toivoi tutustuvansa jatkossa. Hän ei osannut vastata siihen oikein, mutta se ei varmaan haitannut; kun he heittäytyivät suudelmaan, molemmat tiesivät, mistä oli kyse. Nilsiä ei selvästikään väsyttänyt. Otosta alkoi tuntua, että tämä oli miettinyt kaiken aikaa samaa kuin hänkin.
"Menisimmekö jonnekin?" Nils henkäisi lopulta aika lähellä Oton korvaa. Hän oli päätynyt istumaan hajareisin Oton sylissä, ja hänen kätensä lepäsivät tämän rintakehällä.
Hän ilmeisesti hoiti nämä asiat, ja vielä mielellään. Se kävi Otolle oikein hyvin.
"Mennään vaan", hän sanoi ja nielaisi vaikeasti.
Luoja.
Hiehot toljottivat heitä kiinnostuneina.
♦
Nils todella päätyi heinälatoon. Tavallaan se oli luonnollista, koska rengeillä ei ollut omia aittahuoneita, mutta tavallaan... taivas, todellako?
Samaa saattoi kysyä koko tilanteesta. Nilsin mieli oli luonnollisesti askaroinut aihepiirin parissa etukäteen, ahkerastikin. Hän oli ennakoinut monia mahdollisia tapahtumienkulkuja, mutta ne kaikki olivat perustuneet typerästi olettamukselle, että hänen päänsä pysyisi kylmänä. Miten se olisi voinut pysyä? "Menisimmekö jonnekin?" oli jo horjunut äärirajoilla, ja kun he sitten riisuivat toistensa paitoja, Nilsin kädet tutisivat. Siitä eteenpäin hän ei osannut edes yrittää esittää mitään. Häntä ei ollut milloinkaan nolottanut läheskään yhtä paljon. Ehkä kaikki tapahtui sittenkin liian nopeasti, tai ehkä hämmennys kuului asiaan. Nilshän oli puhtoinen nuorimies. Onneksi Ottokin oli.
Lyhyesti sanottuna kaikki oli kamalaa. Mikään ei sujunut läheskään niin kuin kyseenalaisessa kirjallisuudessa - vaikkei puhtoinen Nils tietysti ollut lukenut sellaista. He kyllä halusivat kovasti, mutta olivat toivottoman kömpelöitä. Otto muistutteli jatkuvasti, että oli jotenkin kurja ja ettei heidän tarvinnut ja ettei Nils varmaan oikeasti tahtonut ja että jos hän ei tahtonut hän sai sanoa ja ja ja... Kumpikaan ei tiennyt, mitä heidän olisi pitänyt tehdä, eivätkä he oikein uskaltaneet kokeillakaan. He neuvottelivat sekavasti, pitivät taukoja ja tyrskivät hämmentyneestä naurusta, kun eivät osanneet muuta.
Samalla se oli kuitenkin myös ehdottomasti ihaninta ja kauneinta, mitä Nils oli tehnyt. Eikö se ollut ihanteellisinta juuri näin? He olivat lähekkäin, turvassa toistensa seurassa, he kaksi. He arkailivat kosketuksia, mutta uskalsivat lopulta, aivan lopulta, sallia ne - ja nauttia niistä. Kaikki oli jälleen uutta ja valtavaa, mutta he eivät perääntyneet. Heidän täytyi luottaa toisiinsa uskomattoman paljon, jotta eivät tukehtuneet häpeäänsä. Nils oli ylpeä heistä, eritoten Otosta. He olivat läheisiä taas uudella tavalla.
Jälkeenpäin he suutelivat, suutelivat ja suutelivat, kunnes heidän kehonsa suostuivat muuhun. Lopulta Nils asettui Oton kainaloon ja loi katseensa ladon kattoon oudon rauhallisena, tasaten edelleen hengitystään.
Val-ta-vaa.
Nyt Nils oli sitten tehnyt viimeisenkin hirmuteon, jonka saattoi tehdä. Hänestä tuntui hyvältä. Hymyilytti. Monethan kokivat saman, vaikkeivät ehkä miehen kanssa - eivätkä heinäladossa eivätkä yhtä ihanasti. Ehkä yksi vaihe Nilsin elämässä oli nyt päättynyt, ehkä ei. Vastaavia tapahtumia oli ollut kesän mittaan niin monia, ettei tuntunut oikealta valita niistä merkittävimpiä. Tämä kokemus olisi silti hänen ikioma, tärkeä salaisuutensa. Hänen ja Oton. Heidän.
Nils hipaisi Oton hiuksia. Tämä katsoi häntä vähän varovasti, mutta silmät hymystä sirrillään.
"Olipa se", hän henkäisi virnistäen.
Nilsiä nauratti.
He jäivät lähekkäin pitkäksi aikaa. Otto kertoi, ettei olisi koskaan uskonut. Ei Nilskään. Ihanaa. Täydellistä. Otroligt. Hän hautautui lämpimään, kesäiseen kylläisyyteen, jota helle voimisti entisestään.
"Sinä lähdet jo ylihuomenna", Otto murahti yllättäen.
Hän iski tunnelman kuoliaaksi poikkeuksellisen kylmäverisesti. Nilsin raukeus haihtui silmänräpäyksessä heinänpölyiseen ilmaan ja jätti jäljelle karun realistisen tyhjyyden.
"Niin", hän sanoi.
Hän lähtisi.
"Entä, jos jäisinkin tänne?" hän kuitenkin pakotti itsensä naurahtamaan, koska Otto näytti liian synkältä. "Vaikka arvatenkin kaikki jo odottavat, että lähtisin ja jättäisin sinut rauhaan."
Otto sai kohotettua suupieliään hieman.
"Kunpa et jättäisi", hän kuiskasi. "Vaikka pakkohan sinun on."
Heikoimpina hetkinään Nils oli oikeasti harhautunut miettimään, että voisi jäädä Eerolaan. Loppuiäkseen. Juuri nyt se olisi jälleen tuntunut ainoalta oikealta vaihtoehdolta, mutta Nilsin pää olikin hieman sekaisin. Miten hän muka voisi edes alkaa selittää moista päätöstä? Hänen oli pakko käydä koulunsa, vaikka hän olisi ollut kuinka valmis luopumaan kaikista maallisista mukavuuksista yhden miehen tähden.
Hänen täytyisi väistämättä lähteä, mutta hän ei kerta kaikkiaan aikonut kavahtaa tosiasioiden edessä. Kahdessa päivässä olisi vielä monta tuntia, eikä yhdeksän kuukautta ollut kuin...
Ei, se oli aivan liian monta päivää. Nils parkuisi. Hänen sydämensä repeytyisi kahtia, eikä takuulla lainkaan yhtä sievästi kuin runoissa.
Mutta vasta junassa. Ei aiemmin.
Sitä paitsi lukuvuosi ei kestäisi loputtomasti. Nils raahautuisi sen läpi, kunhan pysyisi hengissä. Kevät tulisi, ja...
"Kun seuraavan kerran näemme, olen jo ylioppilas", Nils sanoi pinnistäen äänensä huolettomaksi.
Otto vilkaisi häntä kiinnostuneena. Aivan.
"Minä lupaan pitää lakkiani koko kesän", Nils sanoi huikean koketisti ja hipaisi Oton poskea. "Sinähän käsittääkseni pidät ylioppilaista."
Otto punastui.
"En minä nyt niistä sillä lailla mitenkään erityisesti", hän vakuutteli tavalla, josta näki saman tien, että hän oli kohtalaisen kuumissaan jo ajatellessaan Nilsiä lakki päässä.
"Vaikka onhan ne kyllä", Otto lopulta myönsi hymyillen. "Sinun on sitten parempi opiskella kovasti."
"Totta kai", Nils sanoi ja suukotti Ottoa poskelle.
Tämän ihailevan katseen toivossa hän hukuttaisi kernaasti kaipuunsa absintin sijaan algebraan.
Mutta ensin kaksi päivää. Ja niiden jälkeen paljon kipua ja toivottomuutta.