Otolla oli hauskaa. Hänestä oli tullut silmänräpäyksessä sietämätön ihminen, joka ei piitannut maailman tärkeimmistä velvollisuuksistaan ja teki käsittämättömiä asioita. Hän suuteli toista miestä tilalla, piteli tätä kädestä kirkossa ja loikoili tämän vieressä kalliolla. Kaikki oli kuin hävyttömässä unessa - sellaisessa, josta Otto salaa piti. Hän ei tunnistanut itseään, mutta kai hänessä sitten oli aina ollut aavistus heittiön vikaa, joka oli vaatinut hyvää syytä tullakseen esiin. Heillä oli vain vähän aikaa!
Tietysti Otto tiesi vaarat ja aavisti maallisten ja taivaallisten valtojen paheksunnan takaraivossaan. Hän joutuisi selittämään aika pirusti kaikenlaista, kun kesä loppuisi. Siitä ei tulisi mitään. Hän saattaisi joutua pois pestistäänkin, mutta hän... hän ei aikonut miettiä sitä. Eikä hän saanut. Se tulisi sitten joskus. Otto oli tämän kerran elämässään löytänyt ihmisen, eikä hän kerta kaikkiaan piittaisi pariin viikkoon muusta kuin Nilsistä; tämän tummista silmistä ja hellästä kosketuksesta. Hänellä täytyi olla oikeus siihen, kaiken jälkeen. Sääntöjen rikkominen tuntui melkein oikealta, kun Nils oli hänen rikoskumppaninsa ja kun Otto viimein sai - kun hänen piti - astua lähelle toista ihmistä, joka hymyili hänen uusille, aroille aikeilleen veikeästi. Se oli oikein. Otto taisi olla kerrankin aika onnellinen. Hän kävi illalla nukkumaan hymyillen ja heräsi aamulla aidosti innoissaan, vain tavatakseen Nilsin yhtä innokkaan katseen. He molemmat iloitsivat.
Kaikki metsässä oli ihmeen sievää. Otto alkoi vähitellen ymmärtää, mitä Nils katseli haltioissaan. Oli Nils ja oli kukkia. Kirkkaanvihreitä koivunlehtiä, kirkkaansinistä taivasta. Otto ei miettinyt vastoja eikä vitsaksia. Hänellä oli kerrankin aikaa vain katsella kaikkea, ja hänen päänsä oli täynnä kummaa sohjoa, jota Nils runoili sinne lisää. Tämä kirjoitti runoja lasit nenällään, koukeroisen vaivattomalla käsialalla, niin kuin herrat ainakin. Että joku osasikin sellaista. Että joku olikin sellainen. He tulivat toimeen niin kuin kavereinakin, paitsi että paremmin. He tutustuivat koko ajan lisää hykerrellessään toistensa jutuille. Tai no, Nils heistä tietysti oli ainoa oikea seuramies, mutta ajatella, että Otto oli tällä tavalla kaveri sen ihmisen kanssa, jota... Että se toinen hänen kaltaisensa ihminen, jota hän oli odottanut, sopi hänelle niin hyvin ja viihtyi hänen kanssaan. Että se toinen oli kotoisin toisesta maailmasta, mutta kertoi äveriäästä elämästään Otolle niin hauskasti.
Otto huomasi lakkaavansa päivä päivältä enemmän varomasta sanojaan ja tekojaan. Nilsin kanssa hänen ei itse asiassa tarvinnut varoa mitään. Nils tiesi hänen painavimman ja suurimman salaisuutensa, ja siksi Otto sai... Oliko se tosiaan Otto, joka laittoi kätensä toisen miehen olalle ja nojautui lähemmäs? Sipaisi niskavilloja. Ele ei edes tuntunut kielletyltä, vaan kihelmöi lämpimästi sydänalassa. Nils pysyi hänen vierellään hymyillen. Välillä hän kurtisti kulmiaan mietteliäänä pohtiessaan jotain kohtaa kirjoitustyössään tai kohensi lasiensa asentoa (hän piti kakkuloita vain kirjoittaessaan tai lukiessaan ja riisui ne sitten saman tien). Otto tahtoi katsella häntä kaiken valveilla viettämänsä ajan, koska nukkuessaan hän ei voinut - ja kohta hän ei enää... Hän ei osannut lukea Nilsin kirjoittamia koukeroita, mutta onneksi tämä luki ne hänelle pyytämättä. Oi, suothan mulle suukkosen - ja toisen, kallis kultanen. Sellaista. Katsella kanssasi kesäistä kuuta - tokkopa toivoisin elolta muuta. Hymystään päätellen Nils kirjoitti heistä. Sellaisilla sanoilla. Otto saattoi olla luvattoman tyhmä, mutta vaikka aikaa kului, hän ei vain osannut ymmärtää, tapahtuiko kaikki tämä oikeasti.
Yhtenä vähiin käyvistä päivistään he lähtivät taas aamuruoan jälkeen omille teilleen ja päätyivät jälleen kalliolle. Kukaan ei ollut vielä häirinnyt heitä siellä - ja hyvä niin, koska he eivät muistaneet varoa tekemisiään läheskään jatkuvasti. He istahtivat vierekkäin, nyt jo keveästi ja arkailematta. Järven ja rantaniityn yllä häilyi vielä aamun ohutta usvaa, mutta päivästä taisi olla tulossa lämmin. Kuului asiaan, että sääkin ymmärsi olla pilaamatta heidän onneaan. Otto oli poiminut Nilsille matkalta pari mustikanvarpua, ja muodon vuoksi yhden itselleenkin. Nils ei syönyt Eerolassa läheskään tarpeeksi. Tilan ruoat mahtoivat olla kärsimystä sen jälkeen, mihin hän oli tottunut. Tullessaan Nils oli ollut terveen pyöreä, mutta nykyään hän näytti vähän riutuneelta - ainakin kalaruokapäivinä. Onneksi oman maan perunat sentään kelpasivat, voin ja suolan kanssa. Otto yritti pitää huolen, että he menivät syömään ruoka-aikaan.
Otto pelkäsi mustikoiden olevan vielä vähän raakoja ja kitkeriä, mutta Nils näkyi onneksi noukkivan niitä varvuista suuhunsa hyvillä mielin (ja somasti). Otto tuntui yleensäkin osaavan tehdä kaiken yllättävän hyvin hänen mielikseen.
"Teillä on varmaan kaupungissa kaiken maailman herkkuja", hän silti valitteli.
"Oi, todellakin", Nils henkäisi. Hän katsoi eteensä haaveellisen lasittunein silmin; taisi kuvitella suklaaleivoksia. Jos Otolla olisi ollut rahaa ja jos lähimpään leipomoon ei olisi ollut päivän matka, Otto olisi ostanut Nilsille herkkuja koko omaisuudellaan. Leipoisikohan Eerolan keittiöpiika edes mustikkapiirakkaa, jos Otto keksisi järkevän syyn tunkea yllättäen nenänsä tilan ruokapuoleenkin?
"Myönnettäköön, että saatan pitää makeasta vähän liikaa, mutta kerrotaanhan, että Runebergkin söi lapsena topallisen sokeria yhteen menoon", Nils sanoi. "Minä söin sentään vain neljänneksen joulupöydän pullista."
Otto ei oikein älynnyt, kenestä "ryynebäristä" puhuttiin. Nilsin jutut jäivät hänelle aina välillä arvoituksiksi. Se ei ollut ihmekään, olihan Nils käynyt enemmän kouluja - mutta kyllä Ottoa silti harmitti. Tällä kertaa se varmaan näkyi hänen naamastaan, sillä Nils hymyili hänelle pahoittelevasti.
"Ai, anteeksi", hän sanoi. "Runeberg oli tunnettu runoilija."
"Sittenhän se sopii sinunkin syödä sokeria", Otto sanoi. "Noin niin kuin runoilijana."
Nils hymyili hänelle taas melkein liikuttuneena. Hän oli täydellinen kaikessa, mutta tuntui silti ajattelevan, että jokin estäisi häntä rupeamasta runoilijaksi siinä missä joku toinenkin oli ruvennut. Otto ei tosin ollut kuullut tämän ryyne-ihmisen runoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Hän tiesi ilmankin, että Nils oli parempi.
"Nimetkin teillä on vähän samanlaiset", Otto mietti. "Meinaako se 'bäri' jotain?"
Otto uskaltautui ehkä jututtamaan Nilsiä aina vähän rennommin, mutta rohkeudesta taisi olla vain haittaa, jos hän alkoi kysellä tällaista. Meinasi tai ei, sehän oli kai vain sukunimi. Vaikka Nils oli ihmeen kärsivällinen, mukava ja turvallinen, ei Oton olisi sentään tarvinnut kaikkia tyhmyyksiään...
"Itse asiassa meinaa. Vuorta", Nils sanoi - ikään kuin olisi ilahtunut kysymyksestäkin. Sitten hän selitti iloiseen sävyyn taas jotain melko vaikeaselkoista, mistä Otto ymmärsi sen verran, että Nilsin sukunimi kirjoitettiin jostain kumman syystä eri tavalla kuin lausuttiin.
"Se on siis B-e-r-g", hän heläytti. "Jos kirjoitat minulle kirjeen."
Sitä Otto ei kyllä tekisi. Tai ehkä tekisikin, mutta häpeäisi lopputulosta silmät päästään. Hän oli kirjoittanut vuoden aikana vain oman nimensä pariin kertaan, ja se oli suunnilleen niin helppo kuin voi olla. Nilsin kuusikesäinen pikkusiskokin kirjoitti takuulla paremmin kuin hän. Nils sieti urheasti Oton kankeaa renkimäisyyttä, mutta tämän kirjeenkuvatus saisi hänet varmasti toisiin ajatuksiin. Vai voisiko Otto muka perustella, että nimessä oli hänelle liian vaikeita kirjaimia? Nilsiin verrattuna hän vaikuttaisi sylivauvalta.
(Syleistä puheen ollen, Ottoa ei itse asiassa olisi haitannut olla joskus vuorostaan Nilsin syleilyssä, mutta se nyt oli pirun kiusallista eikä liittynyt mitenkään mihinkään.)
"Niilo Vuoriko sinä sitten olisit?" Otto mietti ääneen.
"Usch! Älä sano minua Niiloksi!" Nils huudahti. Otto ei säikähtänyt; hän oli oppinut, että tämä herraskaisen tuohtunut äänensävy oli pelkkää leikkiä, ainakin kun Nils samalla heilautti toisen kämmenensä rinnalleen kuin hienoin mamselli. "Sinulta voisin suvaita sen, muilta en ikimaailmassa."
"En sano enää milloinkaan", Otto vakuutteli yhtä tekovakavasti. Tällainen toverillinen leikittely oli uutta mutta mukavaa. Oton sydän tuntui lämpimältä ja keveältä.
"No jaa, inhoan sitä nimeä enimmäkseen, koska Vilho päätti sen. Jos se olisi sinun keksintöäsi, olisin varmaan jo Niilo kaiken päivää", Nils sanoi.
"Nils on parempi", Otto vakuutti. "Ruotsi on aika nättiä. Vaikka en osaa sitä yhtään."
"Minähän voin opettaa sinua", Nils sanoi. Hänen hymynsä muuttui ovelaksi, kun hän kääntyi entistä enemmän Oton puoleen.
"Aloitan tärkeimmästä", hän sanoi ja sormeili Oton kaulusta virnuillen. "Kyss mig. Se on, suutele minua."
Otto olisi voinut teeskennellä pahastuvansa tällaisesta hiostavasta hakkailusta - mutta, piru vie, hän piti siitä. Nils liehakoi herrasmiehen elkein, ikään kuin olisi tahtonut läheisyyttä enemmän kuin Otto. Tämä nojautui mielellään likemmäs. Värisytti, kuten aina.
"Saanko minä sitten nyt?" Otto kysyi.
Nils sieti katsella Oton naamaa ihmeen läheltä. Ehkä hän ei vain nähnyt sitä liian tarkasti ilman lasejaan, vaikka siristeli kuinka. Tai ehkä jokin kohta Oton naamassa sitten oli jollain tavalla pidettävä. Ainakin Nils silitteli hänen poskeaan tyytyväisenä.
"Saat", Nils sanoi. "Var så god."
Vassokuun Ottokin tunsi.
Hänen ei olisi kuulunut suudella kertaakaan eläessään, mutta nyt hän ei ollut enää aikoihin osannut sanoa, monesko kukin kerta oli. Se tuntui aina yhtä oikealta ja uskomattomalta; Otto painoi huulensa toisen ihmisen huulille. Nils tahtoi sitä, piti siitä ja vastasi eleeseen. Jos Otto tuotti Nilsille edes puoliksi niin paljon iloa kuin Nils tuotti hänelle... Hän irtaantui vasta, kun suukko alkoi tuntua kiusallisen pitkältä.
"Sitten on sinun vuorosi", Nils sanoi.
Otto ei aikaillut. Hän sanoi "tsys mei"n niin hyvin kuin osasi - ja tarkoitti sitä palavasti. Tuntui, kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä, että hän saisi...
"Ah, vad härligt!" Nils huudahti ihanan ilostuneena Oton yrityksestä - tai sen sisällöstä. Hän löi oikein kämmenensä yhteen. "Jos kerran vaadit."
Nils suuteli Ottoa. Hän oli siinä taitavampi ja rohkeampikin, vaikka sellaista ei kai opetettu kouluissa. No jaa, Otto ei valittanut. Luoja. Eivätkö he olisi voineet suukotella joka päivä kaiken aikaa? Olisiko se ollut liikaa? Ennen pitkää heidän oli kuitenkin jälleen tahdikkainta nojautua erilleen.
"Ja sitten, jag älsk...", Nils aloitti puolivillaisen pehmeästi, mutta kompastui sitten sanoihinsa puristaen Oton kättä. Hän kävi hiljalleen kirkkaanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi katseensa maahan henkäistessään hiljaa: "Jag älsk... ar dig."
Suomennosta ei herunut, eikä Otto hennonut kysellä sen perään. Hän saattoi vain kuvitella, mitä lause mahtoi tarkoittaa, jos se oli liikaa jopa Nilsille. Hän keksi pari vaihtoehtoa, joiden ajatteleminen sai hänetkin hämmentymään pahanpäiväisesti. He hiljentyivät hetkeksi katselemaan järvelle. Nils piteli edelleen Oton kättä omassaan.
Puheenaiheen oli selvästi parempi vaihtua.
"Keihin sinä olet ihastunut aiemmin?" Nils kysyikin uudella, pelottomalla innolla, kun oli keräillyt itseään hetken. Mistä tähän nyt päädyttiin? Hänen äänensävynsä oli niin mutkaton, että vaikka Otto säikähti, hän oikeastaan halusi kertoa. Tällaisessa tilanteessa, Nilsin kanssa, kaikki sellainen hävettävä tuntui yllättäen melkein tavalliselta. Nils ymmärtäisi paremmin kuin varmaan kukaan.
"Joihinkin vaan", Otto kuitenkin murahti, ainakin aluksi.
Nils ei loukkaantunut. Hän kertoi, kuinka oli ollut pihkassa laskennonopettajaansa. Otto joutui monta kertaa miettimään, oliko mieheksi mainittu opettaja sittenkin ollut hameväkeä, niin arkisesti ja leikkisästi Nils puhui "lapsellisesta lemmenseikkailustaan", joka oli tapahtunut kokonaan Nilsin mielikuvituksessa, mutta poikinut hänelle hänen elämänsä parhaat arvosanat kyseisestä oppiaineesta.
"Ja ovathan miehet yleisesti ottaen aika komeita", Nils totesi. Sellaistakin pystyi siis sanomaan ääneen. Otto oli hämmentynyt ja vaikuttunut, mutta myös huolissaan. Miehet olivat kyllä yleensä komeita, mutta Otto ei ihmeemmin. Entä tytöt sitten? Nils kertoi lyhyesti jostakusta kaverinsa siskostakin. Sellaisen kanssa hän olisi voinut mainiosti... Otto joutui muistuttamaan itselleen, että tunsi edelleen Nilsin huulten jäljet omillaan ja että tämän käsi lepäsi hänen reidellään, kuin olisi ollut siinä aina. Pitihän Ottokin monia miehiä komeina, mutta Nilsiä eniten.
Otto kertoi Nilsille ylioppilaasta, vaikka ei ollut vielä hetki sitten edes kuvitellut, että pukisi ajatuksensa joskus sanoiksi. Siitähän oli jo kymmenkunta vuotta, eikä mitään ollut tietenkään edes tapahtunut. Otto oli vain ihastunut ja toisin kuin Nilsistä, hänestä se oli tuntunut enimmäkseen hirveältä. Hän oli toivonut kaikenlaista järjetöntä ja hirveää. Lakkipää oli tietysti kuljeskellut käsikkäin tyttöjen kanssa. Otto oli tuijottanut ujona leveitä hartioita ja kuvitellut itsensä tytön tilalle. Hän oli alkanut ymmärtää itsestään asioita, joita ei olisi ikinä halunnut ymmärtää.
"Kai minä vaan ajattelin, ettei minulle ikinä ole ketään", Otto sanoi.
"Mutta varsinkin jussitansseissa oli vaikka ketä... tai ei tietenkään ollut ketään, mutta... Siellä minä katselin niin kuin mikäkin. Ja talkoissakin. Joka pirun paikassa. Kunnon miehiä, outona. Ja halusin... Se oli... Tuntui kuin olisin..." hän hiljeni ennen kuin hänen äänensä ennätti horjahtaa. Oli, kuin hän olisi taas istunut penkillä pullo kädessään, niin hiton sivussa tavallisista...
Nils kietoi kätensä hänen ympärilleen ja syleili häntä. Lujasti. Pitkään.
"Kamalaa", Nils henkäisi surullisesti. "Minä olen nyt tässä. Ja sinä olet kunnollisin mies, jonka olen tavannut."
Sylissä oleminen tuntui juuri niin häpeällisen hyvältä kuin Otto oli arvellutkin. Hän nojautui hetkeksi Nilsin puoleen - kunnes ryhdistäytyi. Häntäkö tässä taas täytyi...? Olisi hän pärjännyt ilmankin.
"Anteeksi", hän sanoi. "Minä aina näin..."
"Totta kai! Tuohan on hirveää", Nils sanoi. "Sinä olet kestänyt niin paljon."
Hän vaikutti aidosti surevan Oton puolesta, vaikka eihän siinä ollut...
...kyllä siinä oli. Ottoon oli sattunut enemmän kuin hän halusi myöntää. Hän oli ollut pirun yksin, mutta nyt... nyt hän ei kai sitten enää ollut. Hän antautui suosiolla Nilsin lämpimään läheisyyteen ja yritti ymmärtää, että kaikki oli kunnossa, ei, vaan paremmin, eikä hänen tarvitsisi enää - ainakaan muutamaan päivään...
"Mutta tiedätkös, taivaalle kiitos, ettet ottanut sitä ylioppilasta", Nils kuiskasi, kun aikaa oli kulunut ja Oton ryhti oli suoristunut. Ikään kuin Otto olisi koskaan voinut vain "ottaa" jonkun, etenkään ylioppilaan.
"Hän ei nimittäin ole voinut olla läheskään yhtä viehättävä kuin minä", Nils jatkoi.
Otto hymähti väkisinkin. Se oli totta, mutta leikkisän omahyväinen sävy, jolla Nils sanoi sen...
"Eipä tosiaankaan", Otto sanoi ja sipaisi Nilsin tukkaa.
"Eikä yhtä vaatimaton", Nils lisäsi virnistäen.
Nyt Otto jo naurahti. Miten ihana joku voikaan olla, Otolle? Ei hän ollut uskaltanut toivoa sentään tällaista ihmistä.
He tosiaan olivat nyt tässä, he kaksi. Puhuivat mielitietyistään niin kuin tahtoivat ja ymmärsivät toisiaan suunnilleen niin hyvin kuin ihmiset voivat ymmärtää.
"Onko kaupungissa paljonkin... semmoisia? Tämmöisiä?" Otto kysyi viittoen kädellään jonnekin itsensä ja Nilsin suuntaan. Hän oli miettinyt asiaa paljon, erityisesti sen jälkeen kun oli kuullut, millainen Nils oli. Jossain muuallakin täytyi olla...
"Ai miehiä?" Nils kysyi. "Kyllähän minä olen muutaman nähnyt, mutten tiedä näin komeista."
Otto alkoi jo miettiä, miten voisi tarkentaa, mutta Nils huitaisi kädellään ja naurahti lempeästi.
"Äh, ymmärsin kyllä", hän sanoi ja mietti hetken. "Ei sitä koskaan tiedä. Olen kuullut muutamia juttuja koulusta. Helsingissä näkee toisinaan jotain sen suuntaista. Kuppiloissa ja sataman liepeillä."
"Sellaista siis on?" Otto kysyi kärkkäästi. Tuntui, kuin kirkas päivä olisi kirkastunut vielä vähän enemmän.
"Oi, on", Nils sanoi, "ja on varmasti ollut iät ja ajat. Tuskin sitä muuten ymmärrettäisiin kieltää Raamatussa."
"Niinpä kai", Otto myönteli. "Tosiaan."
"Sellaisen näkeminen on aina ihanaa", Nils sanoi. "Tuntuu, että joku ymmärtää."
Otto olisi antanut mitä vain, jotta olisi saanut nähdä toisia samanlaisia. Jo heistä kuuleminen tuntui lahjalta. Eihän hän ollut koskaan kuvitellut, että olisi ainoa maailmassa, mutta... melkein.
"Kurjaa, että heidän pitää lymytä piilossa. Tai meidän."
Otto huokaisi.
"Niin se vaan on", hän sanoi.
Nils nyökkäili vaiti, ja jälleen yksi huoli hiipi kalvamaan Ottoa. Jos Nilsillä olisi ollut tyttö eikä renkiä, hänen ei olisi tarvinnut piileskellä. Otto ei kuitenkaan miettinyt sitä. Hän tiesi, että he pitivät toisistaan ja nauttivat jokaisesta hetkestä. He olivat heitä.
Taas yksi kallisarvoinen päivä kului hiljalleen mutta väistämättä iltaan. Otto ja Nils pistäytyivät tilalla syömässä ja hoitivat muodon vuoksi pari välttämätöntä hommaa, mutta pian he taas luikahtivat uimaan. Loppupäivä menikin tavallaan kuivatellessa hiuksia - kalliolla, tietysti. He eivät tehneet oikein mitään, kunhan kiehnäsivät toisiaan ja höpöttivät joutavia. Törkeä vastuuttomuus alkoi tuntua Otosta jo vähän jännittävältä. Hän tiesi yhä sisuskaluissaan saakka olevansa hetki hetkeltä pahemmissa ongelmissa ja kulkevansa kohti tuhoaan, mutta silti hän teki mitä lystäsi. Se sai hänen olonsa nurinkurisesti omituisen keveäksi.
He ennättivät tälläkin kertaa palata tilalle vasta, kun nukkumaanmenoaika oli jo kaukana takana. Kaipa heillä sitten oli taas mennyt pitkään töissään.
Nils käveli arvokkaana Oton käsipuolessa metsänreunaan saakka. Sen jälkeenkin hän liimautui Oton kylkeen aitan ovelle saakka. Sitä olisi ollut vaikea selittää, mutta onneksi kaikki olivat varmasti jo nukkumassa.
"Kyss mig", Otto kuiskasi Nilsille hetken mielijohteesta, kun hänen kätensä jo oli aitan ovenrivalla.
Nils suukotti häntä.
"Nyt minulla on helppo tapa saada sinulta suukko", Otto sanoi.
"Se on sinulle helppoa muutenkin", Nils tyrskähti. "Mutta kyss mig."
Suukko.
"Kyss mig."
Suukko.
"Kyss mig."
Suukko
"Kyss mig."
Suukko.
"Kyss mig."
"Herkeä hetkeksi!" Otto tyrskähti.
Nils oli päätynyt selkä vasten aitan ulkoseinää.
"Kyss mig", hän toisti.
Otto totteli.
"Kyss mig", hän sanoi.
"Tämän kerran, höpsö", Nils sanoi hipaisten Oton leukaa. "Sitten riittää."
"Kyss mig", Nils kuiskasi silti heti suukon jälkeen.
"Pidä itsesi!" Otto torui pidätellen nauruaan. Sen jälkeen kummankaan ei enää tarvinnut pyytää suukkoja. Linnut sirkuttivat yölaulujaan. Lehmä ammui etäällä, metsälaitumella.
"Nyt meidän pitää oikeasti mennä sisälle", Otto sanoi lopulta viimeisellä järjellään.
"Pitääkö todella?" Nils kysyi kuiskaten. "Hyvä on sitten. Kai jatkamme tästä aamulla?"
"Mielellään", Otto sanoi.
Hän avasi aitan oven pökertyneesti hymyillen - ja kohtasi hämärässä Vilhon ärtyneen, unisen katseen sängyn yläpediltä.
"Oelko mukavata?" Vilho kysyi.
"Miten niin?" Otto kysyi takaisin. Hän ei säikähdykseltään muistanut, mitä oli väittänyt heidän lähtevän tekemään. Mitään ihmeen mukavaa se ei ollut ollut. Sitä paitsi Vilhon äänensävy oli pahaenteisen tietäväinen.
"Aena pirunmoenen kiherrys kääpi oven takana", Vilho tokaisi. "Ettäkö tiijä, että yöjalasta pittää tulla hilijoo?"
...Yöjalasta?
Mitä? Ei... Eihän...
"Vaekka eepä kaet se oekeen yöjalakaa oo, jos luuhoo koko päevän metissä ja tulloo yöks takasin", Vilho jatkoi. "Annattako työ oekeesti nykyään suuta keskellä pihhookii?"
Oton päässä ei liikahtanut yhtäkään selkeää ajatusta. Hänen rintaansa puristi.
"Mitä sinä...?" hän yritti.
"Niin, mistä ihmeestä tässä on kysymys?" Nilskin kysyi Oton takaa. Hän onnistui kuulostamaan niin viileän tuikealta, että heikkohermoisempi olisi luopunut syytöksistään. Vilho kuitenkin vain tuhahti.
"En minäkää ihan mölöhö oo", hän sanoi. "Minä oon tienny koko ajan, mitä työ meenootta. On ollukkii kahtelemista."
Otto ei... Hän ei ollut sittenkään tiennyt olevansa ongelmissa.
/ / /
Tässä välissä haluan taas kiittää suuresti kaikkia lukijoita, votettajia ja kommentoijia. Ihan mahtavaa,että saan jakaa tämän teidän kanssanne! :)