"Joel, katso!" platinapäinen poika kuiskasi toisen korvaan. Joel tihrusti lähemmäs, muttei nähnyt muuta kuin heidän peilikuvansa heijastuneina tumman lammen tyynestä pinnasta.
"Mitä?"
"Etkö sä näe?"
Joel siristi silmiään ja kurtisti otsaansa, muttei nähnyt mitään outoa tai epätavallista – vain kaksi nuorukaista kurkkimassa rantatörmän yli.
"En mä näe mitään."
Sinivihreiden silmien syvä katse kääntyi tuijottamaan häntä. Joelkin käänsi katseensa kuvajaisesta edelleen erittäin hämmentyneenä. Hän kohtasi huolestuneen katseen ja kurtussa olevat vaaleat kulmakarvat.
"Etkö sä todellakaan nähnyt mitään?"
Nyt Joel kääntyi uudelleen vedenpinnan ylle ja katsoa tapitti tummaa vettä niin intensiivisesti, että ulkopuolinen olisi voinut luulla hänen yrittävän muuttaa koko lammen viiniksi. Mutta edelleen hän näki vain kahden vaaleatukkaisen nuorukaisen kuvajaiset. Toisen hopeanvalkoiset hiukset kimmelsivät viljankellertäviä enemmän: ne loivat hohtavan sädekehän pojan pään ylle.
Joelilla meni hermot siihen, ettei hän nähnyt sitä mitä piti. Yrittikö toinen huijata häntä? Pilailla hänen kustannuksellaan?
"Äh, lopetetaan jo. Mä en nää mitään muuta kuin meidät", hän tuhahti ja kurottautui kastamaan sormensa tummaan veteen. Kuvajainen hajosi kymmeniksi aalloiksi, jotka lainehtivat poispäin jakautuen koko ajan yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Joel oli tyytyväinen. Se, mitä hänen olisi pitänyt nähdä, oli pyyhkiytynyt pois laineiden sekasorroksi.
"Mutta kyllähän sä sitten näit."
"Ai mitä?"
"Meidät", poika hymyili niin sädehtivästi, että hetken Joel luuli näkevänsä hampaiden tilalla ainoastaan kirkasta valoa.
"Niin?" Joel oli entistä hämmentyneempi. Mitä toinen tarkoitti?
"Etkö sä nähnyt, miten hyvin me sovitaan yhteen?"
Hän palautti kuvajaisen mieleensä: kahden lähes samanpituisen pojan uteliaat kasvot; harmaat ja sinivihreät silmät, jotka tuikkivat kuin yötaivaalta varastetut tähdet, ja joiden valo olisi valaissut synkimmänkin luolan. Valkeat hiukset jotka hohtivat viljanvaaleiden rinnalla; kehystäen kapeaa nenää ja suippoa leukaa. Joel laski katseensa ohuisiin huuliin, joilla koreili äärimmäisen itsetyytyväinen hymy.
Ja kyllä. He sopivat hyvin yhteen.
"Joel ja Nikodemus", hän kuiskasi maistellen sanoja.
"Niilo."
"Ai miten niin?"
Enkelipojan hymy vaihtui sädehtivästä alakuloiseksi, myös silmien kirkas katse himmeni jonnekin kaukaisuuteen jään taakse. "Nikodemusta ei enää ole."
Joel katsoi pitkään platinahiuksista kaverustaan, muttei osannut sanoa mitään. Hetken kuluttua hän kietoi käsivartensa toisen ympärille ja rutisti lujasti.
"Mitä jos Nikodemuksen voisi tuoda takaisin?"
Mä säpsähdin hereille peittoon kietoutuneena ja läpimärkänä.
Olipas outo uni.
En muistanut milloin viimeksi olin nähnyt mistään mitään unta, saati että se olisi millään tavalla realistinen. Yleensä ne harvat – lukuun ottamatta niitä toisenlaisia unia – olivat niin abstrakteja, ettei niillä ollut päätä eikä häntää.
Mitäköhän tästäkin pitäisi taas ajatella?
Eniten mua kauhistutti se fakta, että Niilo oli tullut jo mun uniini asti. Eikö poika olisi voinut jättää mua edes siellä rauhan? Ei ilmeisesti. Se oli selvästi ottanut viime aikoina tehtäväkseen piinata mua kaikkialla mihin meninkään – mukaan lukien unet.
Tuskailin hetken hikisen peiton kanssa kunnes sain otteen yöpöydällä lojuvasta puhelimestani. Sen näytöllä luki 4:47. Huokaisin raskaasti ja kierähdin takaisin selälleni jääden makaamaan kädet ja jalat levällään hetkiseksi. Koulu alkaisi vasta yhdeksältä, joten siihen oli vielä monta tuntia, mutta oliko mitään järkeä koettaa enää saada unen päästä kiinni? Tässähän olisi monta tuntia aikaa tehdä vaikka mitä! Jos Nemo olisi ollut vielä Kivimäessä, olisin voinut piipahtaa sen luona nopealla aamuratsastuksella, mutta valitettavasti Tinatähteen oli vähän pidempi matka. Päädyin siihen tulokseen, että reipas juoksulenkki olisi kaikkein paras vaihtoehto sen hetkiseen ongelmaani.
Juokseminen oli heti ratsastuksen jälkeen paras liikkumismuoto. Siinä syke nousi huimiin lukemiin, veri alkoi kiertää suonistossa ja hermostot eritti endorfiinejä siivittäen mut lähes taivaalliseen olotilaan. Rakastin sitä tunnetta, kun sain puskea kehoni äärirajoille.
Näin varhain maanantaiaamulla ei vielä ollut muita liikkeellä, joten sain juosta yksin autioita katuja pitkin. Pian saavuin kaupungin virkistysalueen laitamalle, josta eripituiset pururadat lähtivät. Valitsin umpimähkään oikealle haaranevan polun ja lähdin kirmaamaan sitä pitkin.
Siinä juostessa mun ajatukseni kuitenkin palasivat yöllä näkemään uneeni. Se oli jäänyt häiritsevästi kummittelemaan mieleni takamaille. Mitä Niilo tarkoitti sillä, että me sovittiin hyvin yhteen? Tai no, periaatteessa tiesin mitä, mutta miksi? Kun me oltiin oltu vielä kavereita, kukaan ei ollut päihittänyt meitä nokkeluudessa, mielikuvituksessa tai väittelyissä; me täydennettiin ja tuettiin toisiamme joka tilanteessa – turvattiin toistemme selusta aina.
Joku oli joskus verrannut meitä vedeksi: mä olin happi ja Niilo vety. Erikseen ne olivat vain yksinäisiä atomeita, mutta yhdistyttyään divetyoksidi, yksi elämän perustarpeista. Mun oli kyllä vaikea uskoa, että mikään mitä me oltiin yhdessä tehty, olisi ollut millään tavalla välttämätöntä tälle yhteiskunnalle – ei ainakaan koekysymysten väärentäminen tai nelos- ja viidesluokkalaisten tavaroiden vaihto välitunnin aikana, kun luokkien välillä tiedettiin jo ennestään olevan armoton vihanpito (me oltiin totta kai oltu "kuumeessa" sinä päivänä, joten kukaan ei edes osannut odottaa meitä koululla).
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta mä sain välillä itseni kiinni muistelemasta niitä aikoja. Ei sillä, ettenkö nauttinut elämästä tällä hetkellä, mutta niissä nuoruuden vuosissa oli jotain, mikä piti otteessaan vielä nykyäänkin ja vaati aika ajoin palamaan niihin. Mun oli myönnettävä, että mä saatoin aavistuksen – maksimissaan solun tumajyväsen verran – kaivata niitä aikoja. Oli ollut ihanaa viettää aikaa ihmisen kanssa, joka tunsi mut kuin omat taskunsa.
Tosin omiin taskuihinkin voi tulla reikä.
Kolmen vuoden jälkeen, mä en vieläkään ymmärtänyt, mikä Niiloon – Nikodemukseen – oli mennyt silloin, kun Melvin kuoli. Aivan kuin se olisi kokenut täydellisen muodonmuutoksen niinä viikkoina, jotka mä makasin sairaalasängyssä. Ja se oli mysteeri, johon mä halusin vastauksen.
Mä tiesin kyllä liiankin hyvin, miksi se muutti nimensä Niiloksi. Sen se teki vasta seuraavana vuonna.
Silloin suurin osa siitä pojasta, jonka mä tunsin Nikodemuksena katosi jonnekin todella kauas – se hautasi nimen mukana paljon tuskaa ja osan omasta identiteetistään. Mä en pystynyt hyväksymään sen tekoa vielä nykyäänkään. Luuliko se, että vaihtamalla nimeä se pystyi aloittamaan puhtaalta pöydältä? Että oli okei haudata tapahtumat vanhan identiteetin kanssa?
Koska mulle se ei ollut okei – ei todellakaan.
Jouluaaton jälkeen mä olin niellyt ylpeyteni ja mennyt kyyneleet poskilta valuen sen luokse hakien seuraa, jotakuta joka pystyi jakamaan oman tuskani, pystyi ymmärtämään ja samaistumaan mun tilaani. Mutta se mikä mua odotti Lumemailla, oli kaukana siitä. Pihamaalla oli seisonut valkeahiuksinen poika kasvoillaan mitäänsanomaton ilme, silmät etäisinä ja kylminä. Mä en ollut ollut tyhmä tajutakseni, että mun seurani ei ollut halutuimpien listalla, mutta epätoivoisesti yritin silti saada kontaktin poikaan. Se ei ollut kuitenkaan suostunut keskustelemaan mun kanssani, vaan oli tokaissut ääni kammotavan jäisenä, ettei meillä ollut enää mitään keskusteltavaa, jonka jälkeen se oli haukkunut mua kauan silmät vihasta liekehtien. Ja mä olin vain seissyt siinä ja ottanut kaiken vastaan, koska silloin mä ymmärsin, miten sekaisin se ihminen oli. Nikodemus oli varmasti luullut, että itkin sen sanojen takia. Todellisuudessa olin itkenyt sen takia, että sillä hetkellä mä tajusin viimein, että olin menettänyt mun parhaan ystäväni lopullisesti – koska sitä ystävää, jonka tunsin, ei enää ollut edes olemassa.
Mutta nyt, lukion toisen vuoden viimeisinä viikkoina olin ymmärtänyt, että oli pikkiriikkisen pieni mahdollisuus, että Nikodemus oli vielä jossain Niilon sisällä. Poika oli vain haudannut sen niin syvälle, että vaatisi lukemattomasti aikaa ja vaivaa kaivaa se sieltä esille.
Blondi oli tehnyt työnsä hyvin, mun oli pakko nostaa hattua sille. Haudatessaan Nikodemuksen se oli samaan aikaan varmistanut, ettei sitä voisi palauttaa hetkeen, sillä mä olin oletettavasti ainoa, joka siitä tiesi – sillä ei ollut ollut paljoa kavereita mun lisäkseni tai ainakaan ne eivät olleet olleet kovinkaan läheisiä.
Ja kaikkihan tiesivät, miten lämpimät välit meillä nykyään oli.
Poika oli nähnyt paljon vaivaa saadessaan mut vihaamaan itseään ja se oli onnistunut siinäkin tavoitteessa erinomaisesti.
Ravistelin päätäni koettaen päästä eroon Niiloon liittyvistä ajatuksista. Joulun tapahtumien muistelu satutti sydäntäni edelleen, tuntui että elin ne hetken uudelleen ja uudelleen joka kerta. Päällimmäisenä niistä jäi käteen surun sijaan viha.
Miten se kehtasi syyttää mua?!
Se oli asia, jota en pystynyt antamaan pojalle anteeksi vielä pitkään aikaan.
Jatkoin juoksemista niin kauan, että jaloistani alkoi viimein loppua voimat. Silloin mun oli pakko antaa lupa kävelylle. Ilma oli onneksi vielä suht viileä, mutta lupaili taas paahtavaa iltapäivää. Mä en vieläkään pystynyt käsittämään, miten helvetissä Suomessa pystyi olemaan toukokuussa niin kuuma? Noh, elin edelleen siinä uskossa, että lomien alettua saataisiin vettä. Sehän oli jokavuotinen perinne. Tunsin t-paitani liimaantuneen selkääni kiinni, myös otsaltani valui vettä kuin Niagarasta konsanaan.
***
Mä en ymmärrä miksi itsearvioinnit on niin saatanan tärkeitä opettajille?
Oletko mielestäsi kehittynyt kurssin aikana?
- Luultavasti
Muutitko opiskelutekniikkaasi jotenkin?
- En
Mitä kurssista jäi eniten mieleen?
- Infolaatikoiden rasittava punainen fontti.
Koitko ryhmätyöskentelyn hyödylliseksi?
- En
Mä en ikinä jaksanut täyttää lomakkeita ajatuksella – enkä vielä ollut törmännyt kehenkään joka niin teki. Ne vain olivat musta täysin turhia. Kai mä nyt itse tiesin, kehityinkö kurssilla vai en? En mä siihen mitään vitun lappusta tarvinnut! Herra Markkanen kuitenkin oli eri mieltä mun kanssani, joten pitkästyneenä raapustin lappusen täyteen turhanpäiväisiä töherryksiä.
Koko luokka vaikutti tavanomaista levottomammalta, joten opettajalla oli täysi työ saada meidät kuuntelemaan selostustaan kokeen oikeaoppisten vastauksien piirteistä. Mä en säälinyt Markkasta yhtään ja annoinkin sen puheen lipua sisään toisesta korvasta ja heti perään ulos.
"Oli muuten kova meno siel Rämekalliolla, vai mitä?" Allu kuiskasi korvaani. Me ei oltu vielä ehditty paneutumaan iltaan sen kummemmin, joten se ei tiennyt mun pikku visiitistäni Lumemaiden kivilinnaan.
"Joo olihan se. Kiitti kun liivasit mut."
"Ai mä liivasin sut? Sähän se katosit jonnekin yhtäkkiä. Mä jopa etsin sua!"
Loin aavistuksen hämmentyneen katseen sille ja tokaisin suu virneessä: "Mä vietin laatuaikaa Hänen korkeutensa kanssa."
"Eikä!" Allulta pääsi tukahtunut huudahdus. "Tuliks se kusipää haastamaan taas kerran riitaa?"
"Joo, valitettavasi, mut ei siinä vielä kaikki. Et arvaa mitä tapahtu..."
"Sait uutta kiristysmateriaalia? Se nolas ittensä? Mursit siltä jotain? Tai hei, vielä parempaa: sait sen sairaalakuntoon?"
"Se tarjos mulle yösijaa."
Allun ilme oli näkemisen arvoinen, miten sen kasvoilla vaihtelivat järkytys, yllättyneisyys ja epäusko.
"Se teki mitä?"
"Tarjos yösijaa."
"Miks kummassa se niin tekis?"
"Koska mä tarvitsin sellaisen. Ja nyt päästäänkin siihen vaiheeseen, kun sä liivasit mut –"
"Mä en liivannut sua edelleenkään", Allu tokaisi jo vähän loukkaantuneena.
"No kumminkin, en saanut suhun yhteyttä – enkä sen koomin muihinkaan – enkä voinut kotiinkaan mennä, koska siellä oli kuulemma ollut kriisitila päällä, joten Lumemaa tarjos mulle yöpaikan."
"Ahaa, okei. Nyt mä alan päästä kärryille. Mut miks se niin tekis? Sehän vihaa sua ihan yhtä paljon kun sä sitä?"
Nimenomaan.
"Sitä samaa mäkin olen miettinyt."
"No mut ethän sä sinne mennyt yöksi, ethän?"
Kohotin toisen suupieleni virneeseen, "ei pieni seikkailu koskaan pahasta ole, vai mitä?"
"Sä menit sinne!" Allu koetti epätoivoisesti peittää huudahdustaan, mutta tuloksetta.
"Lindfors ja Suvikas! Tietääkseni tämän tunnin aiheena ei ole vaihtaa kuulumisia vaan keskittyä kokeen tarkastamiseen, joten olkaa ystävällisiä ja kirjatkaa oikeat monivalinnat papereihinne."
Me pyöräytettiin silmiämme ja esitettiin tekevämme paperiin jotain, mutta Markkasen käännettyä selkänsä Allu kuiskasi korvaani hiljaa ääni täynnä myötätuntoa: "Millasta siellä oli?"
Käännyin katsomaan sen ruskeita silmiä ja niissä näkyvää huolta.
"Kamalaa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut."
***
Seuraavalla tunnilla mulla olisi äidinkieltä ja tapaisin Niilon. En tiennyt mitä ajatella koko jutusta, olisiko poika oma koppava ja ärsyttävä itsensä vai olisiko viikonlopun tapahtumilla ollut jotain vaikutusta siihen?
"Näin viimeisten tuntien kunniaksi voitaisiin tehdä jotain kivaa", rouva Haaslahti intoili tapansa mukaan kesämekossaan. "Ajattelin, että kenellekään ei tekisi pahaa pieni luovan kirjoittamisen harjoitus, joten tänään kirjoitamme satuja jatkuvina tarinoina. Osaako joku kertoa, mitä 'jatkuva tarina' tarkoittaa?"
Kukapa muukaan kuin Liisa viittasi käsi suorassa. "Jatkuvan tarinan idea on se, että paperi kiertää kirjoittajalta toiselle, jolloin seuraava saa jatkaa lauseella siitä mihin edellinen jäi. Näin tarinan kulkua ei voi ennustaa."
"Kiitos Liisa, juurikin tästä on siis kysymys. Ja tiedän, että satujen kirjoittaminen voi tuntua lapselliselta teidän ikäisille, mutta uskokaa tai älkää, se on äärimmäisen kehittävää ylioppilaskirjoituksiakin ajatellen. Osaisiko joku toinen sitten määritellä, mikä tekee sadusta sadun?"
Haahkan katse halkoi luokkaa pistävästi pysähtyen muhun. Halvalla huulipunalla sudituille kapeille huulille nousi äärimmäisen viekas hymy, "Joel, kerrohan meille jotain, mikä on ominaista saduille."
Kirosin huonoa tuuriani ja loihdin kasvoilleni tekohymyn. "Tottakai opettaja. Ööh, saduissa yleensä on hyvän ja pahan vastakkainasettelu, jonka hyvä sitten voittaa. Ne taitavat olla melkein aina fantasiaa eli maailma on jotenkin yliluonnollinen. Ja, um... Ne alkavat aika usein sanoin 'Olipa kerran...'."
"Hyvä Joel", Haahka hymyili tyytyväisesti. "Mutta tärkein kaikista on se, että jokaisessa sadussa on jokin opetus. Niiden rakenteelle on myös tyypillistä esitellä ensin paikka ja päähenkilö. Esimerkiksi: Olipa kerran synkkä metsä, jonka siimeksessä eli pöllöperhe. Kun tarina etenee, 'pahis' ilmestyy vaarantamaan tilanteen ja lopulta, kun sadun tarina on saatu päätökseen on opetuksen aika. Noniin, ottakaahan kynät esille, niin jaan teille paperit ja päästään aloittamaan."
Mua ei olis voinut sitten vähääkään kiinnostaa joku satujen kirjoittelu, mutta kaipa sekin olisi parempaa kuin pilkkutehtävät. Ne nimittäin olivat itse saatanasta. Ja Haahkan tuntien me tehtäisiin niitä, jos tää tehtävä ei luonaisi.
Vilkaisin nopeasti Niiloa, joka näytti kuolemanväsyneeltä. Viktor istui sen vieressä ja räpläsi puhelintaan kiinnittämättä mitään huomiota tuntiin. Siinä samassa sinivihreiden silmien hyinen katse kääntyi tuijottamaan mua. Se lävisti mut sisuksia myöten. Kohotin toista kulmaani ja sain vastaukseksi niilomaisen virnistyksen. Sitten poika käänsi katseensa ja paneutui kirjoittamaan paperille jotain. Mäkin keskityin oman satuni avaukseen ja hetken raapustamisen jälkeen henkäisin järkyttyneenä tajutessani, mitä olin kirjoittanut.
Olipa kerran kaukaisessa maassa suuri kivinen linna, jossa asui yksin kalpea prinssi.
Nielaisin ja mietin, pitäisikö mun muuttaa lausetta, mutta päätin antaa paperin eteenpäin.
Tovin kuluttua sain eteeni mun aloittaman sadun. Mielenkiinnolla aloin lukemaan, miten muut olivat jatkaneet sitä.
Olipa kerran kaukaisessa maassa suuri kivinen linna, jossa asui yksin kalpea prinssi.
Eräänä syksyisenä päivänä päätti hän lähteä kävelylle linnan maille.
Sattuipa hänen polulleen kaunis neito, joka oli eksynyt.
Hyväsydäminen prinssi tarjosi neidolle paikkaa kivisestä linnastaan, jonka tämä otti riemuiten vastaan.
Vuoden päästä vietettiin häitä ja siitä vuosi eteenpäin syntyi heille pieni tyttövauva.
Prinsessa olikin melkoisen utelias tapaus, ja kerran kiivetessään puuhun, katkesi oksa pudottaen hänet kuolemaansa.
Neito murtui siitä niin kovin, että karkasi linnasta jättäen prinssin yksin.
Kalpea prinssi suri neitoa ja prinsessaa koko loppuelämänsä ajan, eikä enää koskaan ottanut suuren kivisen linnansa suojiin eksyneitä.
Tästä opimme, ettei kannata harrastaa suojaamatonta seksiä, jottei saa lapsia, jotka voivat kuolla.
Purskahdin nauruun luettuani sadun viimeisen rivin. Mulla ei ollut epäilystäkään siitä kuka sen oli kirjoittanut, koska käsiala oli kauniin kaarteista. Vilkaisin taas kerran takariviin ja sieltä mulle hymyili virnuillen platinapäinen Niilo. Pyöräytin vain silmiäni ja tuhahdin mielenosoituksellisesti.
Allun mielestä Niilon lisäämä lopetus oli kuitenkin muita satuja huvittavampi, joten sain kuunnella koko lopputunnin, miten se hihitteli sille kuin teinityttö konsanaan.
Onnekseni mulla oli sinä päivänä enää yksi tunti ja sekin oli liikuntaa. Julia ja Topi olivat ottaneet kanssa tähän viimeiseen jaksoon liikunnan – liekö sen takia, että se oli niin rentoa ja siitä sai helposti läpäistyn kurssin...? Opettaja oli viime viikolla vihjaillut, että ohjelmassa olisi korista, jossa olin mielestäni ihan kelvollinen. En mikään huippusyöttäjä, mutten täysi nollakaan.
"Miten asiat Ellenin kanssa etenee?" Julia uteli muka välinpitämättömästi, vaikka todellisuudessa tyttö kuhisi tiedonjanosta.
"En mä oo vielä ehtinyt jutella sen kanssa, kun en oikein tiedä mitä sanoisin sille."
"Senkus sanot suoraan, ettet enää jaksa sitä."
Loin aavistuksen loukkaantuneen katseen Juliaan. "En mä ole mielestäni sanonut, etten jaksa sitä. Se on vaan muuttunut nyt viime aikoina. Jostain syystä siitä on tullut kauheen pinnallinen ja vaativa."
"Eli sen todellinen luonne on paljastunut sulle viimein, aamen."
"Mä en ymmärrä mikä sulla on Elleniä vastaan?" tokaisin pisteliäästi. Julia aukoi hetkisen suutaan, kunnes sai vastattua: "Mä- mä en vain pidä siitä." Katsoin sitä intensiivisesti kulmakarvat korotettuina.
"No me oltiin joskus kavereita, mut se teki aika ikävän tempun mulle, niin en sit sen koomin oo viitsinyt olla sen lehmän lähettyvillä."
Tuhahdin tietäväisesti ja vilkaisin kauempana kentän laidalla seisoskelevaa porukkaa, jonka keskeltä hopeaiset hiukset hohtivat. Kaipa itse kullakin oli ongelmia kaverisuhteiden kanssa. En siis viitsinyt painostaa Juliaa sen enempää, vaikka todellisuudessa janosin tietää, mitä tyttöjen välillä oli tapahtunut. Ei kai sentään mitään niin kamalaa kuin mun ja Niilon? Ei Ellen kyllä vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, joka pystyisi johonkin niin sieluttomaan tekoon. Vieressäni keinahteleva Julia taisi aistia ajatusteni kulun, kun se lopulta huokaisi syvään ja aloitti: "Okei, okei, sua kiinnostaa kuitenkin tietää niin maan perkeleesti, joten kai mun on pakko avautua." Hymyilin tytölle rohkaisevasti ja kehotin jatkamaan.
"Sä et varmaankaan muista, mutta mähän tanssin monta vuotta erikoiskoulutusluokalla, niin tanssi Ellenkin. Ei me koskaan oltu mitään parhaita kavereita, mutta kuitenkin tunsin sen aika hyvin siihen aikaan."
Mä muistin, kun yläasteaikoina Julia lähes asui tanssikoululla – vapaa ilta tuntui silloin melkeinpä kahdeksannelta ihmeeltä. Onneksi tyttö oli hellittänyt nyt jo vähän.
"Se tapahtui kasiluokan keväällä, joten en yhtään ihmettele, mikset muista tai ollut kiinnostunut silloin mun tekemisistäni. Sulla oli siinä niin paljon kaikkea selvitettävää jo omasta takaa, etten viitsinyt häiritä sua mun murheillani."
"Vitun kasiluokan kevät", totesin vihaisesti, johon Julia nyökkäili hyväksyvästi.
"Ek-luokkalaisilla oli tiedossa suuret kisat Pietarissa, johon me oltiin harjoiteltu monta kuukautta tauotta. Mulle oli annettu soolo yhdessä baletissa ja olin siitä sanoinkuvaamattoman innoissani. Ellenistä tehtiin mun tuuraajani, jos jotain sattuisi tapahtumaan, muutoin se tanssisi muiden mukana taustalla. Mä tiesin jo siitä valinnasta lähtien, että se oli kateellinen mulle, mutten osannut arvata millainen noita se todellisuudessa on."
"Mitä se sitten teki?"
"Sabotoi mun soolon ja tanssi sen itse."
"Oikeasti?" ihmettelin silmät suurina. Ei kuulostanut kyllä yhtään Ellenin tapaiselta sabotoida jonkun tanssia. "Miten se sen teki?"
"Laittoi laksatiivia mun juomaani kisapäivän aamuna. En heti edes tajunnut koko juttua, luulin vain syöneeni jotain pilaantunutta. Ellenkin vaikutti olevan niin pahoillaan saattaessa mut takaisin hotellihuoneeseen, luultavasti se nauroi mulle vahingoniloisesti heti oven läimähdettyä kiinni. Jos olisin silloin tiennyt, niin olisin motannut siltä toisen silmän niin mustaksi, ettei meikkikään pysty peittämään sitä. Vasta koulussa kuulin vahingossa Ellenin vitsaillen kavereidensa kanssa, miten sen äidiltä varastetut laksatiivit todella toimivat – ja silloin mä tajusin."
Julia hiljeni ja katsoi allapäin kaukaisuuteen.
"Vähän sen jälkeen jäinkin pois Ek-luokalta, koska en enää jaksanut niin rankkoja treenejä ja kovia paineita. Harmikseni myös Ellen jäi pian pois, mutta lopulta se taisi lopettaa kokonaan tanssin, koska mä en ainakaan oo nähnyt sitä aikoihin tunneilla..."
"Aika paskasen tempun se kyllä teki sulle", myönsin.
"Kirjaimellisesti", Julia tiuskaisi hymynkaarre huulillaan ja me kummatkin naurahdettiin.
"Mä todella toivon, että se lutka- anteeksi, lehmä –" Julia korjasi nähtyään mun varoittavan katseeni. "-on muuttunut niistä ajoista."
En tiennyt, mitä ajatella Julian kertomuksesta. Toki tiesin Ellenin olevan kunnianhimoinen ja tietyllä tavalla juonija, mutta – sabotoida toisen tanssi laksatiivilla? Se vaikutti jo epätoivoiselta ja julmalta.
"Jaahas, kellohan onkin jo tasan, joten tulkaapas tänne lähemmäksi, niin aloitetaan tunti!" huusi neiti Jantunen kentän laidalta ja me lampsittiin muiden mukana sinne.
Huikkasin iloisesti Topille, joka saapui juuri pihamaalle mustat hiukset kiiltäen auringon säteiden taittuessa geelin vaikutuksesta.
"Moro, mitäs te? Saitko sä muuten jonkun kiinni sillon lauantaina?"
"Joo. Oliks sulla hyvääkin seuraa?" hymähdin ja Julia loi muhun kysyvän katseen polkkatukkansa alta.
Topi vinkkasi mulle silmäänsä: "Sanoisin et kasi puol. Kirkumisesta tulee miinusta."
"Jätkät hei, voisitteko ystävällisesti jättää noi panojutut johonkin muuhun aikaan."
Topi hymähti ja kohautti olkiaan. Vaikka se olikin meidän porukan hiljaisin, ei se silti saamaton ollut. Itse asiassa se oli Alluakin pahempi naismagneetti. Joku sen tummassa charmissa vain veti muijia puoleensa kuin sieniä sateella. Mihinkään vakavaan suhteeseen se ei kuitenkaan ollut koskaan ryhtynyt.
"Ja sitten valitaan joukkueet. Kapteenit ovat Joel ja Elias."
Astelin porukan eteen ja silmäilin joukkiota. Lähes kaikki olivat kovia urheilijoita, joten joukkueista tulisi todella tasaisia. Ja kuten yleensä, me valittiin ensin kaverit ja vasta sen jälkeen puolitutut paremmuusjärjestyksessä. Mä olin lopun viimein tyytyväinen mun joukkueeseeni, joka koostui kolmesta tytöstä ja viidestä pojasta.
Peli alkoi ja pallo vaihteli tasaisesti joukkueelta toiselle. Ensimmäinen kori ehti tulla jo vartin sisään, kun Aatos heitti pallon kentän toiselta laidalta Niilolle, joka ketterästi sujautti sen meidän koriin. Näytin sille keskisormea ja mukaisin pahasti, johon se tyytyi virnistämään itsevarmasti.
"Mä meen vaihtoon hetkeksi", ilmoitin Topille suunnatessani puupenkkejä kohden. Annoin siellä istuvalle tytölle luvan lähteä kentälle ja jäin katselemaan ruskeanoranssin pallon pomppoilemista pelaajalta toiselle.
"Te tuutte häviämään", kuului itsevarmasti mun vasemmalta puoleltani.
Katsoin viereeni istunutta poikaa, jonka limenvihreä t-paita häiki mun silmiäni.
"Ja mistä sä sen tiedät?"
"Tiedänpä vain", Niilo sanoi kepeästi ja nojasi käsiensä varassa aavistuksen verran taaksepäin, jolloin sen paita paljasti kaistaleen maidonvaaleaa ihoa. Se kiilsi auringossa kilpaa pojan paidan kanssa saaden mut räpyttelemään sillmiäni.
"Ai koska sä olet suuri ja voittamaton Nikodemus Lumemaa? Se ei kuule tarkoita, että teidän koko joukkue olisi yhtä hyvä."
Sinisten silmien katse hyytyi ja näin kuinka se puristi kämmenensä nyrkkeihin.
"Enkös mä käskenyt sua olla kutsumatta mua sillä nimellä?!"
"Ja koska mä olen noudattanut, jotain mitä sä olet sanonut?" hymähdin leikillisesti, johon Niilo mulkaisi tappavasti. Hetken me istuttiin hiljaa, kunnes blondi avasi uudelleen suunsa.
"Nimenomaan. Jos sä olisit noudattanut käskyäni pysyä erossa mun siskostani – " pystyin aistimaan sen räjähdysherkän tilan, ei tarvittaisi kuin tulitikku ja helvetti olisi irti. "- niin silloin... silloin –"
"Lopeta! Sun on turha koittaa syyllistää mua, sillä mun ja Jasminen suhteella ei ollut mitään tekemistä Melvinin kuoleman kanssa. Ei yhtikäs mitään! Ja saat kuule syyttää myös itseäsi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Mä olen niin vitun kyllästynyt noihin sun perättömiin väitteisiin, joiden mukaan ainoastaan mun teoilla on ollut jotain merkitystä! Mitä vittua Niilo?! Sähän se pidit mut erossa siskostas ja samalla tuhosit sitä pala palalta! Ja arvaa mistä mä sen tiedän? Koska – " mun ääni katosi hetkeksi ja mun oli pakko nielaista pala pois kurkustani. "Koska Jasmine kertoi mulle!" Olin puhtaan raivon vallassa, silmissä vilisi punaista ja ainoa asia, johon pystyin keskittymään oli Niilon pistävät silmät. Nyt niiden lasipintaan oli tullut särö.
Mutta se ei vastannut mulle mitään, sen sijaan se tarrasi kiinni mun kauluksesta horjauttaen maahan makaamaan. Mä yllätyin totaalisesti enkä saanut tarrattua sen käsivarsiin, koska se oli mua nopeampi ja vangitsi mun kädet kylkiäni vasten. Sitten se iski nyrkkinsä mun kasvoihin ja kuulin jonkun raksahtavan rikki. Samalla vihlova kipu kohdistui nenänvarteeni. Merensinisissä silmissä oli niin tappava kiilto, että hetken poika näytti vapaaksi päästetyltä leijonalta. Sen leukaperät olivat jännittyneet ja hampaat tiukasti yhteen puristetut.. Hajareisin se istui ylävartaloni päälle ja kohdisti toisen ja kolmannen iskunsa.
Mun huulilta parahti ulvahdus, kun tunsin suussani veren rautaisen maun. Koetin epätoivoisesti räpiköidä pojan alla, mutten saanut tarrattua käsilläni otetta mistään. Sen paino vangitsi mut maata vasten kuin nuken, jonka ainoa tehtävä oli ottaa vastaan iskut. Mä en silti näyttänyt sille heikkoutta, vaan suljin silmäni ja annoin sen lyödä. En pystynyt katsomaan niihin vangitseviin silmiin, joiden kantaja tuotti mulle sanoinkuvaamatonta kipua. Nenääni särki entistä enemmän, samoin oli alahuulen laita. Uusi isku iskeytyi silmäkulmaani ja sitä seuraava leukaani.
"MITÄ IHMETTÄ SIELLÄ TAPAHTUU?! NIILO LUMEMAA, LOPETAT HETI PAIKALLA TAI SINUT EROTETAAN KOULUSTA!" opettaja karjui naama punaisena kentältä juosten meitä kohti.
Niilo lopetti lyöntinsä ja mä näin, miten sen nyrkki oli värjääntynyt kirkkaan punaiseksi. Sitten se kumartui lähemmäs, platinanvaaleiden kutrien laskeutuessa kutittamaan poskeani ja kuiskasi mun korvaani kylmänviileällä äänellä: "Kiitä onneas, että joku pelasti sut tällä kertaa, sillä mä en menis takuuseen, että olisin voinut lopettaa ajoissa." Se ponnahti nopeasti mun päältäni ja heitti vielä äärimmäisen tappavan katseen ennen kuin kierähti paikoillaan ja lähti harppomaan ripein askelin pukuhuoneita päin.
Topi ja Julia riensivät mun avukseni ja auttoivat mut istumaan penkille. Tunsin, miten lämmintä nestettä valui edelleen nenästäni, ja koko mun naamani tuntui aralta kosketuksen alla.
"Mä hakkaan sen kusipään", Topi uhosi samaan aikaan, kun Julia sanoi: "Se idiootti ansaitsis menolipun Siperiaan."
"Herranen aika sentään!" opettaja huudahti nähdessään Niilon luomistyön tulokset. "Tästä tulee kyllä puhuttelu rehtorin kanssa. Voi Luoja, voi Luoja." Parinkymmenen paremmalla puoliskolla oleva neiti Jantunen näytti menneen aivan tolaltaan, eikä osannut tehdä muuta kuin aukoa suutaan ja toistella "voi Luojaa" – ihan kuin se Luoja auttaisi enää tässä vaiheessa mitään.
"Mä saatan sut terkkarille", Julia, jolla näytti olevan huomattavasti parempi tilannetaju, sanoi reippaasti ja otti mua käsivarresta kiinni.
"Ja mä meen varmistamaan, että se kusipää saa ansionsa mukaan", Topi sihisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä ja oli jo nousemassa penkiltä, kun mun käsi ehti tarrata sen t-paidan mustaan selkämykseen.
"Ä-Älä", sopersin hiljaa. Puhuminen tuotti suunnatonta tuskaa, mutta pakotin turvonneiden huulteni muodostamaan sanoja. "Ei se... kuitenkaan... auta. Tää on... meidän... välinen juttu."
Topi tyytyi nyökäyttämään happamana päätään ja istahti takaisin mun viereeni. "Mutta jos sä joskus satut muuttamaan mielesi, niin pyyhin mielelläni omahyväisen virneen pois sen naamalta."
Me jätettiin itsekseen mumiseva ja päätään pudisteleva neiti Jantunen kentän laidalle ja suunnattiin terveydenhoitajan vastaanotolle. Mä olin aika varma, että rikoin jonkun ennätyksen, kun sain turpaani näin pahasti ja vieläpä viimeisellä viikolla. Yleensä kukaan ei jaksanut piitata muista oppilaista enää näin lähellä kesälomaa – mutta totta kai Niilo oli poikkeus myös tässä asiassa. Sitä kun ei kiinnostanut mahdolliset seuraamukset, kun se pääsi niistä kuitenkin kuin koira veräjästä isänsä vaikutuksesta. Mua raivostutti ihan suunnattomasti sen käytös ja vannoin mielessäni, että sopivan paikan tullen kostaisin pojalle.
Terveydenhoitajan ilme tosiaan oli näkemisen arvoinen. Yllättävän nopeasti se kuitenkin tointui järkytyksestä ja alkoi paasata, miten väkivalta ei ollut ainoa ratkaisu erimielisyyksiin sekä sitä tavanomaista mutinaansa nykynuorista. Katsos, kun meidän koululle oli siunattu terveydenhoitajaksi vähän vanhempaa sukupolvea oleva rouvashenkilö, jonka mukaan vanha kunnon karttakeppi olisi ollut paljon toimivampi rangaistus jälki-istunnon sijaan. Luojan kiitos se ei ollut saanut ajettua ehdotustaan opettajainkokouksessa läpi.
En jaksanut laittaa sille vastaan, vaan istuin hiljaa penkillä painaen kylmäpussia nenääni vasten ja irvistin desinfiointiaineen kirveltäessä huultani.
"Luultavasti sinulle nousee aika rajut mustelmat illan tai yön aikana, joten niitä ei kannata säikähtää. Nenä vaikuttaa murtuneelta, mutta kyseessä voi olla myös pelkkä rustovamma. Suosittelen varaamaan ajan röntgenkuvaukseen, kunhan turvotus on laskenut – siinä pitäisi mennä noin viikko. Ehdotan, että vältät nyt riehumista ja muuta vauhdikasta toimintaa parin viikon ajan, jotta nenään ei vain kohdistuisi uutta iskua."
"Parin viikon ajan?" toistin epäuskoisena. Ei ratsastusta pariin viikkoon? Saisin jättää hyvästit menestymiselle kisoissa. Jaa juuri, kun luulin, että kaikki tulisi menemään suunnitelmien mukaan. Mutta eihän elämä tietenkään voinut olla niin helppoa.
Kaikki hukkaan yhden vaaleaverikön takia...
Toisaalta, oliko mun nenäni muka niin arvokas? En muistanut, milloin viimeksi edes olin pudonnut hevosen selästä – en ainakaan viimeisen puolen vuoden aikana – saati että olisin satuttanut itseni.
"Kunhan mä saan käsiini sen kusipään, niin siltä lähtee henki", mutisin poistuessani terveydenhoitajan vastaanotolta. "Tää tietää sotaa."
A/N: Pahoittelen pitkää odotusta osien välillä. Fiilistä kirjoittamiseen ei ollut paljoa, saati aikaa. Nyt olen kuitenkin palaillut Joelin ja Niilon pariin, joten uskoisin jatkon tulevan vähän nopeammin tällä kertaa :D