Nilsin pahin sapetus ennätti laantua matkalla rantaan, mutta kyllä häntä silti ärsytti. Hän oli luullut keksineensä viimein erinomaisen ja täysin uskottavan tavan saada viettää aikaa kahden Oton kanssa. Hän oli pinnistänyt kaiken hien alle peittyneen viehätysvoimansa ja hämmentävän suuren osan rohkeudestaan vihjatakseen Otolle, millaisesta uimaretkestä olisi kyse. Näköjään aivan tavallisesta. Nils oli jo lähes maistanut salatut suudelmat huulillaan, mutta eivätkös vain Jussi ja Vilho olleet juuri silloin päättäneet käydä seurallisiksi. He olisivat voineet puhua Nilsille tällä tavalla myös silloin, kun hän oli ollut yksinäinen ja seuran puutteessa, mutta ei! Tässä tilanteessa ylimääräiset renkimiehet karistivat kaiken intiimin, vaikka ei kai Nils muutenkaan olisi päässyt tavoitteeseensa. Otto vaikutti lamaantuneen täysin ymmärtäessään, että kesä loppuisi joskus - tai siitä Nils ainakin ajatteli saappaan puristavan, vaikka Ottohan nyt vaikutti synkistyvän milloin mistäkin. Nils ei suostunut ajattelemaan syksyä. Arka uimaretki kahdestaan luonnon helmassa olisi ollut mainio keino tarttua hetkeen ja lisätä tuskaisen paahtavaan päivään edes hieman iloa, mutta se oli nähtävästi liikaa pyydetty.
Myönnettäköön, että Nils olisi kaivannut heidän arkeensa enemmän kaikenlaista - ja niin varmasti Ottokin. Vierashuoneen tapahtumien jälkeen heidän puuhansa tuntuivat tökeröltä teeskentelyltä. Otto oli järkevä ja varovainen ja teki työnsä, sen verran oli käynyt selväksi. Nils tyytyi tuijottelemaan häntä ja syleilemään häntä ajatuksillaan aamusta iltaan, vaikka olisi ollut suhteellisen vastuuttomalla tuulella. Ei hän tietenkään olisi toivonut saman tien suoranaisia hävyttömyyksiä, pois se hänestä. Hän ja Otto olivat silti molemmat aikuisia miehiä eivätkä mitään rippikoululapsia. Nils saattoi vain yrittää sietää karuja olosuhteita, joiden hän näki kiusaavan myös Ottoa. Toisaalta, oli odottelussa puolensakin: Nils nautti täysin siemauksin hetkistä, joina sai livautettua arkisen kanssakäymisen sekaan jotain radikaalia ja hämmentävää, mikä punastutti Oton helakaksi ja houkutti hänestä toisinaan esiin yllättävän uskaliaan vastauksen. Kun Nils vinkkasi silmää Otolle, he molemmat olivat saada slaagin. Kaikki oli upouutta. Ja millainen jännite! He olisivat halunneet suudella, mutta eivät voineet. Kun sellaista jatkui monta päivää heilastelun alussa... Nils ei olisi malttanut odottaa, ja toisaalta hän tahtoi jollain kierolla tavalla katsoa, miten äärimmilleen tilanne kiristyisi. He kärventyivät edelleen.
Tänään kärventyminen oli ollut myös kirjaimellista. Nyt illan varjot olivat jo pitkiä, mutta ilma tuntui pysyvän tukalana. Rantaan vei lehmien sorkissa tallautunut kiemurteleva metsäpolku. Nils tunsi hien valuvan ohimollaan ja ymmärsi Jussin ja Vilhon pälpättävän jotain, muttei taaskaan osannut keskittyä muuhun kuin Ottoon. Hän tiesi katsomattakin, että tämä tuijotti hänen selkäänsä juron toivottomasti, kuin hän olisi ollut kuolemassa. Otto oli jättäytynyt muista jonkin verran jälkeen, kaiketi seurustellakseen rauhassa jälleen uusien synkeiden mietteidensä kanssa. Nilsiä harmitti Oton puolesta, mutta hän oli tämän huomionhakuisille ajatuksille myös hieman mustankipeä. Oton tuskailuthan nakersivat hänen ja Nilsin yhteistä aikaa, jonka Nilskin tunsi hetkittäin valuvan sormiensa välistä. Hän ei osannut tehdä paljoa helpottaakseen Oton ahdinkoa. Otto ei uskonut puhetta, ja kun hän pääsi miten kuten yli yhdestä ongelmasta, hän alkoi pian murehtia seuraavia - osin syystä, myönnettäköön, mutta hänen olisi suonut heittäytyvän hieman kevytkenkäisemmäksi. Tätä menoa kesä kuluisi murehtiessa, eikä se olisi oikein ketään kohtaan.
Eerolan pienenpuoleinen, metsän reunustama ranta laitureineen, verkkovajoineen ja pyykkikivineen näytti laskevan auringon lämpimässä kajossa huikaisevan romanttiselta. Lempeät aallot silittelivät vehreää rantaa, jonka edessä avautui lähes peilityyni, hiiskumaton järvenselkä. Poissa olivat pyykkipäivien touhukas kohina ja onkireissujen viaton raikkaus. Tuuli sai haavanlehdet kuiskailemaan niin houkuttavasti, että jo itse ympäristö oli hieman sopimaton. Ei auttanut, että ilmanalassa olisi ollut parasta olla ilman vaatteita. Nils oli yhtäkkiä lähestulkoon kiitollinen siitä, että uimareita oli kaksi liikaa. Jussi ei aistinut tunnelmaa, vaan heitti vaatteensa muitta mutkitta rantapuiden oksille ja kahlasi veteen. Mikäpä kahlatessa, kun tiesi olevansa salskea. Nilskin avasi paitansa ja alkoi näprätä vyötään auki; olihan uimaretki sentään ollut hän ajatuksensa. Hänen katseensa törmäsi Oton katseeseen, joka kavahti saman tien toisaalle. Nils hämmentyi niin pahoin, että joutui vetäytymään tökerösti sivummalle rantakoivujen katveeseen riisumaan loput vaatteensa. Otolla oli tietysti ollut kesän aikana runsaasti tilaisuuksia katsella Nilsiä vähäpukeisena heti ensimmäisestä päivästä lähtien, mutta nyt olosuhteet olivat hieman toisenlaiset. Eiköhän kuitenkin ollut vain hyvä, ettei Nils ollut täysin häpeämätön?
"Tuostako pitäs uskoo, että on ollu muatöessä koko kesän?" Vilho naljaili havainnoidessaan Nilsiä pistävästi. "Kalapee ku kalakkilaevan kapteeni."
Ah, niin, Nilsin toimettomuus herätti jälleen tunteita. Mikäli työnväenluokkaisuuden tunnusmerkkejä kaivattiin, Nilsin kyynärvarret, kasvot ja niska olivat päivettyneet varsin selvästi, siinä missä muidenkin. Ja tuskinpa hänen lihaksensa olisivat voimistuneet tässä määrin tyhjää toimittamalla. Mitähän hän oli tänäkin päivänä tehnyt, ellei töitä? Heinänteko oli ollut ensimmäisen tunnin jopa kohtalaisen nautittavaa, ja loppukin oli tuntunut yllättävän mielekkäältä. Nilsin isoisäkin oli raatanut samoilla seuduilla... Mutta minkä Nils mahtoi sille, että hänestä oli tullut vanhimman rengin cherí ja tämän sokerimurunen, jota tuli säilyttää pumpulissa? Sitä paitsi, runous vaati aikaa, ja Nilsin inspiraatio voimistui lakkaamatta. Otto ja h...
"Äejän ossookii herrat olla valakeeta", Vilho katsoi aiheelliseksi huomauttaa toistamiseen. "Vuan eepä sitä sisätöessä tarvihe kärventyä."
Nils huomasi Oton vilkaisevan häntä jälleen, ehkä todetakseen skandaalinkäryisen valkoisuuden omin silmin. Tultuaan huomatuksi Otto karahti saman tien kirkkaanpunaiseksi ja kääntyi pois. Nils taas käveli vyötäisiään myöten kivuliaan viileään rantaveteen niin rivakasti kuin sieti ja ui pari vetoa huojentuneena veden tarjoamasta katseensuojasta. Kaikki tuntui aika katastrofaaliselta, mutta toisaalta Nilsin sydän takoi miellyttävän kiivaasti.
Vesi oli riemastuttavan viileää ja pohjakin tuntui mukavan hiekkaiselta. Heinäpellon rasitukset liukenivat nopeasti, eikä Nils enää viitsinyt edes miettiä, kuka katsoi ja mihin suuntaan. Hän ja Jussi koettivat kilvan houkutella Ottoa järveen, mutta tämä ilmoitti joka kerta ykskantaan pysyvänsä rannalla. Nils olikin ollut vähän ajattelematon kuvitellessaan, että Otto tulisi veteen, paitsi korkeintaan vaatteet päällä. Tämä saapasteli ympäriinsä tarkastelemassa puiden taimia. Ehkä touhussa todella oli jotain järkeä, tai ehkä Otto vain halusi välttää kiusallisia tilanteita.
Myös Vilho yritti pysytellä kuivalla maalla. Yritti, sillä jo melko pian hän erehtyi menemään seisoskelemaan laiturille turhan lähelle reunaa. Kun hän syventyi vaihtamaan Oton kanssa pari ilmeisesti tuiki tärkeää sanaa lepäntaimien ominaisuuksista, Jussi hiippaili kumarassa lähemmäs ja tempaisi Vilhon jalasta järveen. Tämä pärskähti vyötäisille ulottuvaan veteen varsin mielenkiintoisessa asennossa. Kun hän sai päänsä pinnalle, mittava kirousryöppy kantautui tyynessä kesäillassa varmasti vähintään pappilaan saakka.
"Ootko menettäny viimesennii järkes!?" Vilho karjaisi Jussille kömpiessään jalkeille.
"Meinasin käyttää huolella nämä viimeiset päivät vapaalla jalalla", Jussi sanoi kohauttaen olkiaan keveästi. Vai oli hän viimein päättänyt naida Kaisan? Nils ei kylläkään olisi pahastunut, vaikka Vilhoa olisi rääkätty huonommillakin perusteilla.
"Ja ens töekses aattelit tappoo minut?" Vilho jurnutti. "Piä oes voenu haleta."
"Vaan eipä haljennut", Jussi huomautti. "Ihan hauskaa se oli minun mielestä."
"Siinä sen tuas näkköö, mitenkä ossoo olla immeenen sekasin."
"Älkäähän nyt", Otto sanoi rannalta, suhteellisen ärtyneeseen sävyyn.
Nuoremmat hiljenivät hetkeksi.
"Olisit tullut suosiolla veteen", Jussi sitten sanoi olkiaan kohauttaen. "Niin, mutta sinua tietysti kiusaa, kun et osaa uida."
Nilsistä tuntui, että hän oli todistanut kesän aikana jo tuhatkunta kertaa, kuinka parivaljakon toinen osapuoli järkyttyi toisen alkeellisesta halveerauksesta tismalleen tällä tavalla. Ei ehkä täysin tosissaan, mutta suhteellisen vakuuttavasti yhtä kaikki.
"Ettenkö ossoo!?" Vilho nyt huudahti ja alkoi samalla tempoa likomärkää paitaa päältään. "Ota Otto vuatteet ja pistä kuivammaan."
Vilho viskoi vaatteensa ja saappaansa laiturille. Otto nouti ne huokaillen ja kulmiaan kurtistellen, mutta yhtä tunnollisesti kuin aina. Asetellessaan nuorempansa vaatteita puiden alaoksille hän muistutti enemmän äitiä kuin arvovaltaista johtajaa.
Uintiretki oli kaikkiaan suhteellisen miellyttävä, vaikka Otto näköjään hikoili mieluummin maan kamaralla - ja tuijotti Nilsiä varsin läpinäkyvään sävyyn silloin kun luuli, ettei hän huomannut. Heidän välilleen muodostui kuin muodostuikin jännite. Nils keskittyi rentoutumaan veden ja aran ihailevien katseiden syleilyssä, kun taas Jussi ja Vilho uivat huvittavan tosissaan kilpaa milloin millekin kivelle ja takaisin laiturille, vaihtelevin lopputuloksin. Nils alkoi ikään kuin epähuomiossa päästä mukaan heidän puheisiinsa - Niilona ja vain kilpailun tuomarina, tosin - vaikkei välttämättä olisi halunnut juuri nyt. Hänet olisi toki ollut törkeää jättää tyystin huomiottakaan, kun he sentään olivat tulleet rannalle yhdessä, mutta Nils olisi ilahtunut enemmän, jos ylimääräiset uimarit olisivat menneet suosiolla unten maille.
Ennen pitkää, kun renkien pahin kilpailuinto oli laantunut hengästykseen, he keksivät vielä jäädä rantaveteen heittelemään leipiä. Jussi pudotti yhden sopivan litteän kiven Nilsinkin käteen. Nils nakkasi kiven, joka upposi saman tien pohjaan. Räikeä epäonnistuminen sai Jussin näyttämään mallia, vaikka Nils olisi sallinut ainoastaan Oton neuvoa itseään. Itse asiassa viime päivinä hän oli suorastaan odottanut, että tämä tekisi niin - nojautuisi lähelle ja selittäisi lempeästi, matalalla äänellä... Nils kieltäytyi seuraamasta Jussin esimerkkisuoritusta erityisen tarkasti. Koska rengin tekniikka kuitenkin toimi ilmeisen hyvin, Nils otti siitä hieman vaikutteita - ja heitti saman tien kolme leipää.
"Niin sitä pitää", Jussi sanoi ja pörrötti Nilsin tukkaa. Vaikka kosketus oli leikkisän toverillinen ja Nils lähinnä närkästyi siitä, Otto näytti entistäkin nyreämmältä, ehkä vähän tyrmistyneeltäkin. Kuvitteliko hän, että Nils alkaisi yllättäen pitää mokomasta huikentelijasta? Minkä tähden? Ei Nils ollut sellainen - eikä hänellä ollut pienintäkään syytä olla. Hän oli valinnut Oton taiten ja viisaasti, todennäköisesti vieläpä monien pettymykseksi. Heinäpellolla hän oli nimittäin kuullut niin miesten kuin naistenkin puhuvan Otosta ihailevaan sävyyn. Nils itse oli ollut ihastuksesta ja ylpeydestä puolikuollut: kuumuutta väreilevässä säässä sinnikkäästi niittävä mies oli saanut maalaisuuden näyttämään sykähdyttävämmältä kuin Nils olisi koskaan uskonut olevan mahdollista. Sitten Otto oli vielä kävellyt hänen luokseen lämpimästi hymyillen ja hipaissut hellästi hänen kyynärpäätään. Mon Dieu. Otto oli kutakuinkin sietämättömän täydellinen, mutta silti hän julkeni värjötellä piilossa surkutellen itseään ja epäillä Nilsin tunteita. Puolisona(!?) Nilsin velvollisuus oli kai rohkaista Ottoa tältäkin osin, mutta mitä hän voisi tehdä?
♦
Jussi ja Vilho alkoivat pukea päälleen vasta, kun Otto alkoi jo väsyä odottelemaan. Työt alkaisivat seuraavanakin aamuna varhain, mutta mokomat eivät tietenkään osanneet ajatella ajan kulumista. Otto osasi. Ensin tulisi seuraava aamu, sitten kuluisi viikko, sitten toinen, ja sitten, elokuussa... Tuntui, kuin jokainen kuluva silmänräpäys olisi kasvattanut Oton taakkaa. Hänen aikansa kuluisi kaiken lisäksi hukkaan töissä, mutta tuskin sillä olisi väliä. Häneen sattuisi kahta kipeämmin, jos hän menisi enää yhtään lähemmäs Nilsiä.
Nils ei tehnyt elettäkään tullakseen rantaan.
"Minä jään vielä hetkeksi", hän sanoi Jussille ja Vilholle heilutellen kättään vedessä. Hän vinkkasi vaivihkaa silmää Otolle. Halusiko hän heidän jäävän kahden? Kaipa, mutta Otto ei oikein ollut sillä tuulella. Mitä mieltä heidän olisi nyt, kun he kuitenkin joutuisivat...? Kun Otto katsoi laskevan auringon kultaamassa rantavedessä kahlaavaa Nilsiä, hän tiesi silti, ettei pystyisi lähtemään poiskaan. Nils olisi sitä paitsi loukkaantunut siitä ikihyviksi.
"Ja minä jään", Otto siis aloitti, ja keksi onneksi järkevän jatkon tarpeeksi nopeasti, "katsomaan, että Nils löytää takaisin."
Toiset eivät kai epäilleet mitään.
"No, tulukee työ sitten kun tuletta. Myö lähetään", Vilho sanoi ja nipisti irvistäen housujensa likomärkää lahjetta. "Perhana, että nämä tuntuu ilikeelle! Vihjoo Otto isännälle, ettee Jussia kannata ennee syksyllä pestat... ee saamari, sehän jootuukii ukoks Kaesalle! Se on sille kyllä ihan oekeen."
Oton päänsisus tuntui entistä raskaammalta.
"No niin", Nils sanoi Otolle, kun muut rengit olivat kadonneet Eerolaan päin vievälle metsäpolulle. "Tulehan nyt."
"Minkä tähden minä sinne?" Otto kysyi.
Nils hymähti.
"Kai sinullakin on kuuma."
Olihan Otolla, mutta yhtä lailla tilanteen kuin kelin takia. Häntä houkutteleva sorea nuorimies rantavedessä tuntui enemmän unelta kuin todelta - mutta ei kokonaan hyvällä tavalla. Viimeistään parin viikon päästä Otto nimittäin heräisi ja kaikki olisi mennyttä. Nils näkyi sitä paitsi tulevan hyvin toimeen toistenkin kanssa. Tuskin Otosta olisi hänelle paljon iloa. Hän oli tympeä, ja vielä tympeällä päällä. Eikä hän mitenkään voinut mennä uimaan. Hän oli sanonut sen jo monta kertaa. Hän tiesi olevansa aika kurjan näköinen, ainakin Nilsiin verrattuna. Topakka, isokokoinen ja kaikkinensa niin outo, että sen oli pakko näkyä myös ulospäin. Hän kelpasi vain töihin. Hän ei uinut kenenkään nähden, ja nyt hänen olisi pitänyt mennä veteen Nilsin aikaan?
"He valitsivat pahimman hetken tehdä jotain meidän kanssamme", Nils sanoi hymyillen. "Minä ennätin melkein jäätyä tänne."
"Tule ihmeessä pois sieltä, ettet vaan kylmety", Otto sanoi.
Nils pudisti päätään.
"En, ennen kuin sinä tulet tänne", hän sanoi.
Entä, jos Otto menisi, muttei ei riisuisikaan...
"Minun lienee tarpeen täsmentää, että, tuota... toivoisin, että ottaisit vaatteet pois", Nils sanoi. Tämän sanominen sai hänetkin sentään punastumaan. "Jos se suinkin on mahdollista."
Voi piru. Eihän Otto...
"Tuota, tarkoitan, ettei käy laatuun, että sinä saat katsella minua enkä minä sinua", Nils jatkoi.
"Enhän minä nyt niin, katsellut...", Otto kielteli nolona, vaikka tiesi oikein hyvin, mitä oli tehnyt.
"Älä yritä", Nilskin tuhahti ja nosti kätensä lanteilleen.
"Anteeksi", Otto sanoi. Hänen olisi pitänyt ymmärtää olla olematta outo ja... Nilsin kasvoille syttyi lempeän leikkisä hymy.
"Ei ei, en suinkaan pahastunut siitä. Minusta on hyvä, että katsot. Mutta tulehan nyt."
Nils sipaisi hiuksiaan taakse ja viittoi Ottoa luokseen. Kaipa Oton sitten tosiaan täytyi, jos halusi välttyä enemmiltä kiusallisilta keskusteluilta. Ja kai hän jotenkin halusi järveen. Aika paljonkin. Kuumassa metsässä oli tukalaa, ja Nils lähtisi nopeasti livohkaan järvestä, kun näkisi hänet. Toisaalta, jos huonosti kävisi, heidän heilastelunsakin saattaisi päättyä siihen paikkaan. Otto kääntyi joka tapauksessa selin Nilsiin ja avasi paitansa ylimmän napin.
Kun Otto seuraavan kerran vilkaisi Nilsiä, tämä katseli järvenselälle päin, varmaankin tarkoituksella. Hän oli yhtä pelottavan hyvännäköinen kuin aina. Otto riisui vaatteensa hitaasti ja ihmeen kömpelösti. Vyönsolkikaan ei millään ottanut auetakseen. Lopulta hän kuitenkin käveli varovaisesti veteen. Hän tuskin tunsi kylmyyttä, joka juili jaloissa. Nils kääntyi katsomaan häntä vasta, kun hän oli tämän vieressä, vyötäröä myöten vedessä.
Nils antoi kiinnostuneen katseensa kiertää Oton iholla. Juuri tätä Otto oli pelännyt. Ei kukaan voinut pitää hänenlaisistaan, ei ollut ennenkään pitänyt. Hän oli vähällä kääntyä pois tai edes laittaa kädet hölmösti eteensä, tai... Nilsin silmissä käväisi räiskyvän voimakkaana jokin, minkä Otto tunnisti omista salatuista katseistaan. Hän oli aina hävennyt sitä, ja nyt hän näki sen toisen ihmisen kasvoilla niin kirkkaana ja paljaana, että melkein sokaistui. Nilskö katsoi Ottoa...? Hänen huulensa raottuivat ensin, ja sitten hänen suupielensä kohosivat tyytyväiseen hymyyn.
"Luoja, sinä näytät hyvältä", Nils henkäisi. Hän ei tainnut edes yrittää salailla ajatuksiaan. "Paremmalta kuin kuvittelinkaan."
Oliko Nils muka oikein kuvitellut...!? Eihän Otossa... Hän kääntyi nolona vähän sivuttain. Kaikki oli taas kerran aika paljon liian outoa. Nils oli sanonut olevansa niin kuin Ottokin, ja nyt hän tosiaan katsoi juuri samoin kuin... Ehkä Nils sitten vain oli niin pirun outo, että piti näkemästään. Eikä Nils ollut katsonut Jussia ollenkaan samalla tavalla. Vain Ottoa. Kummallinen ihminen. Ottoa heikotti.
"Sinäkin", Otto sai sanottua, "näytät pirun hyvältä."
He katselivat toisiaan hetken puhumatta. Otto olisi halunnut tehdä jotain tämän kerran, vaikka kesä olisikin pian ohi.
Jos hän...
Nils astui askeleen lähemmäs. Hän seisoi hetken aloillaan huulet tiukasti yhteen puristettuina, katse Oton silmissä - ja läiskäytti vettä hänen päälleen. Otto huudahti hölmösti, mutta kun Nils virnisti pentumaisesti, hän vastasi hymyyn. Hän oli koko ajan vähän varonut Nilsiä, entistä enemmän sen jälkeen, kun he olivat alkaneet heilastella, mutta ehkä he tosiaan voivat olla vähän kavereitakin. Tällä tavalla. Ajatus tuntui hyvältä suunnilleen sekunnin, joten Otto ei kysynyt lupaa ennen kuin viskasi vettä Nilsin päälle. Hän katui tietysti heti, mutta Nils ei loukkaantunut, vaan purskahti yllättyneeseen nauruun ja pärskäytti saman tien lisää vettä Oton päälle. Otto vastasi, sitten taas Nils. Lopulta he loiskivat miten sattui. Se oli aika järjetöntä ja lapselliselta, mutta mukavaa, oikeastaan riemastuttavaa. Kaikki tuntui taas aika kevyeltä ja luontevalta - oikealta, muttei tippaakaan Eerolan Otolta.
Kun he hetken päästä lopettivat, Nils katsoi Ottoa jotenkin oudosti. Hänen märkä tukkansa oli valunut hauskasti hänen silmilleen.
"Sinä nauroit", hän sanoi hengästyneenä.
"Ai, jaa. Kaipa minä sitten", Otto murahti sukaisten hiuksiaan. Hän ei ollut oikein edes huomannut. Nils ei varmaankaan ollut aiemmin nähnyt hänen nauravan, eikä se ollut ihme. Ottoa ei ollut ihmeemmin naurattanut.
"Se on parempi", Nils sanoi vakavammin. "Kuule, minuakin surettaa, että kesä loppuu, mutta yritän parhaani. Yritetään yhdessä."
Hän tarttui Oton käteen, joka oli jälleen alkanut tuntua lyijynraskaalta.
"Minä olen vielä tässä", hän sanoi.
Otto katsoi Nilsiä ja heidän käsiään. Oton työmiehen käsi ei ollut tottunut puristamaan toista kättä, mutta nyt hänellä viimein oli tällaista. Häntä, Ottoa, nauratti järvessä jonkun kanssa. Jonkun katse tuntui hänestä näin hyvältä. Joku ymmärsi häntä. Kaikki oli juuri nyt niin oikein kuin saattoi olla - kaikki, paitsi Otto ja Oton riipivät huolet.
Eiköhän hän tiennyt, mitä hänen kuului tehdä? Heidän molempien vuoksi?
Nils oli vielä tässä.
Jussi menisi avioon ja Nils lähtisi Ouluun. Se oli totta, eikä sille voinut mitään. Vielä nyt he olivat kuitenkin kaikki näin. Vielä muutaman viikon. Sen jälkeen Ottoon sattuisi - ja Nilsiin myös. Kai heihin sitten täytyisi sattua, mutta vasta joskus.
Jussi oli puhunut aikovansa nauttia elämästään ennen aviota. Eikö Oton täytyisikin käyttää vielä suuremmalla syyllä taiten ne päivät, jotka hän vielä saisi olla Nilsin kanssa? Häneen sattuisi ehkä enemmän, mutta hän katuisi vähemmän. Jos nämä jäisivät hänen elämänsä ainoiksi viikoiksi, kai hän sentään saisi elää ne?
"Meidänkin täytyy kai lähteä pian nukkumaan", Nils sanoi katsoen rantaan päin.
Niin, heinäntekoonhan heidän pitäisi keretä.
Olisiko Oton taiten eletty romanssi sitten sitä, että hän tekisi töitään ja katselisi Nilsiä kaukaa, vaikka he molemmat halusivat muuta? Sitäkö hän oli odottanut, toivonut ja rukoillut koko ikänsä? Sitäkö?
Ottoa alkoi vähän risoa.
Se Eerolan Otto, jonka kaikki tunsivat, ei olisi koskaan ihastunut kehenkään, varsinkaan Nilsiin, eikä hän olisi jättänyt pienintäkään askaretta puolitiehen. Pelkkä Otto ihastui - ja halusi elää niin kuin tahtoi. Kukaan ei vielä tuntenut pelkkää Ottoa, ei oikein Otto itsekään.
"Ei meidän tarvitse", Otto sanoi. Hän tunsi olonsa vähän huteraksi, mutta juuri nyt hän ei tosiaankaan jaksanut välittää tilan asioista. Sen sijaan hän oli pirun kosketuksenkipeä. Hän otti hymyilevää Nilsiä puhumatta käsivarresta. Tämä nojautui suutelemaan häntä.
Kyllä, tätä Otto halusi. Hän laski kätensä kömpelösti Nilsin alaselälle ja sipaisi toisella tämän hiuksia.
"Ohoo", Nils sanoi ujosti yskähtäen, kun he erkaantuivat. "Oliko tämä, tarkoitan, tuota... onko minun järkevää toivoa lisää tällaista?"
"Öh, no", Otto sanoi. "Oliko tuo sinusta hyvä?"
Nils nyökkäsi. Hänen poskensa helottivat punaisina.
"Varsin mainio", hän sanoi.
Otto silitti toistamiseen Nilsin kosteita hiuksia - paljon hellemmin kuin Jussi.
Noustuaan maalle he pukivat päälleen vaiti, selin toisiinsa.
"Mennäänkö kalliolle?" Otto kysyi. Hän ojensi kätensä Nilsille, ja tämä tarttui siihen. He jatkoivat matkaansa poispäin Eerolan pihapiiristä.