Kun Nils astui ulos vierashuoneesta ja sulki oven takanaan, hänen oli pakko jäädä hetkeksi aloilleen. Hetken päästä hänen täytyi jo nojata seinään. Sormet etsiytyivät huulille paitsi järkytyksen eleenä, myös etsiskellen turhaan todisteita tapahtuneesta.
Ulkona ihmiset kolisivat toimissaan, ja Elli kuului etsiskelevän kanojen munia.
Nils oli juuri solminut rakkaussuhteen.
Hän ja Otto olivat suukotelleet suhteellisen monta kertaa. Suukotelleet. Otto oli pidellyt Nilsiä. He olivat pidelleet toisiaan.
Voi. Luoja.
Nils tunsi poskiensa palavan.
Toivottavasti Otto ei ollut pannut merkille, kuinka sekava Nils oli ollut ja kuinka hän oli hädin tuskin onnistunut kompuroimaan ulos ovesta. Hänen oli ollut pakko; hän ei olisi kestänyt sydämensä tykytystä enää hetkeäkään. Oli suoranainen ihme, että hän oli ylipäätään pystynyt mihinkään näin kokonaisvaltaisen kiihtyneessä mielentilassa, etenkään Vilhon järisyttävän piipahduksen jälkeen, ja silti hän oli vielä uskaltautunut suukottamaan Oton poskea.
Nils oli juuri solminut rakkaussuhteen.
Nils ei ollut varautunut tällaiseen: hän oli joutunut tasaisen varmasti ja vähin erin luopumaan suunnittelemastaan viileän kypsästä ja vakaasta lähestymistavasta. Lopulta hän oli roikkunut sen rippeissä. Yksikään keskustelu koskaan aiemmin ei ollut saanut häntä läheskään näin pahasti pois tolaltaan, mutta oliko ihme, jos hän oli ollut hieman hermostunut? Kai kenellä tahansa nuorella miehellä oli lupa olla vähän jännittynyt ja kummastunut, kun kertoi ensimmäistä kertaa elämässään sielunsa syvimpiä totuuksia, hahmotteli tulevan elämänsä suuntaa yhdessä tärkeän ihmisen kanssa - ja tuli vavisten kutsutuksi ihanaksi? Uudenlaiset todet sanat olivat hukuttaneet Nilsin alleen arvaamattomalla voimalla, ja kun hän oli viimein saanut luvan koskettaa, hän ei ollut enää halunnut muuta, vaikka hänen kätensä olivat tuntuneet vierailta ja vaikka häntä oli, totta puhuen, suorastaan hirvittänyt. Hän oli painautunut kaihoten lähemmäs ja ottanut ihmetellen loputtomasti ensimmäisiä askelia, joihin Otto oli vastannut yhtä hämmentyneenä.
"Tahdon palaen koskettaa ihosi pintaa", niinhän Nils oli kirjoittanut?
Runo oli ollut kuvaavinaan tarkasti Nilsin taannoisia tunteita, ja sen lukemista seuranneen keskustelun repliikit olivat aikoinaan tuntuneet hänestä järisyttäviltä. Hah, miten poikamaista! Äskeistä ei voinut edes verrata mihinkään aiempaan. Nils oli ollut sydänjuuriaan myöten tosissaan, syvemmin kuin olisi koskaan uskonut voivansa olla. Sanat olivat painaneet, mutta hän oli sanonut ne silti. Otto oli lopulta alkanut ymmärtää. He olivat ajautuneet lähemmäs toisiaan vaivihkaa, kuin näkymättömän voiman ohjaamina ja sitten, sitten he olivat suudelleet! Nils oli viimein käsittänyt runot, joiden laatimiseen oli käyttänyt viime viikot. Nyt hän olisi tosin muotoillut ajatuksensa vielä hieman kypsemmin.
He olivat olleet toistensa käsivarsilla, Otto ja hän.
Toistensa käsivarsilla.
Tämän täytyi olla aitoa rakkautta, mutta - oo! Näinkö voimakkaasti Nils saattoi tuntea?! Hän ei osannut enää pysyä aloillaan, vaan askelsi kiivaasti pienen ympyrän, vain palatakseen takaisin seinän turvalliseen kylkeen.
Aitassa vaihdetun tökerön suudelman jälkeen Nils oli jo ennättänyt epäillä, että kirjallisuus ja runous olivat yksissä tuumin syöttäneet hänelle pajunköyttä suudelmien ihanuudesta, mutta äskeiset suukot (äskeiset! suukot!) olivat osoittaneet pahimmat epäilykset turhiksi. Nilsin sielu ei ehkä ollut ollut vaarassa irrota ruumiista eikä hän ollut päässyt osalliseksi muustakaan ylimaallisesta, mutta hän oli todellakin alkanut ymmärtää eleen viehätystä - eikä vähiten siksi, että tällä kertaa Otto oli vastannut. Hän oli koskettanut Nilsiä varoen, samaan tapaan kuin aina joskus sattumalta arkisen aherruksen ohessa, mutta kuitenkin aivan toisin - lopultakin. Otto... Se oli ollut riemastuttavaa, suorastaan juovuttavaa, eivätkä he olleet saaneet tarpeekseen. Nils oli yltynyt henkäilemään uskaliaita sanoja, jotka olivat osoittautuneet aivan liian koketeiksi jopa hänen suuhunsa ja saaneet hänet entistäkin hämmentyneemmäksi. Se oli ollut tavallaan aika ihanaa - ja, Luoja paratkoon, Otolle uhkarohkeudet olivat selvästikin kelvanneet. Kaiken kokemansa jälkeen Nils voisi jatkossa nyökytellä tietävästi rakkausrunoille. Runebergkin sen oli sanonut:
"En itsekään oo urkkinut,
mit' auttanee noi suutelut;
mut kuolisin, jos suljettais
mua hetkeks sulohuuliltais."
Kai Nils sentään sai muistaa nämä ensimmäisinä suudelminaan? Jok'ikisen?
Oton parransängen, Oton karheat sormet?
Oton loputtoman, hapuilevan hellyyden? Siniset silmät?
Nils ei tiennyt, kuinka olisi voinut purkaa hillittömiä tuntemuksiaan niin, etteivät mahdolliset katselijat olisi huolestuneet hänen sielunsa tilasta.
Tällaista tapahtui vain aikuisille. Nils oli tietysti ollut aikuinen ennenkin, mutta nyt hänen elämässään oli kerta kaikkiaan alkanut uusi, vakava vaihe. Tämä oli aivan toista kuin raapustella "S. Lindiä" tai "Anna Svenssonia" vihkosivun reunaan. Nils tunsi Oton. He... Nilsin sydän tuntui liian suurelta hänen rintaansa. Otto oli päättänyt ottaa hänet vierelleen, eikä hän missään nimessä saanut tai aikonut tuottaa pettymystä. Kuinka se olisi edes mahdollista? Juuri nyt rakastaminen tuntui yhtä helpolta kuin hengittäminen. Oton ja Nilsin täytyisi kai edelleen puhua monista työläistä asioista ja neuvotella enemmän kuin useimpien pariskuntien, ehkä enemmän kuin useimpien miesparienkaan, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Tulevaisuus avautui Nilsin edessä melkein sietämättömän loisteliaana. Jo tätä hetkeä oli vaikea uskoa todeksi. He olivat halanneet! Ja suudelleet!
Rauhoituttuaan vielä hetken Nils tuli muistaneeksi, että oli sanonut Otolle lähtevänsä keräämään kukkia. Hän oli keksinyt hankkeen silkaksi tekosyyksi voidakseen vetäytyä tyynnyttelemään tunteitaan. Ajatus itsessään oli kyllä ihastuttava, ellei jopa sietämättömän imelä ja hieman vähäjärkinenkin. Nilsin pää oli kuitenkin selventynyt jo niin paljon, että hän ymmärsi huomioida todellisuuden, johon valitettavasti kuuluivat myös Jussi ja Vilho. Nämä hekottaisivat takuulla vielä haudassaankin, jos näkisivät Nilsin keräilemässä kukkia pellon reunalla. Tai ehkä he eivät vaivautuisi edes hymähtämään, kohottelisivat vain kulmiaan ja pudistelisivat päätään, mikä olisi ehkä vielä pirullisempaa. Rengit olivat "oikeita miehiä", eivätkä oikeat miehet ilmeisesti saaneet huomata kauneintakaan kukkaloistoa. Nils osasi arvostaa vakaita periaatteita, mutta eiköhän Jussinkin viehätysvoimaa olisi lisännyt entisestään, jos hän olisi joskus poiminut tytölleen pari orvokkia?
Ottoa kukat kuitenkin kiinnostivat, ainakin jos hänen veistotöistään ja orastavista runotulkinnoistaan saattoi päätellä mitään. Kukkakimppu voisi saada hänetkin aluksi vähän nyreäksi, mutta Nils uskalsi luottaa, että se olisi vain virallista pintaa, kuten monet muutkin asiat Otossa. Voi toista. Olisipa Nils oivaltanut aiemmin, kuinka ihastuttava ihminen hänen rangaistuksensa "tympeä" valvoja todellisuudessa oli. Hymyilevine silmineen, kaihoavine katseineen ja helline toiveineen.
Otto oli ehdottomasti ansainnut kukkia ja rakastavaa kohtelua, joten Nils luikahti etuovesta pellonreunan suuntaan mahdollisesta paheksunnasta välittämättä. Hän ei löytänyt edes Elliä toverikseen, joten hänen täytyi toimia visusti salassa. Kukkasten kerääminen ei ehkä täysin sopinut hänen arvolleen, mutta mikäpä tänä kesänä olisi sopinutkaan? Normaalioloissa Nils olisi luonnollisesti hankkinut vastaavaan tarkoitukseen vähintään kymmenen ruusun buketin kaupungin parhaasta kukkakaupasta, mutta onneksi häntä oli sentään siunattu kauneudentajulla, jonka turvin hän sai järjesteltyä parista erilaisesta purppuraisesta ja keltaisesta maalaiskukasta suhteellisen nopeasti suhteellisen viehättävän, vaikkakin vaatimattoman kimpun.
Kukaan ei nähnyt Nilsiä kukkiensa kanssa, kun hän hiippaili tuvan poikki takaisin vierashuoneen ovelle. Se oli hyvä, sillä seuraaja olisi takuulla tunnistanut Nilsin saman tien sulhasmieheksi. Hänenhän täytyi jopa käyttää hetki ryhdistäytymiseen ja hiustensa asetteluun, ennen kuin hän saattoi avata oven ja astua vierashuoneeseen. Kuinka klassillista!
Otto makasi sängyssä valveilla. Nilsin nähdessään hän kohottautui nopeasti istumaan ja haraisi hiuksiaan. He katsoivat toisiaan hetken, eikä kumpikaan osannut sanoa mitään. Nils tunsi punastuvansa.
"Toin kukkia", hän lausahti teeskennellyn rauhallisesti painaessaan oven kiinni ja sulkiessaan heidät kahden omaan rauhaansa.
Otto murahti kömpelön kiitoksen. Kävellessään sängyn vierelle Nils joutui myöntämään, että kosiskelukeinot olivat hätkähdyttävyydessään runonsa ansainneet. Edes kukkien antaminen ei käynyt häneltä yhtä sulavasti ja tyylikkäästi kuin hän oli ajatellut. Miten se olisi voinut, kun Nils oli juuri käyttänyt ainakin vartin eläen uudelleen Oton huulten tuntua huulillaan?
"Voinkohan laittaa kukat tähän kannuun?" Nils kysyi. "Sitten vesi kyllä likaantuisi ja meidän täytyisi hankkia uutta."
Kun Nils vilkaisi Ottoa, tämä katsoi häntä kiinteästi, tutun huolestuneeseen sävyyn. Hänellä oli selvästi jotain kielensä päällä, joten Nils odotti hetken, jotta hän löysi sanansa.
"Oletko sinä vieläkin sitä mieltä?" Otto kysyi. "Että me... voidaan olla yhdessä?"
Toisaalta Nils ei voinut uskoa korviaan, toisaalta hänen olisi pitänyt arvata. Hän päätti olla loukkaantumatta; Otto ei varmaankaan epäillyt hänen päätöksensä pysyvyyttä vaan omaa viehätysvoimaansa.
"Tietysti olen", Nils sanoi hymyillen.
Otto julkeni näyttää vähän yllättyneeltä, mutta onneksi hänen hymynkareensa oli liikuttavan onnellinen.
"Ai, no... mutta..." hän empi. "Ethän sinä rupea tähän vaan minun mielikseni?"
Sjutton också!?
"En tietenkään", Nils sanoi. Hän ei edes yrittänyt piilottaa naurua äänestään. "Mistä sinä keksitkin sellaista?" Nils ei uskonut antaneensa syytä olettaa, että olisi ollut taipuvainen tekemään mitään kenenkään mieliksi.
Otto huokaisi.
"En minä tiedä", hän sanoi ja hymähti hieman itsekin. "Kai minä vaan yritän vieläkin älytä tätä."
Otto yritti hetken älytä hiljaisuudessa. Hän löysi kuin löysikin nopeasti taas yhden uuden esteen.
"Mutta semmoinen on oikeasti pirun vaarallista. Sinultahan menee kaikki, jos joku saa tietää", hän sanoi.
Tämä huoli oli jo aiheellinen, mutta Otto oli vaarassa yhtä lailla kuin Nilskin. Nils ei itse asiassa edes tiennyt, mitä heille tehtäisiin, jos he jäisivät kiinni. Tunteidensa syövereissä hän ei ollut ennättänyt ajatella asiaa kovin hyvin, eikä hän uskaltanut tai halunnut pohtia sitä liikaa nytkään. Hänestä tuntui kuitenkin ikävästi, että mikäli heille kävisi huonosti, Otto tulkittaisiin köyhänä miehenä oikopäätä kaiken pahan aluksi ja Nilsiä pidettäisiin hänen luonteensa viattomana uhrina.
"Kenenkään ei tarvitse tietää", Nils sanoi rauhallisesti .
Otto ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta, eikä Nilskään totta puhuen uskonut omiin puheisiinsa. Hehän olisivat aivan hyvin voineet jäädä kiinni jo Vilhon vieraillessa, ja Nils oli säikähtänyt kuollakseen. Pienen hetken hän oli ollut vähällä hävetä kaikkea.
"Me voimme mainiosti olla yhdessä, kun kerran tahdomme sitä", Nils vakuutti sekä itselleen että Otolle. "Ei siinä voi olla mitään kovin pahaa."
"Eipä kai", Otto sanoi suurin piirtein niin epävarmasti kuin oli mahdollista.
Nils uskoi tietävänsä, miten syviä epäilyksiä hän pyöritteli päässään. Hän itse ei ollut erityisen kiinnostunut tai vakuuttunut synkimmistä arvioista paikastaan tuonpuoleisessa, mutta ne olivat toki olemassa ja kaihersivat varmasti Oton kaltaisen kurin ja nuhteen ihmisen mieltä. Nyt he kuitenkin olivat kuta kuinkin niin elossa kuin mahdollista - tai Nils oli, ja Otto olisi, kunhan karistaisi flunssansa - ja he pitivät toisistaan ja toistensa kosketuksesta. Muulla ei kai ollut väliä. Otto oli sitä paitsi takertunut Nilsiin kaikella menneiden vuosien kaiholla ja kaipuulla, joten eiköhän ollut suorastaan Nilsin onnellinen velvollisuus tarjota hänelle sitä mitä hän eniten tahtoi ja tarvitsi elämäänsä, povasivat kirkonmiehet heille mitä tahansa? Mitä muuta Nils olisi voinut tehdä tässä tilanteessa? Hän tiesi pystyvänsä pitämään tavalla tai toisella huolta siitä, etteivät he kohtaisi liian suuria vaikeuksia. Täytyihän hänen pystyä.
Otto puntaroi jotain kauan kulmat kurtussa, tuijottaen peittoaan. Lopulta hän pudisti päätään huokaisten.
"En minä mitenkään pysty kieltämään tätä", hän sanoi ja vilkaisi Nilsiä vakavana. "Meinaan, että... en pysty. Tuli mitä tuli, tämä on ihan liian hyvää. Mutta on tämä silti... ei meidän missään nimessä kannattaisi. Jospa sinä nyt tiedät, mihin olet rupeamassa."
"Minä luulen tietäväni", Nils sanoi. Jos hän olisi jatkossa läheskään näin onnellinen, hänellä ei olisi kaduttavaa. Hän jätti kukat yöpöydälle ja istahti Oton viereen sängylle. Heidän kätensä liittyivät toisiinsa varsin runollisesti.
Otto silitti Nilsin kättä peukalollaan keskittyneen näköisenä, puhumatta ja punaisena poskiltaan. Nils päätti antaa hänelle niin paljon aikaa kuin hän tarvitsi. Hän oli jaksanut odottaa tähänkin asti.
"No sano, jos me nyt kerran ollaan... miten meidän kuuluisi olla?" Otto lopulta kysyi hiljaa. "Minä en varmaan osaa olla ollenkaan sinun mieliksesi. Eikä minun varmaan kuuluisi edes kysellä tämmöisiä."
"Sinähän olet minun mielikseni kaiken aikaa. Olet vain niin kuin aina", Nils sanoi pehmeästi. Otto ei kieltämättä ollut rakastajista tulisin, mutta hän oli osoittautunut yllättäen hämmentävän täydelliseksi Nilsille. Sitä paitsi...
"Voit toki toisinaan suudella minua, etenkin kun olet noin hyvä siinä", Nils sanoi niin huikentelevaiseen sävyyn, että hämmentyi itsekin. Hänen sydämensä hakkasi jälleen kovempaa kuin sen olisi tarvinnut. Hänen täytyi muistuttaa itseään olemaan heiluttelematta jalkojaan hermostuneena.
"Äläs nyt", Otto sanoi lievästi tyrmistyneenä, mutta kohotti sitten katseensa toiveikkaasti. "Saisinko minä nyt?"
"Toki", Nils henkäisi.
Otto hätiköi hetken, mutta painoi sitten huulensa hellästi Nilsin huulille. Tunteen palo jäi ehkä tällä kertaa kainostelun jalkoihin, mutta Nils oli yhtä kaikki heittää henkensä.
Erkaannuttuaan he katsoivat toisiaan, kuten rakastavaiset(!) olivat tehneet aikojen alusta saakka. Otto terästäytyi jopa nostamaan hiussuortuvan Nilsin kasvoilta takaisin muiden joukkoon. Hellävaroen ja ihmetellen, niin että Nils tunsi olevansa hämmentävän kallisarvoinen. Hän ei ollut koskaan uskonut, miten suurelta niin pieni ele saattaisi tuntua. Oli, kuin se olisi asettunut merkkipaaluksi koko hänen elämässään.
"Kyllä sinä selvästi osaat olla mielikseni", hän sai sanottua.
Otto punastui entisestään. Romanttinen tunnelma katkesi, kun hän yskähti ja koetti otsaansa.
"Nyt sinun tilasi heikkenee jälleen minun tähteni", Nils huokaisi. "Rasitin sinua liikaa. Käy nyt jo makuulle."
"Ei se haittaa", Otto sanoi. "Ollenkaan. Tuommoinen rasitus."
Hän kävi kuitenkin käskystä pitkäkseen ja katsoi Nilsiä tavalla, joka kävi vähä vähältä yhtä apeammaksi.
"Kyllä minä nyt jo pärjään itsekseni", hän sanoi. "Tai hyvä että olet siinä, mutta... joku voi alkaa ihmetellä."
Otto selvästikin suorastaan kärsi mahdollisen eron edessä, joten Nilsille ei tullut mieleenkään epäillä, että häntä olisi yritetty häätää tiehensä.
"Onkohan tämä tosiaan vähän liiallista?" Nils mietti. Vuoteen vierellä valvominen oli kaiketi sekin malliesimerkki sulhasen tyypillisestä toiminnasta, joten Nilsin olisi ehdottomasti ollut viisainta...
"No, minä viivyn joka tapauksessa vielä jonkin aikaa", hän sanoi.
Hänenhän täytyisi etsiä kukille maljakko. Sitä paitsi hän ja Otto joutuisivat viettämään koko pitkän yön eri rakennuksissa. Siinä olisi kylliksi koettelemusta.