Nils vastasi halaukseen, joka tuntui jatkuvan ikuisuuden, muttei lainkaan huonolla tavalla. Hän silitti Oton selkää paidan kankaan läpi ja hengitteli rauhallisesti Oton korvan juuressa. Otto tarrasi kiinni tiukemmin. Hän ei voinut käsittää tätä todeksi. Jonkun vartalo, jonkun paidan kahina - jonkun kädet. Olisiko tässä joku, joka...? Hengittäminen tuntui mahdottomalta, mutta samalla kevyemmältä kuin koskaan. Ajatukset olivat rauhoittuneet hämmentyneinä aloilleen.
Tätä Otto oli toivonut. Tätä. Hän saattoi hymyillä hieman.
Huone heidän ympärillään pysyi arkisena. Avoimesta ikkunasta hiipivä tuulenhenki liikutteli hiljaa verhoa ja juoksutti valolaikkuja seinähirsillä. Kaikki oli paikoillaan. Ja Nils, Nils silitti Oton selkää juuri niin kuin sitä kuului silittää. Otto ei ollut ikinä saanut olla ihminen, jota halattiin, tai joka halasi, mutta nyt niin tapahtui - ja tähän hänet selvästi oli tarkoitettu. Tähän, eikä Eerolan Otoksi.
Eerolan Otto oli silti järkevä, eikä Eerolan Otto olisi koskaan edes harkinnut heittäytyvänsä näin naurettavan heikoksi yhden onnellisen hetken tähden. Eiköhän Nils kuitenkin lopulta vain säälinyt Ottoa ja hänen kuumeisen päänsä aivoituksia? Tai... jotain. Hän oli selvästi päässyt jyvälle Oton säälittävyydestä jo aiemmin, mutta tämän jälkeen hän oli väistämättä varma siitä. Ei Oton olisi tarvinnut tehdä sentään tällaista, vaikka oli kuinka odottanut kosketusta koko ikänsä. Jos Nils jostain syystä olikin vähän pitänyt hänestä (taivas varjele), mitä hän mietti tällaisen jälkeen? Joutua nyt lohduttamaan...
"Anteeksi", Otto sanoi. Hän päästi irti Nilsistä, vaikkei ikimaailmassa olisi tahtonut. Kaikki oli jo hetken tuntunut selkeältä ja yksinkertaiselta, mutta nyt...
"Anteeksi? Mistä?" Nils kysyi. Hänkin irrotti kätensä Oton ympäriltä, mutta jäi istumaan hänen vierelleen sängyn laidalle.
"Minä tällä tavalla...", Otto sanoi, vaikkei siinä ollut mitään selittämistä. Häntä alkoi tosissaan hävettää kaikki. "Tule nyt" ja...
Nils ei tosin näyttänyt olevan millänsäkään.
"Minähän olen odottanut tätä", hän sanoi ja silitti Oton käsivartta, eikä ehkä niinkään lohduttavasti, kuin... "Ah, tämä on jotenkin..."
Nils hymyili. Hän jätti kätensä Oton käsivarrelle ja pysyi niin lähellä, että joutui siristämään silmiään nähdäkseen hänet tarkasti ilman lasejaan. Hän vaikutti olevan tyytyväinen, eikä edes sillä tavalla, kuin olisi viimeinkin saanut narrattua Oton mukaansa tai kuin olisi nauttinut seuratessaan tämän höynähtänyttä käytöstä. Hänen poskensa taisivat punertaa. Luoja. Joku olisi saattanut sanoa, että hän näytti onnelliselta. Hänkin. Siksi kai, että he olivat viimein näin. Siihen Ottokin tahtoi uskoa, koko sydämellään, vaikkei...
Otto pani Nilsin olemuksen merkille viileästi, muttei suostunut päättelemään siitä mitään typerää. (Jos tämä tosiaan oli nyt onnellinen...) Hän pysyi vaiti, koska se oli viisainta, mutta ehkä Nils oikeasti, vaikka... ja eikö tärkeintä kuitenkin ollut, että he olivat tällä hetkellä näin? Otosta tuntui tältä ja häntä koskettiin näin, eikä Nils ainakaan vastustellut, vaan viipyi värisyttävän lähellä. Otto oli tiennyt tällaisen mahdottomaksi, mutta tässä he olivat. Otto olisi tahtonut tämän jatkuvan aina. Hän olisi tahtonut vetää Nilsin uudelleen itseään vasten eikä päästää koskaan irti. Juuri tässä mielentilassa hän voisi tosin päätyä johonkin, mikä lopulta vain sattuisi.
"Sinä mietit siis edelleen", Nils huokaisi.
"No kun, enhän minä... Eihän me..." Otto ei tiennyt itsekään, mitä yritti sanoa.
"Tämä nyt vain menee näin", Nils sanoi. "Älä mieti liikaa. Kyllähän me molemmat tiedämme, mikä on oikein."
Niinpä kai. Otto uskoi hetken tuntevansa Nilsin sydämen kiihtyneen sykkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki ongelmat olisivat suorastaan pyytäneet saada kadota olemattomiin. Hän tiesi, että tämä oli oikein - mutta eihän tämä missään nimessä ollut millään tapaa oikein. He olivat... Ei, vaan Otto oli outo.
"Mutta eikö sinusta nyt, kun me ollaan molemmat... miehiä?" Otto takelteli hiljaa. "Meinaan, että miten tämä nyt näin? Miksi sinä ikinä tahtoisit...?"
Otolla oli tietysti omat jäytävät epäilyksensä, mutta hän tahtoi enemmän kuin mitään, että Nils pelastaisi hänet niiltä. Tämä mietti hetken.
"Minä olen kai aina ollut tällainen", hän sanoi.
"Mimmoinen?" Otto kysyi. Jännityksenhaluinen? Vähän hölmö?
"Olen aina pitänyt myös miehistä", Nils kertoi vakavana, mutta ihmeen arkisesti. "Romanttisessa mielessä. Tarkoitan siis, että ihastun heihin."
Hän katsoi Ottoa silmiin.
Otto tuijotti vastaan.
Hänen sydämensä hypähti toiveikkaasti.
Nilskö? Aina? Miehistä!? Tarkoittiko hän sanoa, että oli oikeasti ja tosissaan... niin kuin Ottokin? Sellaista ei kai sentään myönnetty leikillään, kaupungissakaan. Satunnaisella ihastuksella olisi voinut vielä leikitellä, muttei sellaisella. Mitä kukaan olisi hyötynyt, jos olisi perättömästi levittänyt itsestään moisia häväistysjuttuja? Väittänyt olevansa heikko luonne, kaiken tavallisen ulkopuolella? Katsovansa tavan takaa miehiä niin...
Mutta jos, niin miten Nils muka? Nils, joka oli tullut Eerolaan ja ollut koko kesän...? Oliko se edes mahdollista? Eihän sellaisia pitänyt olla, ainakaan lähipitäjissä. Ehkä jossain, siellä minne kerääntyi ihmisraunioita, joilla oli kaikki huonosti. Otto oli aina ollut ainoa outo. Jos Nils nyt sitten oli sellainen, sittenhän hän ymmärsi ja tiesi, kaipa jopa aivan oikeasti tunsi vakavasti, ja Otto ja hän, hehän saattoivat tosiaan, oikeasti...!
"Sinäkinkö?" Otto henkäisi. Hän kumartui hieman eteenpäin. "Siis niin kuin, että..."
Nils hymyili.
"Kyllä", hän sanoi nyökäten. "En suostu näkemään siinä mitään erityisen pahaa."
Otto suoristi selkänsä. Huone tuntui täyttyvän auringonvalosta.
"Oikeastiko?" hän kysyi ja katsoi Nilsiä uudella tavalla. "Olet, sellainen?"
Nils naurahti vähän hämmentyneenä.
"Kaipa minä sitten olen. Sellainen."
Otto hivutti ihmeissään kättään vähän lähemmäs Nilsin kättä. Hän ei ollut ikinä vaivautunut edes miettimään, mitä voisi sanoa, jos löytäisi jonkun, joka saattaisi ymmärtää, ja nyt... Olihan Otto tietysti ehtinyt puhua Nilsin kanssa jo vaikka mistä ja tutustua tähän niin hyvin kuin osasi, mutta silloin hän oli rohjennut vain joskus haaveilla, että Nils olisi...
"Miten se...?" Otto koetti kysyä. "Tai siis... Miten se niin?"
"En tiedä. En oikeastaan ole ajatellut sitä", Nils sanoi. "Se vain jotenkin... on. Ihastun poikiin samalla tavalla kuin ihastun tyttöihin."
Otto osasi vain nyökytellä. Hän olisi halunnut kuulla loputtomasti lisää, aamusta iltaan, mutta hän ei keksinyt mitään - ja tämä olikin kai nyt tärkeintä: Nils ihastui poikiin. Hän puhui asiasta, jonka Ottokin tiesi, ja vielä näin keveästi. Hän Otto olivat... samanlaisia. Otto ei ollut enää yksin. Otto ei ollut enää yksin. Innostunut hämmennys sai hänen olonsa jotenkin holtittomaksi. Tämähän voisi oikeasti johtaa jonnekin.
"Minä en ole ikinä ihastunut tyttöön", Otto sanoi ohuesti, kun kerrankin arveli saavansa. Hän istui kai tosiaan sängyllä kaltaisensa seurassa. Hänen sydämensä takoi. Hänen oli pakko lisätä vielä, hitaasti ja huterasti, hiljaa ja ikään kuin kokeeksi:
"Olen aina ihastunut poikiin."
Hän sanoi sen nyt, vaikka uskalsi yleensä tuskin edes ajatella sitä. Nils oli kertonut itsestään ensin. Otolla ei kai ollut hätää. Eikä hänellä varmaan olisi ollut muutenkaan. Nils ei näyttänyt olevan millänsäkään, nyökytteli vain. Eihän hän ollut kertonut kaikelle kansalle sitäkään, että Otto oli ihastunut häneen. Eikä hänen kai auttanut järkyttyä tällaisesta, jos molemmat kerran... Niin, he molemmat...! Nilsin lämmin hymy tarttui Ottoonkin. Hän huomasi, että Nilsin käsi lepäsi hänen kätensä päällä.
Otto ei edelleenkään saanut silmiään irti Nilsistä, vaikka tämä katsoi tiiviisti takaisin, silmät sirrillään. Hän oli siis sellainen. Hän ei tosin näyttänyt tippaakaan huonolta ihmiseltä, joka lymysi outona varjoissa ja jota maailmalla oli syytäkin vihata. Sellaiselta, josta kirkossa aina joskus varoitettiin. Hän oli suloisen poikamainen ja höperön herraskainen. Täydellisin, jonka Otto oli koskaan nähnyt. Hän oli valvonut Oton vierellä ja sanonut niin paljon kaikkea.
Hän oli siinä. Hän piti Ottoa kädestä. Hän oli sellainen ja hän taisi tosiaan olla onnellinen tästä kaikesta.
Otto ei ollut saada henkeä, eikä se johtunut taudista.
"Sinähän olet...", hän aloitti ihmeissään, "ihana."
Nils näytti hämmentyvän sanoista melkein yhtä paljon kuin Otto. Tottahan ne tosin olivat, ja Nilsin liikuttuneen ilahtunut hymy sai Oton unohtamaan nolostuksensa.
"Niin olet sinäkin", Nils sanoi.
Hän sanoi niin jo toiseen kertaan, ja hän... kai Oton piti ajatella, että hän jotenkin tarkoitti sitä.
Tapahtuiko tällaista oikeasti? Otto ei oikein uskonut. Totuus alkoi joka tapauksessa hahmottua hänen päässään ihmeellisen upeaksi - niin upeaksi, ettei sitä kestänyt ajatella kauaa. He, hän ja Nils...
"Ja sinä muka tykkäät minusta?" Otto kysyi heikosti. Kaikki oli hänen päässään niin sekaisin, ettei hän uskonut älyävänsä mitään kunnolla ainakaan kuukauteen, mutta kai hänellä nyt oli lupa yrittää haparoida Nilsin suuntaan. Niin hän tahtoi tehdä.
Nils nyökkäsi.
"Niinhän olen koettanut sanoa", hän sanoi. "Näin voimakkaasti en ole tuntenut ketään kohtaan."
Niin paljon kaikkea uskomatonta. Milloin Otto voisi käsittää tällaista? Nils, todella, aivan oikeasti...
"Miksi ihmeessä sinä minusta tykkäisit?" Otto kysyi niin aidosti kuin kysyä voi. "Mikset vaikka... Jussista? Tai Liisasta?"
"Niin, tai miksen Vilhosta?" Nils hymähti ja pudisti päätään. Hymy ei tainnut haihtua hänen huuliltaan hetkeksikään, vaikka hänen poskiensa sävy alkoi vähitellen muistuttaa retiisiä. Ja hänen huulensa, kun hän nojautui lähemmäs...
"Sinä olet kaikki, mitä voisin pyytää", Nils kuiskasi. "Ymmärrä se."
Otto ei ymmärtänyt mitään - eikä hän juuri nyt edes halunnut ymmärtää. Lämpimät sanat valuivat hänen päälleen kummallisina ja käsittämättöminä, vieraina ja liian suurina, mutta heidän kätensä ja kehonsa... Oton pää oli täynnä roinaa. Hän ei osannut sanoa mitään. Hän halusi vain... halusi...
Nils pani kaiketi merkille Oton katseen suunnan.
"Voisimmeko suudella?" hän kysyi.
Tähän Otto osasi vastata.
Hän löysi Nilsin huulet kuin unessa.
He suutelivat.
Suutelivat.
Suutelivat, koska...
Oton pää valui taas tyhjäksi kaikesta.
Heidän nenänsä ja otsansa tölvivät toisiaan.
Nilsin niskavillat...
Nilsin kädet...
Kaikki tuntui taas selkeältä ja ohuen ihanalta, mutta silti...
"Eihän tästä tule mitään", Otto kuiskasi.
"Eikö?" Nils kuiskasi. Otto taipui suosiolla uuteen suudelmaan hänen pehmeän kosketuksensa alla.
Aivan toista kuin aitassa. Tällä kertaa he... Otto ei ollut koskaan ajatellut, että...
Nilsin käsi Oton takaraivolla. Oton käsi Nilsin hiuksissa.
Tämä oli jo vähän liikaa.
"Ei me mitenkään voida... Minä olen sinun... vahtijasi."
"Sitä paremmin sinun täytyy pitää minusta huolta."
Taivas.
Oliko Otto elänyt tähän saakka tätä hetkeä varten? Että joku, viimein...
Otto piti huolta Nilsistä.
Hänestä tuntui, että hän ymmärsi kaiken. Kaikki oli yksinkertaista, vaikka...
"Teillä on tehdas ja kaikkea, ja minä olen vaan renki."
Nils hymähti, kuin sillä ei olisi ollut väliä.
Oliko sillä? Ei kai. Ei nyt.
"Jos joku saa tietää..."
"Ei saa."
Otto uskoi. Hän ei aikonut päästää koskaan irti tästä tunteesta.
Hän tahtoi, että he...
Hän oli aina toivonut...
"Minä olen niin vanhakin, ja..."
Nils kuljetti sormeaan leikitellen pitkin Oton rintamusta.
"Niin, minä näen kyllä, että sinä olet aivan ikäloppu", hän sanoi sävyllä, jonka Ottokin ymmärsi sanovan, että oikeasti Nils näki kaikkea muuta. Eihän Otto toisaalta ollutkaan kuin muutaman vuoden häntä vanhempi, vaikka olikin viime aikoina tuntenut itsensä työlääntyneeksi kaikkeen.
"Nyt sinä höpiset jo mitä sattuu", Nils sanoi. "Entä jos antaisit olla?"
Otto ei tiennyt, mitä kaikkea olisi saanut tehdä. Tai uskaltanut.
Hehän olivat kuin mitkäkin...
Ottoko todella...?
Nils...
"Minä olen tämmöinen."
"Ole vain."
Otto ei tiennyt, saisiko koskaan kylliks...
Huoneen oven kahva painui alas.
Nils hypähti jalkeille, ja Otto pysyi jähmettyneenä aloillaan.
Ovi avautui, ja Vilho kurkisti sisään.
"Tiällähän sitä, herroen kammarissa", hän marisi ympärilleen tiiraillen ja meni sitten asiaan: "Minnekkä oot pannu veevarin?"
Ensimmäistä kertaa elämässään Otto ei oikein saanut päähänsä työkalun paikkaa - tai muutakaan. Hän toljotti Vilhoa hetken, suurimman osan ajasta suu auki. Nilsin kosketuksen jäljet tuntuivat edelleen hänen niskassaan ja harteillaan.
"Katso...", hän aloitti ja yskäisi. "Katso sieltä."
Vilhon silmät kaventuivat hämmennyksestä.
"Mistee sieltä?" hän kysyi.
"Vajasta", Otto sanoi.
"No misteepä muualtakkaa minä. Meenoon että- -", Vilho aloitti, mutta hiljeni sitten tuijottamaan Ottoa ilmeettömän tympääntyneenä.
"Oot sinä toellae aeka pirun kippee", hän sanoi. "Ja punanennii."
Hän tarkkaili Ottoa vielä hetken. Sitten hän siirsi katseensa Nilsiin, joka oli istuutunut tuolilleen selkä suorana ja posket punaisina, tuijottamaan vastapäistä seinää kirja kädessään.
"Pitäskö tuo käskee poekkeen häerihtemästä?" hän kysyi.
"Ei tarvitse", Otto sanoi kiireesti, painellen poskiaan.
"No se kääpi minulle", Vilho sanoi kohauttaen olkiaan. "Kokkeelehan nyt kumminnii tulla järkiis. Löövän minä yhen veevarin itekkii."
Otto nyökytteli, kunnes Vilho oli sulkenut oven.
Otto ja Nils jäivät jälleen kahden. He kasailivat hetken ajatuksiaan.
"Tämmöistä se sitten tulee olemaan", Otto huokaisi. He joutuisivat aina pelkäämään, että...
"Jos odotettavissa on äskeisen kaltaista, pienet riskit eivät haittaa minua juurikaan", Nils sanoi ja sipaisi huuliaan.
Otto hymyili hieman. Hänen päänsä tuntui edelleen tyhjältä ja pehmoiselta. Kai se oli ymmärrettävääkin, kun hän oli hetki sitten...
"Oliko se sinusta... outoa?" hän kysyi. "Kun me..."
Nils pudisti päätään.
"Se oli upeaa."
Otto katsoi peukaloitaan.
"Oli se minustakin", hän sanoi. "Mutta nyt sinä kyllä sait taudin."
"Sittenhän sinä saat hoitaa minua", Nils hymähti.
"Heilastelemmeko me nyt sitten?" Nils kysyi, kun he olivat katselleet toisiaan kyllikseen.
"Sinäkö haluat sitä?" Otto kysyi.
"Kyllä", Nils sanoi äänensävyllä, joka kertoi, että jankkaaminen alkoi tuntua jo vähän hassulta. "Olen tosissani ja olen varma. Eikä minua haittaa edes, että olet ikäloppu."
Otto hymyili. Hän tiesi, mitä halusi vastata, ja uskoi saavansa vastata niin, vaikka se oli pirun outoa.
"Kai me sitten heilastellaan", hän sanoi hiljaa.
"Ihanaa", Nils huokaisi. Hän kurotti suukottamaan Ottoa poskelle.
"Minä kokeilen olla jotenkin. Ei tätä oikein ymmärrä", Otto sanoi.
Nilsin silmät säihkyivät. Hetken verran Otto uskalsi hämmentyneenä panna merkille, kuinka paljon käsittämätöntä ihailua hänen katseessaan väikkyi. Ottoa kohtaan.
"En minäkään taida aivan ymmärtää", Nils sanoi. "Mutta meillä on aikaa opetella. Se lieneekin hauskinta."
Nils sipaisi Oton hiuksia pari kertaa.
"Oi, mutta minä käyn poimimassa sinulle kukkia!" hän sitten huudahti. "Sairasvuoteen vierelle."
"Äläs nyt sentään", Otto koetti sanoa, mutta Nils oli jo mennyt. Höperö, mutta kai itse kukin käyttäytyi vähän oudosti, tällaisen jälkeen.
Otto jäi omaan rauhaansa ja vajosi hitaasti makuulle. Vetäessään peiton päälleen hän ei enää varsinaisesti tuntenut oloaan sairaaksi, muttei toisaalta myöskään läheskään tavalliseksi. Tuntui, kuin hän olisi ollut joku aivan muu. Oliko äskeinen todella tapahtunut? Hänelle? Otolle? Häntä tärisytti ja heikotti. Nils ja hän olivat... ja nyt he olivat... Otto oli...
Otto tiesi, ettei tulisi saamaan riehuvilta ajatuksiltaan unta ainakaan viikkoon.