Kun astelin maanantaina koulun ovista sisään, mielialani oli jossakin kaukana maan uumenissa. Ja se johtui siitä, että tänään olisi elämäni toinen kemian tunti sen idiootin kanssa. Asia stressasi minua koko ajan vain enemmän ja enemmän. En ollut saanut nukutuksi senkään vertaa mitä yleensä niiden susien takia pystyin, koska asia oli pitänyt minut valveilla. En edes kiinnittänyt aluksi huomiota Nadetteen, joka ilmestyi innostuneen näköisenä viereeni, kun avasin kaappini, jonka avaimen olin juuri käynyt hakemassa neiti Harrisonilta.
"Natalie, haloo? Mä olen tässä." Nadette huhuili ja heilutti kämmentään silmieni edessä. Hätkähdin niin rajusti, että kolautin kaapin kiinni vaikka käteni oli vielä sen sisällä latomassa kirjoja pinoon, ja kirosin ääneen kivusta.
"Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää." Nadette naurahti ja kun katsoin häneen, näin kuinka hänen kasvoillaan oli ilme joka huusi minulle: hänellä on asiaa, kysy.
"Mikä on?" Huokaisin ja kolautin tällä kertaa onnistuneesti kaapin kiinni. Nadette näytti tasan siltä, että oli odottanut tuota kysymystä.
"Ekat futistreenit on huomenna!" Hän hihkaisi ja säteili niin kirkkaasti ilosta, että siristin silmiäni. Kohotin toista kulmaani.
"Mikä tarkoittaa...?" Aloitin ja Nadette mutristi minulle huuliaan.
"Mikä tarkoittaa sitä, että sä ja Lori tulette sinne mun kanssa! Huomenna heti koulun jälkeen, futiskentällä." Nadette selosti ja heilutti vimmatusti käsiään ilmassa. Silloin muistin kuinka Lori oli varoittanut minua, että tulisimme norkoilemaan futisjoukkueen treeneissä useinkin
Silloin minua ei ollut pahemmin kiinnostanut tai haitannut asia, mutta se oli ennen kun tiesin Coreyn olevan joukkueessa.
"Mä en tiedä olenko mä töissä..." Mutisin yrittäen keksiä tekosyytä jättää menemättä.
"Höpö, höpö, ei kai nyt heti koulun jälkeen?" Nadette huitoi vastusteluni kädellään taivaan tuuliin, kun lähdimme yläkertaan kohti matematiikan luokkaa. En tiennyt mitään sanottavaa siihen joten myönnyin kiusallisen hiljaisuuden jälkeen tulemaan hänen seurakseen, ei minulla oikeasti ollut yhtään mitään menoa silloin.
Saavuimme luokan eteen juuri parahiksi opettajan kanssa samaan aikaan, joten pääsimme luokkaan melkein heti. Vilkuilin ehkä liian hätäisesti ympärille etsiessäni katseellani Coreya tai Nickiä. Lähinnä Coreya. Ja vaikka ehdin jo toivoa, ettei idiootti olisi tänään koulussa ja selviäisin kemian tunneista, näin hänen istuvan eturivin nurkkapaikkaan. Se oli erittäin tavatonta hänelle, kunnes tajusin miksi hän istui siihen.
Hän oli vilkaissut minua pikaisesti, vihaisena yhtä kaikki, ja oli nähnyt minun menevän vastakkaisen puolen takariviin, eli mahdollisimman kauas hänestä.
Tajusiko hän siis viimein mitä hän teki vai miksi hän oli juuri tehnyt elämästäni helpompaa? Kun istuin alas ja laskin kirjani pöydälle, tuijotin herkeämättä pojan niskaa ja mietin kuumeisesti mitä oli meneillään. Tajusin yhtäkkiä kiinnittäväni erityistä huomiota siihen, miten hän piti kättä niskassaan kun hän nojasi kyynärpäällään pulpetin pintaan ja kuinka hänellä taisi olla se sama musta huppari päällään kuin lauantaina. Ja kuinka hän veti sormensa hiustensa lävitse jotta sai ne omasta mielestään paremmin. Onneksi tajusin ajoissa mitä tein, koska kun käänsin katseeni nolona pois näin muutaman pulpetin päässä olevan Nickin etsivän katseellaan jota kuta luokasta ja kuinka ollakaan hänen katseensa pysähtyi minuun. Käänsin omani äkkiä pois ja nojasin kämmenelläni poskeeni niin, että sain avoinaisista hiuksistani suojaverhon kasvojeni eteen ja piirsin kirjan kulmaan koko loppu tunnin kukkasia samalla kun vain hyvin etäinen inhotuksen tunne sykki luokan toisella puolella minua vasten.
Päivä kului minun osaltani kireissä tunnelmissa. Yritin kuitenkin parhaani mukaan peitellä sitä, että odotin päivän kahta viimeistä tuntia kuin se olisi joku oikeudenkäynti, jossa minä olin syyllinen. Eli toisin sanoen täysin toivoni menettäneenä.
Ruokailussa jouduin hyvästelemään Nadeten ja Lorin joilla oli valinnaisliikuntaa ja minun täytyi selvitä loppupäivästä ypöyksin. Kun kävelin kohti luokkaa 230, tunsin vastaani muodostuneen jotakin inhottavaa joka saattoi tietysti olla ruokalassa tarjottu kanakastike, mutta epäilin sitä vahvasti silloin kun saavutin luokan. Sillä Corey seisoi jo sen edessä. Jähmetyin aloilleni viisi metriä liian kaukana ovesta ja yritin piiloutua tolpan ja kaapin väliin, mutta poika oli ehtinyt jo nähdä minut. Se teki tilanteesta entistä nolompaa ja yritin tuijottaa lattian rajaa tiiviisti tuntiessani kylmiä värähdyksiä pitkin kehoani. Rukoilin, että opettaja saapuisi jo, mutta miestä ei näkynyt pelastamassa tilannettani joten vilkaisin Coreyyn.
Hän nojasi seinään kädet farkkujen taskuissa ja tuijotti lattian rajaa miltei täsmälleen samalla tavalla kuin minä, mutta kuten tavallista noilta turhankin komeilta kasvoilta paistoi viha. Pyöräytin silmäni ja huokaisin riistäessäni katseeni irti hänestä ja samalla miettiessäni miten ihmeessä selviäisin hänen vieressään nämä kaksi tuntia. Koska lähiaikoina hänen läsnäolonsa vaikutus oli vain voimistunut ja niissä tapauksissa en ollut hänen lähellään viittä minuuttia kauempaa. Toisaalta, jos pyörtyisin tai oksentaisin tunnilla, hän saisi vihdoin ja viimein todisteen mitä teki. Mutta en tiennyt miksi niin kovasti halusin, että juuri Corey oli tähän syyllinen eikä mikään tavallinen vitamiinin puute. Miksi halusin niin kovasti, että se oli juuri hän ja hänen mysteerisen rasittava olemus?
Juuri silloin opettaja tuli puolijuoksua käytävää pitkin ja pahoitteli vuotavasti ollessaan myöhässä, vaikka panin merkille vilkaistuani kelloa, että hän oli 5 minuuttia etuajassa. Kun innokkaat oppilaat alkoivat valua luokkaan, jättäydyin tahallani jälkeen, mutta epäonnekseni Coreyn ajatus kulki samoja ratoja, koska loppujen lopuksi vain me olimme käytävällä ja livahdin äkkiä ennen häntä luokkaan. Kävelin aavistuksen vapisten luokan viimeiseen riviin ja kuulin askeleiden sekä tunsin aaltojen seuraavan minua. Yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti kun hivuttauduin ikkunan viereen, samalla työntäen tuolini aivan seinään kiinni. Kun istahdin alas ja hengitin turhankin kiivaasti, kuulin tuolin jalkojen raapimista lattiaa vasten aivan mun vierestäni. Vilkaisin oikealle puolelleni ja näin, että Corey oli siirtänyt tuolista niin kauas toiseen suuntaan minusta kuin suinkin ilman, että olisi työpöytien välisellä käytävällä. Tuijotin pojan kireää profiilia kulmat kurtussa ja tajuamattani suu ihmetyksestä raollaan. Juuri silloin Corey käänsi katseensa minuun. Kavahdin suoraksi penkilläni, kun olin kohdannut kullan keltaiset silmät, mutta joka oli kestänyt vain sekunnin ajan kunnes tumma sävy oli palannut niihin. Corey ei kääntänyt katsettaan pois vaan katsoi minua pää aavistuksen takakenossa, kädet ristittynä rinnalleen. Mutta minä sen sijaan tiedostin, että tunti oli jo alkanut joten käänsin katseeni pois ja sipaisin avonaiset hiukseni esteeksi etten näkisi häntä edes sivusilmäyksellä. Ja silloin, jos olin kuullut oikein, vierestäni oli juuri sillä hetkellä kuulunut hiljainen tuhahdus, joka oli muistuttanut jostain kumman syystä puoliksi matalaa murahdusta. Ehkä olin vain kuvitellut.
Tunti alkoi kiusallisesti. Opettaja oli järjestänyt meille telineellisin koeputkia jossa oli aineita joiden liukenemista meidän oli tämän päivän tunneilla määrä tutkia. Välttelin parhaani mukaan Coreyn katsetta enkä välittänyt tippaakaan kuinka ilmiselvältä se näytti. Minua ahdisti ja voin koko ajan pahoin. Corey sen sijaan näytti parin nopean vilkaisun perusteella vihaiselta, yllätys, mutta myöskin kuin hän olisi yrittänyt pidätellä tekemästä jotain ja se sai oloni entistä ahdistuneemmaksi.
Tunti läheni kuitenkin onnekseni loppuaan ja olin jo valmiina lähtemään tästä luokasta äkkiä pois. Kun opettaja viimein sanoi, että siivottuamme koeputket ja tuotuamme ne hänen pöydälleen, tunti olisi sillä selvä. Nousin ylös ja aloin samantien noukkimaan koeputkia takaisin telineeseen. Tiesin sen näyttävän siltä, että minulla oli kiire pois, mutta minä vähät välitin mitä Corey minusta ajatteli. Päin vastoin ehkä hän sitten näkisi, että en tosiaankaan halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Juuri kun olin nappaamaisillani taas uuen koeputken muiden seuraksi, käteni tyrkkäsi yhtä, jossa oli vielä minulle tuntematonta kemiallista ainetta ja koko putken sisältö valui pöydälle ja siitä hitaasti lattialle.
"Voi paska." Mutisin ärtyneenä ja tartuin paperipinoon takapyödällä. En edes tajunnut, että Corey oli vihdoin ja viimein alkanut itsekin siivoamaan ja oli lähtenyt viemään telinettä luokan eteen. Loistavaa, pääsin hänestä eroon aikaisemmin.
Aloin siivota lattiaa voiton riemuisena ja mahdollisimman hitaasti. Olin jo melkein valmis kun kuulin opettajan huutavan tyhjän luokanoven suusta:
"Mitä sinä teet, neiti D'Avanzo?"
Työnsin pääni esiin pöydän takaa ja katsoin opettajaan kaukana luokan edessä.
"Sori, mä siivoan tämän vielä." Jouduin melkein huutamaan. Opettaja avasi oven.
"Selvä, laittakaa ovi lukkoon, kun lähdette."
"Okei." Huusin takaisin ja kumarruin noukkimaan paperit polvieni juuresta, samalla hetkellä kun aivoni tajusivat hitaasti opettajan käyttäneet monikkoa. Kohottauduin ylös niin äkisti, että löin takaraivoni pöydän alapintaan ja kirotessani hiljaa, nousin ja työnsin pääni pöydän reunan yli nähdäkseni kuka muu luokassa oli.
Tunsin maailmani sortuvan pieniksi palasiksi kun katsoin Coreya, joka pyyhki työpöydän pintaa ja oli juuri kohottanut katseensa minuun. Tunsin kiukun alkavan hiipiä kehooni. Nousin ylös ja puoliksi laskin ja puoliksi heitin paperit minun puolellani pöytää.
"Mitä hittoa sä luulet tekeväsi?" Kysyin raivosta kihisten. Corey lopetti pöydän pyyhkimisen, mutta jäi katsomaan minua vihaisena.
"No miltä näyttää?" Hän murahti ja viittasi pöytään.
"Ei-ei-ei, lopeta." Sanoin ja nappasin paperit uhmakkaasti pojan kädestä. Corey tarttui sillä samalla sekunnilla minun ranteestani nopeasti kiinni, joka sai minut säikähtämään niin, että hätkähdin rajusti. Koko kehoani puistatti pahaolon aalto ja nykäisin hänen otteensa irti katsoen häntä lievästi säikähtäneenä.
"Mä en tarvi sun apua. Mene pois." Jatkoin itsepintaisesti ja aloin pyyhkiä pöytää raivokaasti. Kuulin pojan huokaavan ärtyneesti ja tämä käden tarttuvan puhtaaseen paperiin kädessäni.
"Mä voin hitto vieköön siivota jos mä haluan." Corey tuiskaisi minulle ja laskin paperit kiukuissani pöydälle uskomatta korviani.
"Ihan kuin sä muka haluaisit. Sä olet täällä vain tekemässä mun oloni paskaksi, joten voitko lähteä jo?"
"Mitä helvet-"
"Ei, lopeta." Keskeytin hänet enkä edes tiennyt saati minua ei kiinnostanut miksi ryhdyin tähän kiistaan hänen kanssaan. Minulla vain oli kiehunut turhautuminen yli, niin kuin sen oli tapana kiehua. "Mä en tiedä mitä outoa juttua sä teet. Oletko sä alien tai ehkä androidi, mua ei kiinnosta, mutta lopeta se. On jo muutenkin vaikeaa keskittyä muilla tunneilla, mutta sitten kun sä vielä istut mun vieressä ja teet mitä sä ikinä teetkään, mä en pysty ajattelemaan kunnolla, koska se tekee mun olon niin pahaksi! Mä olen muutenkin täysi nolla kemiassa ja mä tarvin siitä jonkun näköisen numeron, mutta se on niin hiton vaikeaa sun takia!"
"Mitä ihmettä sä oikein selität?"
"Okei, joo, mä tiedän, ehkä mä olen tyhmä, ehkä mä olen sekoamassa tai ehkä mä olen heikko, mutta mä silti tunnen sen." Ärähdin ja painotin sanaa heikko, koska halusin, että Corey tiesi minun kuulleen hänen mukavan pikku keskustelunsa ennen liikuntatuntia. "Ihan sama milloin vain sä olet mun lähellä ja se saa mun olon niin hirveäksi, että- että..."
"Että mitä?" Corey kysyi turhautuneeseen sävyyn, mutta minä en osannut jatkaa. Minusta tuntui, että olin sanonut aivan liikaa. Ihan älyttömän paljon enemmän kuin minun oli ollut tarkoitus, mutta en osannut vieläkään estellä kieltäni tai mieltäni. Tuntui kuin kaikki stressi olisi räjähtänyt käsiini ja purin kaiken toiseen henkilöön. Toisaalta minua ei kiinnostanut, koska se toinen oli Corey, idiootti.
"M-mä..." Takeltelin yrittäessäni löytää pois pääsyä tilanteesta. "Hei, hetkinen eli sä siis teet jotain?!"
"Enhän mä mitään sellaista sanonut." Coreyn äänensävy muuttui aina vain vihaisemmaksi.
"Mutta etpä sä sitä kyllä kieltänytkään!" Puolustelin itseäni ja tunsin alkavani menettää itseni hallinnan, eikä niin ollut käynyt enää moneen vuoteen. Ne ajat olivat kaukana kipeässä menneisyydessä, enkä ikimaailmassa antaisi tämän kiistan johtaa siihen peruuttamattomaan pisteeseen. Nappasin märät paperit pöydältä ja viskasin ne raivosta täristen roskikseen luokan nurkassa. Tartuin laukkuuni, nostin sen olalleni ja pysähdyin kääntäen kasvoni kohti lattiaa. Tunsin silmieni alkavan kostua, vaikka en usein itkenyt helposti, mutta pelko siitä mihin tilanne oli mielessäni ja kehossani edennyt alkoi ahdistaa minua hullun lailla. "Mä en tunne sua, sä et tunne mua. Joten miksi sun pitää tehdän näin? Miksi..." Miltein kiuskasin hiljaisuuteen epätoivoisena.
"Mä en tee yhtään mitään." Kuulin Coreyn sanovan ja kohotin vimmastuneena katseeni häneen. Hän ei katsonut minuun päinkään vaan jonnekin kauas viistoon pääni ylitse ja puri hampaitaan vihaisena yhteen.
"No kerro mulle sitten!" Älähdin ja sain pojan katseen palaamaan takaisin minuun. "Kerro mikä hitto mulla on hätänä? Teenkö mä itseni niin sairaaksi että meinaan oksentaa tai pyörtyä jatkuvasti? Ei, en oikein usko, mä en ole niin hullu!"
Corey katsoi minua kuin uskomatta kuulemaansa. Hän käänsi päänsä sivulle ja huokaisi ärtyneenä.
"Säkö ihan totta tunnet muka noin?"
"Niinhän mä sanoin! Joten mä pyydän, jos sä teet jotakin, lopeta se, ole kiltti..." Ääneni alkoi hiipua loppua kohti. Minua ahdisti suunnattoman paljon. Halusin pois, heti. Lähdin Coreyn ohitse lainkaan odottamatta hänen vastaustaan ja tunsin silmiäni kirvelevän kun pelko hiipi kehooni vääjäämättä.
Silloin käsi tarttui olkapäähäni ja toi mukanaan pahanolon väristyksiä.
"Odota." Coreyn ääni sanoi turhautuneena takaani ja käsi katosi olkapäältäni. En voinut kääntyä. En voinut näyttää kasvojani hänelle vaikken itkisikään. Mutta silti kuolin halusta nähdä hänen kasvonsa.
"Tuota... sori, kai." Hän sanoi hiljaisuuden jälkeen ja katselin lattiaa uskomatta korviani. Pyysikö idiootti juuri minulta anteeksi?
"M-mitä?" Suustani pääsi epäuskoisellä äänellä.
"Sori siitä liikuntatunnista. Siitä, että mä näytin sun naaman kaikille vaikket sä kuulemma olisi halunnut." Corey selvensi, mutta äänen sävy sai minut kiukustumaan. Se oli kaukana pahoittelevasta. Se kuulosti enemmänkin pakotetulta anteeksipyynnöltä, joten toiveeni olivat haihtuneet ilmaan kerta heitolla. Mutta tajusin myös, että Nick oli välittänyt viestini eteenpäin ja Corey oli jopa ihmeellisesti muistanut sen.
"Mutta miksi? Miksi sä edes teit niin? Sä olisit voinut antaa Nadeten viedä mut pois. Miksi sun oli pakko tulla katsomaan oliko mulla kaikki ok, kun sä et edes itse voinut tulla kysymään sitä multa?" Kysyin ääneni raivoa tihkuen. Hän oli niin raivostuttava.
"Mä..." Corey aloitti vihaisena, muttei heti tiennyt miten jatkaa. "Mä luulen että sun pitäisi varmaan häipyä."
Kun hän oli saanut nuo sanat huuliltaan, minun mittani oli täyttynyt. Kiepahdin ympäri ja vähät välitin kosteista silmistäni, koska kasvoiltani paistoi silkki viha. Näin Corey katsovan minuun yhtäkkiä ilmeettömästi, mutta näin kuinka hänen kätensä puristuivat nyrkkiin pöydällä johon hän nojasi.
"Vastaa mulle! Miksi?" Intin pojalle, joka käänsi katseensa pois kuin ei olisi voinut katsoa minuun, mutta minä jatkoin. "Mikä...mikä sä olet?"
"Häivy."
"En!" Sanoin raivoissani ja tunsin tällä kertaa omien käsieni puristuvan nyrkkiin, tärisin vihasta. "Sano se. Mä en puhu sulle enää sen jälkeen, mä jätän sut rauhaan jos sä vaan sanot sen. Mikä sä olet?"
Corey katsoi minua niin raivoissaan, että hänen kasvon piirteensä terävöityivät, hän purressaan hammasta ja pitäessään suun tiukkana viivana. Hän työnsi itsensä irti pöydästä ja asteli eteeni jotta väliimme jäi vain puolisen metriä jos sitäkään. Kavahdin kauemmas ja tunsin osuvani seuraavan pöydän reunaan.
"Siinä tapauksessa," Corey aloitti sanoen jokaisen sanan selkeästi. "Mä en aio sanoa yhtään mitään."
Sen sanottuaan hän lähti ohisteni luokan ovea kohti nopein ja varmoin askelin. Käännyin ympäri vapisten kauttaaltani ja olin jo lähdössä hänen peräänsä, mutta jalkani eivät suostuneet liikkumaan tarpeeksi nopeasti. Tumma poika oli jo kadonnut käytävään jättäen minut luokkaan painamaan käden ostalleni ja puhaltamaan hitaasti ilmaa keuhkoistani.
Hitto että minä vihaan häntä.
-
-
-
hello hello beautiful ppl!
jee uus luku enkä keksi mitää sanottavaa!! joten toivottavast tykkäsitte, mul on enää puoltoista viikkoo töitä kestettävän jee eli kirjotan varmaan sit vähän enemmän.
mut hei jos luitte tänne asti heittäkää mp julkasenko lähiaikoin sen fantasia kirjan prologin teille mut alan päivittämää myöhemmin VAI julkasenko sen joskus kk pääst ku alan kirjottaa sitä aktiivisemmi??
sofia
words: 2322
ps. en kattonu vielä kirjotusvirheitä sori :<