Nils oli saanut juhannusjuhlista tarpeekseen jo siinä vaiheessa, kun Vilho oli ensi töikseen vienyt hänen vitosensa korttipelissä ilmiselvällä vääryydellä. Miksi Nils oli erehtynyt luulemaan, että savolainen pitäisi vapaata moraalittomuudesta edes juhannuksena?
Juhlat olivat sitä paitsi olleet lopulta säälittävän kesyt. Paikallahan oli ollut lapsiakin. Sivummalla olisi voinut tapahtua jotain huomattavasti skandaalinkäryisempää, mutta Nilsillä ei ollut ollut mitään asiaa mennä seuraamaan lähempää tutkimusmatkailijan ottein. Hänethän oli suljettu häijysti ulos jopa niistä muutamasta arkisesta keskustelusta, joihin hän oli yrittänyt liittyä. Kai se oli ymmärrettävää, kun kaikki muut olivat tunteneet toisensa lapsista saakka, mutta Nils ei ollut koskaan liikkunut yhtä raivostuttavissa seurapiireissä. Häntä oli kohdeltu säännönmukaisesti yhtä kylmästi kuin Eerolassakin. Toista olisi ollut Svenssonien salongissa. Siellä illanvietot päättyivät useinkin halauksiin uusien tuttavien kanssa. Ehkä Niilon olisi nyt maalla pitänyt yrittää teeskennellä köyhää hieman paremmin, jos olisi halunnut sopia joukkoon. Tietenkään työväen seuralla ei olisi ollutkaan paljon merkitystä, mutta yksinäisyys oli silti latistanut juhlan tunnelmaa kummasti.
Ellilläkin oli ollut kiire leikkiä kavereidensa kanssa, eikä hän selvästikään ollut tarvinnut lapsenvahtia. Loppujen lopuksi Nils oli katsonut parhaaksi lyöttäytyä Oton seuraan. Kyllä, Oton. Hän taisi valitettavasti olla Nilsin läheisin ihminen maalla. Hänenhän oli pestipaikkansa pitääkseen pakko käyttäytyä Nilsiä kohtaan kutakuinkin ihmismäisesti, vaikkei olisi halunnutkaan.
Otto oli istuskellut seinustalla toimettomana, eikä ollut vielä ollut edes juovuksissa. Nils oli aikonut omaksua hänen juhannusperinteensä, mutta jopa päätön ryypiskely oli osoittautunut mahdottomaksi. Nils ei ollut uskaltanut kokeilla, millaisen myrkytyksen olisi saanut, jos olisi yrittänyt juoda itsensä kunnon humalaan "jonkun keittelemällä" litkulla. Hänen oli ollut pakko keksiä jotain muuta tekemistä. Pullo oli saanut suosiolla jäädä kiertämään juhlapaikalle, kun Nils oli lähtenyt luonnon helmaan.
Nils ei ollut koskaan saanut tilaisuutta nähdä metsää juhannusyönä. Bergit viettivät kyllä joka ikisen keskikesän juhlan milloin kenenkin sukulaisen luona maaseudulla, mutta juhlamenoista ei ollut tapana lähteä likaamaan lahkeita sammalmättäissä - eikä Nils ollut aiempina kesinä halunnutkaan. Hän alkoi ymmärtää maisemien mahdollisuudet nyt, kun niiden vaihtoehdoksi ei ollut tarjolla muuta kuin alkukantaisia tansseja Jussia tiirailevien tyttöjen parina ja voimainkoetuksia karhumaisten miesten kanssa. Omalaatuiset sukulaiset alkoivat yllättäen tuntua melkein houkuttelevilta, ja katettu juhlapöytä kukkivassa puutarhassa vaikutti lähinnä toiveunelta. Nilsin perhe oli varmaan parhaillaankin sellaisen ääressä... Niin, mutta enimmän osan illasta isä puhui investoinneista ja maailmanpolitiikasta herraseurassa. Jos Nils olisi ollut paikalla, hänet olisi istutettu salongin nojatuoliin muiden viereen, vaikkei hänellä olisi ollut tarpeeksi hyvää sanottavaa mihinkään.
Metsämaa Jumalan selän takana oli selvästi parempi vaihtoehto.
Juhannusyön metsästä oli toki kirjoitettu loputtomasti runoja Runebergistä alkaen, mutta ne kaikki vain todistivat ympäristön lumovoimaisuuden puolesta. Nils oli ounastellut, että kokemuksesta saisi takuulla yhä muotoiltua jotain aivan uudenlaista. Hän joutui kuitenkin nopeasti huomaamaan, ettei poikkeuksellinen ajankohta tehnyt metsästä erityisen mystistä. Maisema oli käytännössä sama kuin minä tahansa arkipäivänä. Sinipiiat, metsänneidot ja Tapion tyttäret pysyivät piilossa, eikä kukkien hehkussakaan ollut kummemmin kehumista. Maasto oli vaikeakulkuista sekametsää, jossa näki hädin tuskin eteensä. Toki Nils tiesi, etteivät kaikki maisemat suinkaan olleet henkeäsalpaavia, mutta hän oli joka tapauksessa hieman pettynyt. Sitä paitsi hyttyset syöksyivät luonnollisesti saman tien soisista piilopaikoistaan Nilsin kimppuun. Hän oli jotenkin onnistunut jättämään ne kokonaan pois mielikuvistaan. Suviyötä kuvaavien kirjoittajien olisi kuulunut varoittaa, etteivät verenimijätkään lomailleet juhannuksena. Ne eivät edes olleet mikään pieni kiusa. Kolme kämmenselissä, kaksi korvallisilla?!
Otto pani kaiketi merkille Nilsin turhautuneen läiskimisen ja hänen erikoiset liikeratansa. Hän taittoi kulkiessaan koivusta oksan ja ojensi sen Nilsille.
"Tuolla on helpompi huitoa", Otto murahti.
Nils kiitti, vaikka Oton tympeä äänensävy sai eleen tuntumaan enemmän ilkeilyltä kuin kohteliaisuudelta. Otto itse ei vaikuttanut edes tuntevan pistoja, mitä nyt hieraisi välillä niskaansa epämukavan näköisesti.
Muuten Otto tuskin edes vilkaisi Nilsiin päin, vaan käveli kädet taskuissaan. Hän näytti lopen kyllästyneeltä oppaan tehtäväänsä, vaikka oli käytännössä pyytänyt saada sen niskoilleen. Kaipa Nilsin nyt sitten täytyisi jutella Oton kanssa, varsinkin kun kummempaa keskusteluseuraa ei ollut saapuvilla. He eivät olleet parhaissa väleissä, mutta eihän toki haittaisi, vaikka Nils koettaisi aikansa kuluksi tutustua Ottoon paremmin - nimenomaan koettaisi. Nils oli toki taitava pitämään keskusteluja hengissä, mutta Otto oli harvinaisen turhauttava tapaus. Nils ei ollut kuullut hänen puhuvan omasta aloitteestaan kavereidensakaan kanssa juuri muusta kuin töistä, töistä ja töistä. Mieluiten vanhin renki vain puuhasteli vaitonaisena. Jussi ja Vilho tuntuivat kuitenkin pitävän häntä kunnon ihmisenä. Saattoihan hän ollakin, mutta myös pirullisen tylsä, ja juuri tylsyyttä Nils ei juhannukseensa tarvinnut. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt harkita seuraansa tarkemmin.
Maisema muuttui sentään vähitellen miellyttävämmäksi avaraksi sekametsäksi, ja Nils oppi kuin oppikin tarkastelemaan ympäristöään kuin taidenäyttelyä. Oli lämmintä ja hieman kosteaa. Metsänpohjan paksu tuoksu muistutti menneestä päivästä ja lupaili jo seuraavaa saman keskikesän auringon alla. Vanamon periromanttinen hento aromi erottui omana hienon hienona vireenään. Siellä täällä vakaiden puiden sammaleisessa katveessa versoi kukkakasveja, joista kauneimmat tuntuivat valavan valkoista valoa ympärilleen. Etäältä kantautui ohutta haitarin soittoa. Olisi tarvittu enää Nocturnen tuulisen vaaran siintoa, ja Nils olisi hyvinkin voinut pakahtua, ainakin tällä tavalla vähän maistaneena. Täältäpäin kaukaisuuksiin viettäviä näkymiä tosin tuskin löytyisi.
♦
Otto ja Niilo olivat tavallaan lähteneet juhlista toistensa seurassa. Eivätkä edes tavallaan, juuri niinhän he olivat tehneet, vaikka eivät tietenkään sillä tavalla kuin Jussi lähti tyttöjensä kanssa. Tämä riitti Otolle. Ei, tämä oli Otolle jo vähän liikaa. Hänen ei ehkä sittenkään olisi kuulunut...
Otto ei edes tiennyt, minne olisi voinut viedä Niilon. Hän ei pahemmin ymmärtänyt Niilon toivomien taianomaisuuksien päälle. Tämä näkyi kyllä jo nyt katselevan ympärilleen tyytyväisen oloisena, kädet selän takana samalla tavalla kuin puunkaadon tauollakin - silloin kun ei huitonut hyttysiä. Otto toivoi vain, että hän katsoisi eteensä sen verran, ettei kompastuisi juuriin tai omiin jalkoihinsa.
Välillä Niilo seisahtui tutkailemaan jotain paikkaa tarkemmin. Mitä hän mahtoi ajatella? Otolla ei tuntunut olevan saattajana oikein mitään virkaa, mutta ei se haitannut. Hän vilkuili Niiloa minkä uskalsi. Leikillään vain, vaikka uhkarohkeammin kuin ikinä ketään. Pari kertaa hän oli vähällä jäädä kiinni. Niilo käveli juurakkoisella metsäpolulla varmaan samalla tavalla kuin kotonaan kaupungissa, tasaisesti ja arvokkaasti. Hänen kasvoillaan häilyi tyytyväinen hymy. Se ei ollut Oton ansiota, mutta melkein.
Kaipa Otto sitten joutui myöntämään, että oli jo hyvän aikaa... Mutta Niilostahan oli ollut Otolle enimmäkseen riesaa ja päänvaivaa. Mitä hän nenäkästä lellipenskaa, vaikka tämä kuinka olikin uusi ja nätti ja lähellä? Ja näkyi osaavan katsoa jotain hellästikin? No jaa, Otto oli aina ollut näissä asioissa harvinaisen tyhmä - ylioppilaita ja kaikkea - mutta sai kai hän salaa ja huvikseen ihailla millaisia kiusankappaleita tahansa. Ei sillä ollut väliä, kun he eivät missään tapauksessa...
"Minne olemme menossa?" Niilo kysyi vähän liian aikaisin.
Eivät he olleet menossa minnekään, mutta ei Otto voinut myöntää, että oli toistaiseksi vain kävelyttänyt Niiloa minne sattui. Hän ei oikein osannut keskittyä mihinkään, kun kaikki tuntui epävarmalta. Mitä hän hommaili? Ei voinut mitenkään olla kokonaan oikein, että hän tällä tavalla...
Olihan tietysti yksi laakea kalliotasanne. Se oli ollut Otostakin melko vaikuttava silloin, kun hänellä oli ollut aikaa pysähtyä katselemaan ympärilleen. Paikka sattui nyt olemaan melko lähellä, joten Otto ilmoitti yhtä paljon itselleen kuin Niilollekin, että he olivat matkalla sinne. Niilo vaikutti onneksi uskovan, että retkellä oli alusta saakka ollut pää ja häntä.
Laakea ja tasainen kallio kasvoi jäkälää mäntyjen ja kuusten ympäröimänä. Sen alapuolella avautui pieni tilkku tuoreenvihreää kesantopeltoa kukkineen. Pellon takana kuusten ja koivujen lomasta paljastui kaistale auringonvalossa kimmeltävää järvenselkää. Niilo henkäisi nähdessään maiseman. Hän vilkaisi Ottoa jotenkin yllättyneenä ja kiirehti sitten edemmälle, tiirailemaan alas reunalta. Otto totesi helpottuneena, että paikka tosiaan oli kelvollinen. Alavalla maalla vähänkin korkeammalta paikalta näki kauas.
"Tämähän on upea", Niilo sanoi. Kuulosti siltä, että hän oli odottanut jotain muuta.
"Tämä tulee Eerolasta itään", Otto kertoi ja työnsi käsiään syvemmälle taskuihinsa.
Ottokin astui lähemmäs kallion reunaa ja vilkaisi alas. Pudotus ei olisi varmaan ollut hengenvaarallinen, mutta hän katsoi parhaaksi ottaa tukea nuoresta männystä, joka oli saanut ujutettua juurensa kallionkoloon.
"Pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?" Niilo kysyi.
Piru.
"En", Otto sanoi, mutta kun hiljaisuus uhkasi pitkittyä ja hän uskalsi vain vaivoin irrottaa otteensa puusta, hän joutui taipumaan.
"Tai no, ehkä vähän", hän murahti.
Siksi hän oli valinnut itselleen alapedin aitan kerrossängyissä.
"Todellako?" Niilo kysyi. Hän katsoi taas Ottoa virnuillen, kuin olisi alkanut pitää häntä taas vähän hölmömpänä. Naurahtikin, kaiken lisäksi. Ottoa ei suuremmin huvittanut. Niilo pani hänen tuiman ilmeensä merkille, vaikka hän ei ollut tarkoittanut sitä nähtäväksi.
"Anteeksi", Niilo sanoi keveän asiallisesti. "En vain uskoisi sinusta. Et jotenkin ole sen oloinen."
"Jaa no, enpä kai", Otto sanoi. Häntä harmitti edelleen. Nyt Niilo tiesi, että hän oli yllättävän naurettava ja että hän otti itseensä kaikesta. Mutta minkä oloinen Otto sitten oli Niilon silmissä? Hän ei kysynyt, vaan astui suosiolla loitommalle reunasta.
Niilo tähyili vielä hetken maisemia. Sitten hän kävi rennosti pitkäkseen kalliolle ja risti kädet päänsä alle. Otto istahti jonkin matkan päähän hänestä.
"Metsämaasta tosiaan saa taiteellista innoitusta", Niilo sanoi. Hän siirsi katseensa taivaalta Ottoon lisätessään: "Kirjoitan näet runoja."
Niitä Niilo siis rustaili aitassa. Otosta tuntui, kuin hän olisi arvuuttelustaan huolimatta tavallaan tiennyt koko ajan. Sellainen haaveilu sopi Niilon olemukseen liiankin hyvin.
"Ai jaa", Otto sanoi.
Mitä Jussi olisi sanonut siihen jatkoksi? Otto oli ehkä tarpeeksi hiprakassa, että pystyisi pinnistämään jotain. Parempi olisi. Hänhän oli jo ylittänyt itsensä ennenkuulumattomasti, kun oli järjestänyt heidät tällaiseen tilanteeseen, ja Niilokin tuntui olevan juttutuulella.
"Minkälaisia runoja sinä kirjoitat?" Otto sai kysyttyä.
Jussimaisen sädehtivä hymy jäi uupumaan. Otto tuijotti puiden runkoja. Kysyminen tuntui saman tien typerältä ja turhalta, varsinkin kun Otto ei kumminkaan ymmärtäisi vastauksesta tuon taivaallista. Vaikka kyllä häntä tietysti kiinnosti.
"Tällä hetkellä enimmäkseen maisemakuvauksia", Niilo sanoi. Totta kai, mitäpä muutakaan, kun kerran kiersi metsiä. Otto ei osannut sanoa enää mitään, eikä Niilokaan halunnut jatkaa. Turhaan kai tämä olisi rengille selostanutkaan.
"Täältä on todellakin kauniit näkymät", Niilo sanoi.
Otto äännähti myöntävästi. Hän tunsi itsensä yllättävän ylpeäksi.
"Nämä on meidän maita", hän sanoi, ja korjasi heti perään: "Tai Eerolan."
"Miten pitkään olet ollut palveluksessa täällä?" Niilo kysyi. Hän kohottautui katsomaan Ottoa, joka oli jälleen harmillisesti katsonut häntä jo valmiiksi.
"Enköhän minä kymmenkunta vuotta", Otto vastasi.
"Ai?" Niilo yllättyi. "Se on pitkä aika."
"Onhan se", Otto sanoi. "Aloitin rippikoulupoikana."
Tuntui vähän pelottavalta ajatella, kuinka vähän sen jälkeen oli tapahtunut.
"Kymmenkunta vuotta..." Niilo mietiskeli kulmat kurtussa. "Miten sitä jaksaa? Tai siis, pidätkö sinä näistä töistä?"
"En tiedä", Otto sanoi. "Kaipa minä pidän. Mutta ei tässä kyllä ole muutakaan, mitä voisin tehdä."
"Niin", Niilo mietti vakavana. "Niinpä kai."
Ehkä se tosiaan oli vähän karua.
Otto olisi halunnut kysyä, millaisten tempausten jälkeen Niilo oli ajettu maalle hirveisiin hommiin, mutta se olisi varmaan ollut liikaa.
"Tunsitko sinä Antin hyvin ennestään?" hän sen sijaan kysyi.
Niilo pudisti päätään. Hän kertoi vanhempiensa puhuneen pari kertaa ohimennen talollisesta enosta. Niin etäiset välit koko äidin puoleiseen lähisukuun kuulostivat vähän oudoilta. Ottokin oli kuullut Eerolassa vain pari mainintaa Antin pikkusiskon perheestä.
"Marja on täältä kotoisin", Otto totesi sanoakseen jotain.
"Niin on", Niilo sanoi.
"Vanhasta isännästä... tai siis ukis- tai isoisästäsi oli juuri aika jättänyt kun tulin tänne. Mum- isoäitisi minä tunsin jotenkuten", Otto selvitti parhaansa mukaan. "Isäntä pestasi minut, kun oli ensimmäistä syksyään isäntänä."
Niilo nyökytteli.
"Ei ihme, että olette hyvissä väleissä", hän sanoi.
"Jaa, kai me ollaan", Otto myönsi.
Vaikka hän oli Antin palkollinen, hän oli joskus pitänyt isäntää melkein isänään. Ikänsä puolesta tämä olisi voinut häthätää ollakin.
"Mutta kyllähän me ollaankin asuttu vuoden ympäri samassa talossa, ainakin sen jälkeen, kun... Tai kun... No, kai minua voisi sanoa orvoksi."
Otto olisi toivonut kiusallisen suuren jutunmöhkäleen vierivän ohi huomaamatta, mutta Niilo kääntyi katsomaan häntä.
"Ai?" hän kysyi.
"Äh, ei se ole enää mikään semmoinen asia", Otto sanoi. "Siitä on jo aikaa."
Niilo ei ollut onneksi liian kiinnostunut.
"Aivan", hän sanoi ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi: "Antilla ei nähtävästi ole perhettä."
"Oli vaimo, Saima, mutta...", Otto sanoi, "Saimakaan ei sitten..."
"Ai", Niilo totesi jälleen.
Kun hiljaisuus uhkasi laskeutua, Otto päätti, että kuolleita oli lueteltu jo tarpeeksi.
"Teillähän on tehdas?" hän kysyi hermostuneena.
Puheenaihe ei selvästikään ollut paras mahdollinen. Niilo äännähti myöntävästi ja keinutti saapastaan koukistetun polvensa päällä.
"Miten se... menestyy?" Otto kysyi. Se saattoi olla sopivan ystävällinen asia udeltavaksi.
"Hyvin, ilmeisesti", Niilo sanoi ja lisäsi ääni ilkikurisen matalana: "Kauppa vetää paraikaa mainiosti Venäjän suuntaan, mutta valuuttakurssien heilahtelu voinee synnyttää voimakasta fluktuointia."
Niilo naksautti kieltään päivittelevään sävyyn ja nyrpisti nenäänsä. Otto piti siitäkin, koska oli typerä. Hän ei tosin ymmärtänyt, missä mentiin, eikä ennättänyt pysähtyä miettimäänkään.
"Mitä te valmistatte?" hän kysyi.
"Jaa, metallitavaraa", Niilo sanoi ylimalkaisesti.
"No, se on kai...", Otto yritti vielä. "Käy varmaan kaupaksi."
"Juu, kyllä", Niilo sanoi. Hän puhkesi jälleen irvailevaan selitykseen, tällä kertaa varmaankin ruotsiksi, niin ettei Otto ymmärtänyt mitään. Huomattuaan Oton hämmentyneen katseen hän väläytti hänelle pahoittelevan hymyn.
"Anteeksi. Isäni vain puhuu kaiken aikaa siitä, miten minun tulevana johtajana pitäisi olla kiinnostuneempi tehtaasta", hän selitti.
"Sinäkö sen...?" Otto henkäisi.
"Niinpä kai", Niilo sanoi.
Todellisuus pääsi taas iskemään Ottoa naamaan, vaikka hän oli yrittänyt pitää sen näköpiirissään kaiken aikaa, alusta saakka. Hän oli rääkännyt ja komennellut tulevaa tehtaanjohtajaa - luvan kanssa tietysti, mutta silti. Täällä hän istui tehtaanjohtajan vierellä juttelemassa! Hän oli jopa erehtynyt käyttämään päässään, että heistä voisi...
Niilo oli niin nuori herra kuin olla voi, vaikka miten käyttikin rengin vaatteita. Oton ei olisi kuulunut yllättyä minkäänlaisista rikkauksista. Harvat rengit runoilivat tai viskelivät vitosia menemään. Onneksi Otto ei ollut tehnyt mitään, tai edes aikonut. Kuului vain asiaan, että hän oli ystävällinen kesävieraalle. Kukaan ei saisi tietää, koska ei ollut mitään tiedettävää. Eikä tulisikaan olemaan.
Mutta tiuskia nyt tuolla tavalla tympääntyneesti siitä, että tulevaisuudessa häämötti pelkkää rahaa ja menestystä? Otto ei osannut edes kuvitella, millaista olisi ollut olla Niilon asemassa. Olisi luullut, että hyvin pyörivän tehtaan asioista olisi ollut melko pirun mukava pysytellä kärryillä. No jaa, toisilla oli kai toisenlaista. Itsestään selvistä asioista ei varmaan jaksanut iloita loputtomasti joka päivä. Ehkä Ottokin olisi ennen pitkää alkanut tylsistyä.
Niilo nousi äkeänä istumaan ja viskasi irtonaisen kämmenenkokoisen kiven alas kalliolta. Kun se katosi näkyvistä, hän nojautui eteenpäin uteliaana, kuin katsoakseen murikan perään.
"Ajatella, jos se surmasi jonkun", hän mietti.
"Juhannusiltana siellä on voinutkin olla joku kuljeksimassa", Otto sanoi.
Niilo tyrskähti. Tällä kertaa se oli hyvä. Aika pirun hyvä. Niilo katsoi Ottoa hymyillen, kuin he olisivat sillä hetkellä kaikesta huolimatta olleet jotenkin kavereita. Saisihan heistä sentään kavereita tulla? Vaikka kuinka rengistä ja äveriäästä perijästä? Se olisi jo paljon.
Jostain lähistöltä kantautui tosiaan iloista puheensorinaa.
"Kaikki tuntuvat todellakin viettävän juhannusta", Niilo sanoi.
"Minä en niin välitä", Otto sanoi.
"Ai jaa?" Niilo teeskenteli ihmettelevänsä ja virnisti uudelleen. "Onko totta, että yleensä juopottelet juhannuksena?"
Otto ähkäisi.
"Ei se nyt ihan niinkään ole", hän sanoi.
Niilo hymähti. Tällä kertaa Otto melkein uskoi, ettei hän tarkoittanut sitä pahalla.
"Minä olin melko varma, että juopottelisin", Niilo sanoi. "Yleensä juopottelen. Mutta siitähän sinä tietysti oletkin jo kuullut."
"Niin olen", Otto sanoi.
"Luonnollisesti", Niilo huokaisi ohuesti hymyillen ja kävi takaisin makuulle. "Kaikkia on varoitettu minusta."
Ottoa olisi pitänyt varoittaa myös siitä, miten hyvältä Niilo näytti loikoillessaan silmät kiinni kesäisen illan valossa.
"Nyt minä sitten pilasin sinun suunnitelmasi", tämä sanoi, muttei kuulunut olevan kovin pahoillaan.
"Etkä mitään pilannut", Otto vakuutti - vähän turhan kiivaasti. Niilo oli aika pirun väärässä.
He jäivät juttelemaan. Niilo oli päässyt alkuun ja nosteli esiin uusia puheenaiheita minkä kerkesi. Pikkusiskoaan ja sen sellaista. Otto enimmäkseen kuunteli. Hänestä tuntui, että Niilo olisi pajattanut ilman hänen myöntelyjäänkin tai vaikka hän olisi lähtenyt kokonaan matkoihinsa, mutta ei se oikeastaan haitannut. Tilanne oli niin toisenlainen kuin arkena, ettei Otto oikein uskonut sitä todeksi. Nyt he puhelivat puhelemisen vuoksi, ja Oton kuului katsoa Niiloa silmiin muutenkin kuin varmistaessaan, että tämä ymmärsi. Tai ehkei hänen olisi aivan kuulunut, mutta hän sai. Tosiasiat siirtyivät taas syrjään yllättävän kepeästi. Otosta tuntui kerrankin, että hänestä pidettiin ainakin vähän. Mitäpä väliä sillä ainakaan tänä iltana oli, kuka oli kukin ja kenellä oli kuinka paljon rahaa? Sai kai Otto joskus kuvitella vähän mitä sattui?
Kun Niilo oli saanut maisemasta tarpeekseen, Otto kuljetti hänet takaisin Eerolan pihapiiriin pitkin erään niittyleinikkiä kasvavan ahon reunaa. Aika paljon samaan tapaan kuin olisi tehnyt, jos he olisivat... Niilo kiitti opastuksesta ja kauniista maisemista, ja Otto antoi itselleen luvan uskoa, että tämä tarkoitti sitä muutenkin kuin kohteliaisuudesta. Jos heistä nyt tulisi kavereita...
"Ka, sieltähän ne tulloo!" Vilho huudahti renkiaitan luota nähdessään heidät pihalla. "Minnekkä työ kumpikkii lähittä? Otolta aenakkii jäe Hilima."
"Käveltiin Niilon kanssa", Otto sanoi. Hän olisi mielellään vilkaissut Niiloa, mutta tämä jatkoi matkaansa sisälle.
"Etkö kerinnä ies ryyppeemään?" Vilho kysyi. "Kato Jussikkii ihmettä ku Otto piäsöö omin jaloen takasi."
"Antakaahan olla", Otto murahti.
Sitten hän älysi, mitä outoa Vilhon sanomassa oli ollut.
"Miten Jussi on tähän aikaan täällä?" hän kysyi.
Vilho kääntyi katsomaan nuorinta renkiä. Otto älysi vasta nyt, että tämä todella kyyhötti aitan rappusilla, juhannusiltana.
"En minä tiijä", Vilho sanoi. "Sitähän minä tulinnii selevittämmään, mutta ee vuan kerro."
Vilho astui askelen lähemmäs Jussia ja kumartui hänen puoleensa.
"Mikä sinulla on vikana?" hän kysyi äreästi.
"E-ei minulla mikään", Jussi sanoi ja väläytti tutisevan hymyn. Vilholle. Siitä jo tiesi, että jokin oli pahasti päin mäntyä. Otto ei silti osannut olla huolissaan. Jussi saattoi olla poissa tolaltaan vaikkapa siksi, ettei ollut saanut ketään seurakseen. Otto taas oli. Kerran niinkin päin. Ei kai haitannut, vaikka Otto ei aivan koko aikaa jaksanut muistuttaa itselleen ettei, ettei ja ettei?
Kun Otto avasi renkiaitan oven, Niilo istui hämärässä pikkupöydän ääressä eikä näkynyt huomaavan hänen tuloaan. Kynä rahisi kiivaasti vasten paperia. Otto katseli hetken. Hän tunsi rinnassaan, millaista olisi ollut mennä jonkun sellaisen luokse ja sipaista niskavilloja tai silmälasien sankaa. Seurata kirjoitustyötä olan yli.
...Jaa jaa. Sellaista tällä kertaa. Aamulla Otto olisi taas tolkuissaan. Nyt hän astui vaiti takaisin ulos ja sulki oven varoen. Kai hän sittenkin kuuntelisi aikansa kuluksi ja päätään selvitelläkseen, mikä Jussia riipoi.