"Sehän sopii taas kuin nakutettu", Otto sanoi vähän turhan ihmeissään mallatessaan viimeistä Nilsin valmistamaa ikkunanpielilautaa muihin, seinään jo naulattuihin osiin.
"Sovelsin hieman alkeellista trigonometriaa", Nils totesi arkisesti.
"Niinpä varmaan", Otto murahti. Hän katsoi Nilsiä vielä tuimemmin kuin yleensä.
Myönnettäköön, että oli ehkä ollut tarpeetonta pröystäilyä käyttää sivistyssanaa, kun keskustelukumppani oli vain renki, mutta ainakaan Nils ei valehdellut. Hän oli tuhlannut hävettävän paljon aikaa järkeillessään, miten saisi sahattua laudanpäät viistoon juuri niin kuin piti. Nils oli katsonut parhaaksi tehdä kaikki mitättömät työnsä viimeisen päälle, jotta toisten olisi turha koettaa etsiskellä niistä vikoja. Hän arveli tosin, että Otto olisi varmaankin hoitanut saman toimen hetkessä, ilman laskelmia. Hänen kokeeksi vuolaisemansa viiva oli tälläkin kertaa osunut hämmentävän lähelle oikeaa.
"Hyvin tämä kyllä on sahattu", Otto sanoi tiiratessaan laudan sahauspintaa sivusta.
Niin olikin. Nilsin oli pakko myöntää, että puutyöt saattoivat lopulta vaatia odotettua korkeampaa asiantuntemusta, jota rengeille oli odotetusti kertynyt enemmän kuin kaupunkilaiselle - joka taas osasi satapäin muita hyödyllisiä taitoja. Nils oli kuitenkin saanut myös lautojen sahaamisesta nopeasti niin hyvän otteen, että oli itsekin vaikuttunut. Oli hyvä huomata, että myös Otto osasi viimein antaa arvoa hänen taidoilleen.
"Ja hiottukin niin kuin pitää", tämä sanoi ja nyökäytti päätään hyväksyvästi ojentaessaan laudan takaisin. Se tuntui kieltämättä melko hyvältä, vaikka kuinka rengin sanomana. Nilsin taidot eivät tulleet huomatuiksi aivan joka päivä.
"Sovellahan vielä noita, että saat sen paikalleen", Otto murahti ja ojensi Nilsille vasaran ja naularasian. Hänen ilmeensä oli ehkä hitusen hyväntahtoisempi kuin yleensä.
Otto piteli lautaa paikoillaan, kun Nils nakutteli sen nauloilla kiinni - tai yritti.
"Älä ihan siihen", Otto nimittäin kielsi jo ennen kuin naulankärki oli hipaissut lautaa. "Laita vähän reunempaan niin kuin muissakin. Ja katso ensin, ettei hirressä ole rakoa sillä kohtaa."
Nils nyökytteli tuskastuneena. Seuraava kohta sentään kelpasi, ja Nils säästyi turhalta marinalta, kun sai naputeltua naulat vääntämättä niitä tai kolhimatta lautaa.
Tällaisia turhanpäiväisiä kunnostustöitä Otto laittoi Nilsin tekemään täydellisen kuulaana juhannusaattoaamupäivänä. Hän ei vaikuttanut muistavan koko juhlia, vaikka muut tuntuivat jo pysähtyneen odottamaan niiden alkamista. Lieventävänä asianhaarana täytyi mainita, että ikkunanpielilaudat tulivat piika-aittaan, ja vaikka niillä ei tainnut olla kummempaa merkitystä, Elli oli ollut niistä omituisen innoissaan. Otto oli veistellyt Nilsin sahaamaan ylimpään kolmionmalliseen lautaan iltatöinään melkein samanlaiset koristukset kuin tuvan ikkunanpielilaudoissa - kieltämättä ihmeen taitavasti. Olisi kai ollut vähän sääli jättää paljon työtä ja taitoa vaatinut urakka keskeneräiseksi juhannuksen ajaksi, kun tilaa oli muuten siivottu juhlakuntoon jo parin päivän ajan niin ahkerasti, että se alkoi vähitellen kelvata Nilsillekin. Elli ilahtui sitä paitsi lopputuloksesta niin paljon, että Nils tunsi itsensä likimain sankariksi, vaikka joutuikin myöntämään, että näyttävin osa oli Oton käsialaa.
Otto ja Nils saivat työnsä tehtyä lounaaseen mennessä. Juhlan kunniaksi tarjottiin oikein... uunikalaa? Nilsin sielu huokaisi tuskasta, mutta omalaatuisiksi yltyneiden maalaisruokien jälkeen kuha ei tuntunut enää valtavalta tragedialta. Nils oli jo joutunut miettimään, olisiko hänen syytä palata Ouluun päästäkseen syömään lihapullia ja perunasosetta. Niin, ja suklaapaakkelseja. Hän oli kuitenkin päättänyt, etteivät kulinaristiset seikatkaan saaneet pakottaa häntä ympäristöön, joka oli haitaksi hänelle ja hänen runoutensa kehitykselle. Maalla Nils oli saanut kirjoitettua muistiin yhden runonaihion melkein joka päivä. Mutta Oulussahan olisi tietysti ollut Anna. Tähän mennessä joku Nilsin luokkatovereista oli jo pahimmassa tapauksessa onnistunut ryöstämään tytön itselleen. No jaa, siinä tapauksessa Annaa ei kai ollut tarkoitettu Nilsille. Suklaata tai naisia ei sopinut asettaa taiteellisen vapauden edelle.
Juhannussauna tuntui sentään jo vähän juhlavalta, kun kiuas hehkui kuumuuttaan ja vihdan tuoksu täytti hämärän huoneen. Tilanteessa oli kieltämättä ainesta kansallistunnetta tihkuvaan runoon. Nils joutui tosin lauteille työläisäijien kanssa, kun taas Otto saunoi tuttuun tapaan viimeisenä itsekseen, saatuaan loputkin muka välttämättömät askareet tehtyä. Hänen vitkutellessaan saunan lämpö ei nähtävästi mennyt hukkaan samalla tavalla kuin muiden kohdalla.
Saunan jälkeen palvelusväki vetäytyi aittoihin tekemään lähtöä juhlapaikalle. Nils päätti tyytyä maalaisten liian suuriin juhlavaatteisiin ja jättää räätälintyönä valmistetun pukunsa aittaan. Naurettava asetelma oli edelleen parempi pitää salaisuutena.
"Riittänöökö Jussille ennee uusia tyttöjä?" Vilho mietti, muka huolestuneena. Nils ei voinut kuin ihmetellä, miten kukaan jaksoi kuunnella mokomaa irvailua loputtomasti, vieläpä yhdestä ja samasta aiheesta.
"Jospa minä olen löytänyt yhden ainoan, josta tykkään?" Jussi kuitenkin sanoi kaikessa rauhassa tälläillessään kutrejaan ja peilaillessaan kasvojaan kaikista mahdollista kulmista.
"Niinpä hyvinnii", Vilho tyrskähti. "Helepostippa kunnon tyttö sinulle ruppees."
"Kunnon tyttöjä ne on kaikki", Jussi sanoi.
Vilho tuhahti ja veti lätsän päähänsä.
"Joo joo", hän myönteli nuivasti.
Ottokaan ei näkynyt tälläytyvän Vilhoa kummemmin, kunhan kampasi hiuksensa kertaalleen. Hän ei ehkä sittenkään odottanut kummemmin kohtaamistaan Hilman kanssa. Tai ehkä hän ei ymmärtänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Vaikka ei Nilskään olisi osannut neuvoa. Otossa ei ollut varsinaisesti silmiinpistäviä vikakohtia, ulkomuodossa tai muutenkaan, mutta toisaalta häneen ei ollut ilmaantunut tarkemman tutustumisenkaan myötä yhtään erityisen intressanttia piirrettä. Aluksi olisi varmaan auttanut, jos hän olisi yrittänyt näyttää edes vähän kiinnostuneelta ihmisistä ympärillään.
♦
Juhlat pidettiin tänä vuonna Aholassa, lyhyen kävelymatkan päässä Eerolasta. Tulijoita oli aina melko vähän, mutta Oton makuun kuitenkin kymmenittäin liikaa. Tänä kesänä miellyttävä keli saattaisi vielä synnyttää kaikenlaisia ylimääräisiä sotkuja. Tuttu metsäinen matka naapuritilan juhlapaikalle sujui sentään ilman hämminkiä. Kaikki tuntuivat taas kerran olevan niin innoissaan tulevasta illasta, että unohtivat riidan haastamisenkin.
Aholan pihapiiri näytti toisenlaiselta kuin arkena. Syynä olivat osaltaan portaanpieliin pystytetyt koivut, mutta varsinkin juhlapukuisten vieraiden iloiset huudahdukset, haitarin kokeilevat vingahdukset ja tyynenlämpimässä ilmassa leijaileva tupakansavu. Niilo näkyi katselevan ympärilleen kiinnostuneena, mutta Otto tiesi omasta puolestaan, ettei illasta tälläkään kertaa tulisi mitään erityistä. Jussi ja Vilho taas olivat odotettuja vieraita, kuten aina. Heidän saapumisensa synnytti liikettä niin tytöissä kuin kortinlyöjissäkin. Ottoa väsytti kahta kauheammin. Hän joutuisi varmasti jälleen kerran pelastamaan nuorempia monestakin tappelunkyhäyksestä. Niilon mahdollisesti synnyttämiä sotkuja hän taas ei uskaltanut edes aavistella.
Piiat ja rengit olivat saaneet tuttuun tapaan käyttöönsä oman laakealattiaisen huoneen, jotta voisivat tanssia ja mellastaa myös sisätiloissa. Isäntäväki ja muut tärkeämmät kahvittelivat erillään ainakin alkuillasta, ennen kokon sytyttämistä. Niilo tuntui liittyvän köyhälistön seuraan ihmeen mielellään - olisihan häntä varmaan katsottukin vähän oudosti parempien piirissä. Hän ja kaikki muutkin olivat kaikonneet omille teilleen jo pihalla, joten Otto astui sisään itsekseen. Hän olisi tavallaan halunnut opastaa Niiloa juhlien tavoille, mutta kaipa tämä pärjäisi omin nokkinensakin. Sellainen tapaus. Hän siis viipyi Eerolassa vielä juhannuksenakin - selvästi omasta halustaan, vaikka kitisi jatkuvasti vähän kaikesta. Otto ei vieläkään kysellyt turhia.
Sisällä oli vielä tilaa, joten Otto istahti seinustalle tyhjän penkin päähän ja risti kädet syliinsä. Hän mietti Niiloa ja töitä - samaa kuin aina, siis.
Niilolla meni paljon paremmin kuin aiemmin. Se tosin johtui siitä, että Otto oli päättänyt, että oli se ja sama, vaikka tämä ei myöntäisi ääneen olleensa harvinaisen väärässä rengintöiden rankkuudesta. Näki kauas, että hänen jäseniään särki työpäivän jälkeen, ja aamulla hän pääsi vaivoin ylös sängystään. Raskaat työt eivät olleet pidemmän päälle hyväksi kenellekään ruipelolle, eikä Otosta ollut enää niin hauskaa seurata, miten avuttoman taitamaton herra oli kevyemmissäkin töissä. Mokoma taisi tosissaan pahoittaa mielensä joka kerta kun huomasi, ettei osannutkaan. Olisihan työt tietysti oppinut, mutta opetettavana oleminen olisi kai käynyt liikaa herran kunnian päälle. Ja lantalaan meneminen taisi käydä hänen kunniansa päälle ihan itsessään.
Otto oli siis alkanut suosiolla katsella Niilolle hommia, joissa tämä viihtyisi mukisematta niin kauan kuin halusi viihtyä. Kaipa Eerolaan yksi hermoille käyvän herraskainen kesävieraskin mahtui, vaikka sitten renkiaittaan ja rengin vaateparteen. Piika-aitan ikkunanpielilaudatkin olisivat hyvin voineet olla uusimatta, mutta homma sopi Niilolle - niin, ja olihan Elli toivonut nätimpiä ikkunanpieliä jo jonkin aikaa. Ei Otto tietenkään välittänyt pikkutytöstä ihmeemmin, mutta kyllä häntä kieltämättä oli jo jonkin aikaa harmittanut, että Elli tuntui pelkäävän häntä. Ei se ollut ihme. Otto ei oikein osannut olla lasten kanssa, tai kenenkään. Onneksi laudat sentään kelpasivat.
Jussi kerkesi pyrähtää Oton luona ennen kuin tanssi alkoi. Hänen vanavedessään näkyi seuraavan jo parikin toiveikasta neitoa. Nuorin renki oli varmaan luotu juhannusjuhlia varten. Hän hymyili Otolle valoisammin kuin tavallisestikaan.
"Täällä sinä taas vaan istutaan!" hän huudahti leikkisästi ja läppäsi Ottoa olalle. "Pyydä kuule Hilmaa viimeinkin tanssimaan."
Jussi katsoi Ottoa kuin ehdotus olisi ollut kenen tahansa mielestä hauska ja mainio. Siltä se ohikiitävän hetken tuntuikin - ja sitten taas ei. Otto koetti hymyillä rennosti takaisin, mutta ei ollut ollenkaan varma, miltä lopputulos näytti. Onneksi Jussia ei kiinnostanut. Hän ilmoitti menevänsä "tuonne" ja lähti matkoihinsa.
Otto jäi itsekseen. Hän erehtyi etsiskelemään Hilmaa katseellaan ja huomasi tämän saman tien, seinustalla. Tyttö jutteli hymyillen ystävänsä kanssa ja näytti kieltämättä sievältä vaaleassa hameessaan. Minkä tähden kaikki oli niin pirun vaikeaa?
Viime viikkoina Otto oli alkanut pitkästä aikaa taas hahmotella päässään tulevaisuuksia ja tilanteita, joissa oli yhtä vähän järkeä kuin ennenkin. Ne olivat mahdottomia ja liian outoja tavallisten ihmisten ymmärrettäviksi - ja tekivät kipeää. Ajatusten vuoksi Hilmakin oli pyörinyt Oton mielessä tiuhemmin kuin aiemmin. Otosta alkoi nimittäin taas tuntua, että hänen olisi parasta mennä naimisiin mahdollisimman pian. Hän ja Hilma voisivat oikein hyvin elellä sovussa avioparina. Silloin Otto olisi nainut mies, eikä hänen enää tarvitsisi vaivata päätään asioilla, kuten...
Mutta Otto ei halunnut. Pohjimmiltaan hän tiesi ja oli aina tiennyt, ettei ikinä saisi itseään kosimaan ketään, koska ei ymmärtänyt omaa parastaan. Kaipa hän sitten vain kärvistelisi itsekseen hölmöyksineen ja turhine toiveineen, kuten tähänkin asti. Se olisi Hilman kannalta parasta.
Mutta olisiko sellainenkaan Otolle elämisen arvoista elämää?
Otto tiesi liiankin hyvin, ettei olisi. Sen olisi vain kelvattava. Hän ei saisi ikinä yrittää saada mitä tahtoi. Mitäs oli omituinen. Ja silti hän oli taas alkanut rääkätä itseään kuvittelemalla kaikenlaista saavuttamatonta sontaa, joka tuntui niin oikealta, että sattui. Mistähän retkahdus tällä kertaa johtui? Ei kai Otto edes leikillään kuvitellut, että voisi, Niilon...? Ei. Minkä tähden hän Niiloa olisi...? Jokin raja hänenkin älyttömyydellään! Tulivat ajatukset mistä tulivat, Otto tiesi, että hänen kuului vain sietää niitä aikansa. Kyllä hän kohta taas osaisi olla kitumatta ja toivomatta, jonkin aikaa. Ja seuraavalla kerralla hän olisi taas vähän vanhempi ja kaikki tuntuisi taas vähän katkerammalta.
Mutta Hilman naiminen olisi päätös, jonka jälkeen Otto ei ikimaailmassa antaisi itselleen lupaa hairahtua tekemään väärin tai edes ajatella sellaista. Jospa hän sitä paitsi vähitellen ihastuisikin Hilmaan? Silloin kaikki olisi viimein hyvin. Ehkä Oton siis kuitenkin pitäisi... Äh! Oliko liikaa pyydetty, että Otto olisi voinut vain tehdä töitään? Mitä siihen kaiken maailman naisia sotkemaan? Ja miehiä?
"Ei ole mikään häpeä, jos katselee tyttöä." Kyllähän Otto sen verran älysi, mutta...
Minkä tähden Otto ei ollut osannut olla edes vähän ihmismäisemmin? Mitä haittasi, vaikka toisetkin olivat ottaneet hänen katselemisensa puheeksi? Eivät he olleet tienneet sorkkivansa kipeää kohtaa, ja hyvä niin. Sitä paitsi sama härnääminen toistui vuosi vuoden jälkeen. Ennen Otto oli osannut ottaa leikin leikkinä, mutta nyt... Lähteä äkäpäissään hakkaamaan halkoja? Ei Otto ollut tehnyt niin aikoihin, edes silloin kun halla oli vienyt suuren pellon sadon, koska Otto ja muut olivat viivytelleet viereisen pikkusuon ojittamisen kanssa. Viimeisin tarpeeton hakkauskerta oli tainnut olla kauan sitten, kun Otto oli nuorena ja hölmönä jostain syystä katsonut oikeudekseen loukkaantua siitä, että jollain pojalla oli ollut heili. Tänä kesänä Ottoa riivasi tosiaan pahemmin kuin aiemmin. Odottiko hän muka jotakin tapahtuvaksi? Aekunen ukko. Niilokin oli jo ihmetellyt. Vaikka mitäpä Otto Niilosta. Tämä sai pitää Ottoa miten outona tahansa, aivan kuin kaikki muutkin. Ei Otto ollut kenellekään muuta kuin joku, joka sattui palvelemaan samalla tilalla. Niilollakin oli varmasti tyttö Oulussa. Ja vaikkei jostain syystä olisi ollutkaan, ei se olisi kuulunut Otolle millään lailla. Mitä hän edes ajatteli?
Suunnilleen viiden parin tanssit olivat alkaneet tuvassa ilman, että Otto oli kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota. Ei niin, että sillä olisi ollut mitään väliä. Oli vain hyvä tietää, että ilta kului. Otto alkoi katsella ympärilleen. Hän oli miettinyt, ettei joisi tänä juhannuksena yhtä paljon kuin aiempina, mutta kun Niilo ei kerran ollut näkem...
Samalla hetkellä Niilo astui sisään ovesta. Hän huomasi Oton ja tuli hänen luokseen.
"Täällähän sinä olet", Niilo sanoi ja istahti hänen viereensä arkisen keveästi.
"Joo", Otto murahti ja siirsi jalkaansa kauemmas.
"Kaikki ovat täällä sekaisin", Niilo sanoi.
Otto ainakin. Mitä Niilo siis hänen luokseen? Olivathan he kai tehneet ikkunanpielilaudat sopuisasti yhteistyönä, mutta... Mokomalla oli vielä kädessään pullo kirkasta nestettäkin. Ei varmaan vettä.
"Mistä sinä sitä sait?" Otto kysyi.
"Ostin", Niilo vastasi nenäkkäästi ja katsoi häntä silmäkulmastaan kuin pahinkin kakara. Otto ei jaksanut edes kieltää, kun Niilo nosti pullon huulilleen. Kloppi tiesi itsekin tekevänsä väärin. Sitä paitsi Ottoa kiinnosti vähän, mitä...
Niinpä niin: yhden kulauksen jälkeen Niilo purskautti nesteen suustaan lattialle ja kakoi hyvän aikaa kaksin kerroin taittuneena. Otto pelkäsi jo hetken, että mokoma heittäisi henkensä siihen paikkaan, mutta onneksi tämä sentään alkoi toeta vähitellen.
"Helvete, mitä te juotte", Niilo kähisi irvistellen, kun pystyi taas puhumaan. Hän pyyhki vettä silmistään paitansa hihaan.
"Se on varmaan ihan tavan viinaa", Otto sanoi ja yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä vakavana. "Joku on sitä keitellyt."
"Joku keitellyt?" Niilo toisti ja tihrusti etiketitöntä pulloa, kuin olisi halunnut kaataa sen sisuksen saman tien tunkiolle.
"Se toimii ihan hyvin", Otto sanoi.
"Epäilemättä", Niilo sanoi.
"Mietittekö te oikeasti, miltä maistuu?" Otto kysyi.
"Emme kai, mutta ei ihminen voi juoda tuollaista", Niilo sanoi.
"Onneksi sinulla ei ole lupaakaan", Otto sanoi.
Niilo kurtisti kulmiaan nyrpeänä ja vilkaisi pulloa tuomitsevasti.
"Saan varmaan kuolemantaudin", hän sanoi.
Ei siitä saanut kuin korkeintaan päänsärkyä, mutta sen Niilo kai tiesi itsekin.
"Joutaisiko siitä sitten minullekin?" Otto uskalsi kysyä. Hänestä tuntui monellakin tapaa, että hän tarvitsi ryyppyä. Niilo ojensi pullon kummempia empimättä.
"Pidä hyvänäsi", hän sanoi.
Otto hörppäsi pullosta. Hän varoi tarkasti, ettei antanut ilmeensä värähtää liikaa, vaikka sisuksia korvensi.
"Joo, oikeaa tavaraa tämä on", hän sanoi. Niilo ei sanonut mitään.
He istuivat hetken hiljaa vierekkäin. Otto tuijotti pyöriviä pareja ja vilkaisi välillä Niilon suuntaan. Minkä tähden tämä ei mennyt jonnekin? Heilutteli vain jalkaansa kyllästyneen näköisenä.
"Anna kuitenkin minullekin ryyppy", Niilo pyysi hetken päästä.
"Äsken sait jo liikaa", Otto sanoi.
"En minä saanut nieltyä yhtään", Niilo väitti.
Joopa joo.
"Ota sitten äkkiä, hitto", Otto sanoi. Kai hän sai unohtaa yhden isännän käskyn kerran vuodessa, varsinkin kun Niilo oli rikkonut sitä jo valmiiksi. Eikä ollut kohtuullista, että Oton olisi pitänyt olla Niilon suurin vihamies. Tämä katsoi häntä yllättyneenä, mutta tarttui hänen ojentamaansa pulloon.
"Kiitos", hän sanoi ja naukkasi reilunpuoleisen siemauksen. Näki selvästi, miten puistatus kiiri hänen lävitseen, mutta tällä kertaa hän tyytyi vain irvistämään ja ähkäisemään.
"Aivan hirveää", hän sanoi.
Hilma näkyi tanssivan jonkun kanssa. Saattoi olla pappilan renkejä.
...Mikäs siinä. Ei se tuntunut Otosta mitenkään erityisen pahalta. Tottahan hän oli arvannut, ettei tyttö odottelisi häntä ikuisuutta. Eikä Otto olisi kuitenkaan ikinä kosinut. Ei häntä saanut haitata ollenkaan.
Mutta jos hän nyt... ja tällaisessa tilanteessa...
Niilo tökkäsi Oton käsivartta pullolla, ja Otto havahtui ottamaan sen takaisin. Heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Niin ne tekivät tietysti kiusallisen monta kertaa joka hiton päivä, mutta nyt Otto huomasi tapauksen vaikutuksen aivan erityisen selvästi, kun Hilma siirtyi ajatuksissa sivummalle vähän liiankin helposti. Eihän Otto edes ollut kuin yhden ryypyn... Hän hörppäsi toisen heti perään. Ei kai hän sentään tällä tavalla, Niiloa...?
"Hävisin Vilholle viisi markkaa korttipelissä", Niilo sanoi vakavana. "Siitä sainkin sitten kuulla."
Tappiosta tultaisiin kuulemaan edelleenkin. Summa ei kaatanut maata, mutta Otto oli melko varma, että Vilho kehuskeli parhaillaankin, miten oli onnistunut madaltamaan luokkien välistä kuilua huij... tai siis päihittämällä äveriään klopin.
Niin, mutta, viisi markkaa...?
"Mistäs sinä...?" Otto aloitti, mutta ei jatkanut.
"Ainahan minulla sen verran rahaa on", Niilo selitti vähän turhan hätäisesti. Otto ei hennonut kysyä tarkemmin. Tiesihän hän jo tavallaan, ettei Niilo oikeasti ollut maalla rahapulansa pakottamana.
"Vilhoa vastaan ei parane pelata rahasta", Otto tyytyi neuvomaan.
"En pelaakaan", Nils tuhahti, "enää."
"Mutta on se ihan hyvä ihminen kuitenkin", Otto sanoi.
"Jassoo."
Niilo risti kätensä rinnalleen ja nojasi selkäänsä seinään. Hän jäi seurailemaan kymmenkunnan ihmisen polkanjyskytystä silminnähden tympääntyneenä. Hänen hiuksensa olivat kasvaneet vähän. Ne olivat paljon kurittomammat kuin alussa rasvattuina, ehkä vähän kiharatkin. Ylähuulessa taisi olla pari hassua viiksenhaituvaa. Niilon pysty nenä näytti hauskalta niin kuin aina, ja yksinkertaiset juhlavaatteetkin pukivat häntä ihmeen hyvin. Ehkäpä Niilo kävi jo vähän rengistä. Kunhan ei alkaisi käydä niin hyvin, että Otto ereht...
"Tuleeko Eerolan Otto painia?" Aholan Janne hyökkäsi yllättäen kysymään.
Otto kieltäytyi tökerösti ja katseli vaihteeksi vastapäistä seinää. Ei kai hän nyt vielä voinut olla näin päissään?
Janne löysi nopeasti halukkaan painikaverin, ja hetken päästä pystypaini oli jo käynnissä parin metrin päässä. Niilo näytti pitkästyneeltä.
"Pyydä Liisaa tanssimaan", Otto pakotti itsensä ehdottamaan, vaikkei missään nimessä olisi tahtonut, koska... Mutta eihän hän voinut yrittää tieten tahtoen pitää Niiloa itsellään. Varsinkaan, kun tilanne alkoi mennä tällaiseksi.
"En minä osaa tällaisia tansseja", Niilo sanoi. "Mitä lienevätkään."
"Tämä on jenkkaa", Otto kertoi helpottuneena.
Niilo äännähti myöntävästi.
"Täällä on loppujen lopuksi aika pitkäveteistä", Niilo sanoi, kun Janne iski painiparinsa lattiaan heidän edessään. "Hanuristi soittaa ala-arvoisesti. Ja ihmiset ryöstävät rahaa."
"Niinhän se vähän tuppaa olemaan", Otto sanoi. Tuntui ihmeen hyvältä, että joku toinenkin oli tympääntynyt vuoden kohokohtaan.
"Voisin lähteä täältä jonnekin", Niilo tuhahti happamasti. "Eiköhän metsässäkin olisi juhannusyönä viihtyisämpää."
"Sääskiä siellä on", Otto murahti. Vaikka olisihan se, jos metsään...
Niilo oli taas hetken hiljaa. Sitten hän äkkiä kohottautui istumaan ryhdikkäämmin ja purki kätensä puuskasta.
"Niin, juhannusyönähän metsä voisi tosiaan olla suorastaan taianomainen", hän sanoi ennenkuulumatonta intoa äänessään ja käänsi tumman katseensa Ottoon. "Olisiko tässä lähettyvillä jotain näkemisen arvoista?"
Näin Ottoa kiusattiin. Ei hän tällä päällä mitenkään... Vaikka eihän nyt ollut kyse siitä, että Otto olisi jotenkin mennyt epämääräisten toiveidensa perässä. Työtehtävähän tämä vain oli, ja Niilohan oli oikeastaan jo pyytänyt häntä mukaansa, ja vaikkei ollutkaan, ei Otto saanut päästää häntä itsekseen metsään eksymään. Ja sitä paitsi, sai kai Otto kerran elämässään tehdä juhannuksena jotain sellaista, mitä toivoi. Jonkun kanssa juhlapaikalta kahden kesken metsään... Ja vielä Niilon kanssa... Totta kai tämä pyysi häntä, kun muitakaan ei ollut saapuvilla, mutta... Otto hörppäsi vaivihkaa vielä yhden ryypyn.
"Tuota", hän sanoi. "Jos haluat, niin... voisinhan minä lähteä näyttämään."
/ / /
Tässä välissä on taas aika kiittää voteista, kommenteista ja muusta huomiosta. Kiitos! :)