Robert Schumann: Pianokvartetti Es-duuri Op.47 - III Andante Cantabile
***
Kello yhdeltätoista koko Ainsworthin musiikkilukio kokoontuu koulun konserttisaliin. Väenpaljoudesta huolimatta sali näyttää tilavalta: siinä on lievästi ylöspäin kohoava katsomo, sopivasti käytävätilaa ja suuri lava, jolla komeilee upea täysikokoinen Steinway&Sons. Tuo on varmasti hienoin ja kiiltävin koskaan näkemäni flyygeli.
Onko tämä paikka todella vain yksityisen lukion yksityinen sali sadan kilometrin päässä asutetusta kaupungista?
Etsiessäni sopivaa istumapaikkaa tajuan, etten tunne koulusta ketään, jonka viereen istua. Täydessä katsomossa on vain yksittäisiä vapaita paikkoja kaveriporukoiden keskellä, enkä löydä katseellani ketään muuta yksin istuvaa.
Yhteisö täällä taitaa olla todella tiivis, eikä sen päättelemiseen mene montaa minuuttia. Kuinkahan vaikeaa siihen on päästä uutena sisään?
Äkkiä huomaan junassa tapaamani punatukan, Augustin, viittovan minulle. Helpottuneena ja hämmästyneenä liian hyvästä tuurista ollakseen totta kiiruhdan hänen luokseen. Hän tervehtii minua aurinkoisella hymyllään. Tämä on liian hyvää ollakseen totta.
"Muistan itsekin ensimmäisen päiväni", hän nauraa, mutta vain hyvää tarkoittaen.
"Kukas hän on, August?" kysyy heti pitkä tummapiirteinen poika Augustin vasemmalla puolen.
Huomattuaan minut hän on lopettanut keskustelunsa kahden muun kanssa, jotka ovat myös kääntyneet tutkailemaan minua. Nämä kolme ovat varmaankin Augustin tiivis porukka - ihmiset, jotka hän mainitsi junassa.
"Nimeni on Avril Westbrook", ilmoitan rutiininomaisesti. Tästä tilanteesta saa tasan niin jännittävän kuin siitä haluaa itselleen tehdä. Pitäessäni matalan profiilini tiedostan valinneeni minimin.
"Tapasin hänet junassa tänään", August selittää kuin olisi selityksen velkaa, "hän on ensimmäistä päivää täällä, ja tämä on ensimmäinen päivä, jona tunnemme toisemme." Vasta jälkimmäinen kommentti herättää hyväksyntää.
"Henry Crawford. August ja minä olemme tunteneet toisemme...no kauan", pitkä tummahiuksinen sanoo.
"Henry pitää laimeasta musiikista klassisen sijaan", väittää blondi, "olen sitten Leroy Fletcher."
"Hän tarkoittaa kevyttä musiikkia", August kuiskaa minulle, "niin kuin light - kevyt tai laimea, ymmärrätkö?"
Henry tuhahtaa. "En vain ole yhtä kapeakatseinen kuin eräs. Kertokaa te, minkä muun kuin musiikin takia olisin tullut tänne", hänen tuuheat kulmansa kohottuvat.
"On hyvä, että tulit, koska en kestäisi Leroyta ilman sinua", kolmas poika töksäyttää, ja Leroy tyytyy kohauttamaan hartioitaan. Vilkaistessani Augustia huomaan huvittuneisuuden hänen kasvoiltaan. Onkohan tämä heidän tavallista pelleilyään vai kesäloman ikävän aiheuttamaa?
"Mikä sinun nimesi on?" kysyn kolmannelta pojalta. Hän on vaalea ja hoikka, mutta ei millään lailla silmiinpistävä. Hänellä on kulmikkaat silmälasit, jotka eivät näytä huonolta, mutta tuovat ikävästi mieleen entisen fysiikan opettajani. Ehkä olen ainoa, jolla on käynyt se mielessä.
"Cosimo", hän vastaa yksinkertaisesti, "Cosimo Hicks." Sentään nimi on kaikkea muuta kuin väritön.
"Hieno nimi! Ei taida tulla montaa kaimaa vastaan?" kysyn iloisesti.
"Minun nimeni tarkoittaa kuningasta!" Leroy julistaa. Henry pyörittelee silmiään niin, ettei se voi jäädä häneltä huomaamatta. Minä sen sijaan nauran pystymättä hillitsemään itseäni, vaikka se tuntuu lähes nololta - tai ehkä juuri sen takia - mutta sen seurauksena koen jotain ihmeellistä: August hymyilee takaisin katseidemme kohdatessa.
Taianomainen kouluvuoden aloittava hetki koostuu pääosin puheista, mutta myös siitä, kuinka epätoivoisesti salintäysi joukko matkustamisesta väsyneitä opiskelijoita tekee parhaansa keskittyäkseen niihin. Huomioni karkailee välillä korkean nutturan aikaansaamaan päänsärkyyn, välillä penkkiä vasten hikoavaan niskaan. Sitten se harhautuu Augustin kyynärpään tahattomaan hipaisuun, sillä hän on vallannut itselleen meidänvälisemme käsinojan.
Aluksi koulun rehtori, Darius Sharpe, toivottaa meidät tervetulleiksi Ainsworthiin ja selittää monenlaista mielenkiintoista ja vähemmän mielenkiintoista koulun perinteistä. Sen jälkeen käydään läpi kaikki tulevan vuoden tapahtumat.
Koulussamme järjestetään kilpailuja eri soitinryhmille, ja ensimmäisenä ovat vuorossa jouset, viulu mukaanlukien. Että oppilaat ehtisivät valmistautua, aiotaan ne pitää vasta lukukauden lopussa.
August vilkaisee heti minua. "Aiotko osallistua?" hän kysyy puoliääneen. Mietin, onko hän juuri sellainen ihminen, joka rakastaa mitä tahansa suuria ja pieniä haasteita.
Omasta puolestani saan pudistaa päätäni. Augustia se ihmetyttää: kilpailuthan ovat olemassa vain harjoitusta ja kokemuksia varten. Vaikka se olisi tämän koulun linja, ei osallistuminen minun kohdallani tule kuuloonkaan.
Uutta soitonopettajaani lukuunottamatta epävarmuuteni syyt pysyvät minun salaisuutenani. Augustin en varsinkaan antaisi tietää. Minun puolestani hän saa jatkaa ihmettelemistään, kunnes aihe lakkaa kiinnostamasta häntä.
"Seuraavaksi oppilaskunnan puheenjohtaja, Cosimo Hicks, tulee pitämään puheen", kuulen tapahtumavastaavan ilmoittavan. Cosimo nousee ylös penkistään.
Minä tietenkin katson ymmälläni hänen peräänsä, koska hänen puheenjohtajuutensa tulee minulle isona yllätyksenä. Cosimo puhuu kuitenkin sujuvasti ja kiinnostavasti; hän on suorastaan karismaattinen. Ja pian vakuutun siitä, että oppilaskunnan puheenjohtajan rooli on kuin hänelle tehty.
Leroy nuokkuu uneliaana penkissään ja Henry mulkoilee häntä vihaisena siitä, ettei hän seuraa Cosimon huolella suunnittelemaa puhetta.
"Tästä tulee tasan niin upea vuosi kuin olemme valmiit siitä tekemään! Annetaan siis sille kaikkemme - jokainen, yhdessä", Cosimo julistaa loppusanat. Hänen seurakseen lavalle nousee pian kolme muuta oppilasta: yksi kantaen viulua, toinen alttoviulua ja kolmas selloa.
Tyttö, jonka ulkonäössä korostuvat hämmästyttävän pitkät, kiiltävänmustat hiukset, ojentaa sellon Cosimolle ja istuu sitten itse näyttävästi Steinwayn ääreen. On vaikea sanoa, kumpi kimaltelee parrasvaloissa kirkkaammin - soitin vai hän.
Kappale alkaa sellistin soololla. Kuten hän äsken johti puhetta, hallitsee hän musiikin yhtä luontevasti. Hiljaisuus kiertyy kauniiksi kuuntelijoiden kehäksi tumman äänen ympärille. Mustan eri sävyt lomittuvat toisiinsa, saliin jäänyt valo kiertelee taiteilijoiden yllä.
August kertoo minulle, että kappale on Schumannia. Opettajien kokoama kvartetti koostuu hänen mukaansa viime vuoden kilpailujen voittajista. Menestys heijastuu taiteesta, jota he yhdessä luovat.
Heidän musiikkinsa on täydellistä. Kauneus lumoaa kaikki paikallaolijat kuuntelemaan ihastuneina. Nämä nuoret ovat todella lahjakkaita, enkä usko sen jäävän huomaamatta keneltäkään.
Ja hetken ajan minä rakastan musiikkia.
***
Joulukuussa 2018
Sanoja 806