Kun Niilo selvisi laudasta, muut rengit alkoivat olla valmiita lähtemään puunkaatoon. Homma ei ehkä ollut kaikkien sopivin heti alkuun, mutta Otto oli sopinut metsätöiden aloituspäivän isännän kanssa kauan ennen kuin oli kuullut koko Niilosta. Kaipa tällekin sitten piti löytää tekemistä. Hän voisi vaikka katkoa kaadettujen puiden oksia Jussin kanssa, kunhan Otto pitäisi tarkkaan silmällä, ettei hän löytäisi tapaa tehdä sitäkin väärin. Tai voisihan hän vaikka onnistua jäämään kaatuvan puun alle. Siinäpä Otto sitten yrittäisi selittää isännälle... Jussiin ja Vilhoon saattoi sentään jo vähän luottaa, vaikka hekin hommailivat aina välillä mitä sattui ja toivottivat toisiaan mielellään surman suuhun.
Niilo oli toisaalta vaivautunut hiomaan lautansa ihmeen tarkasti ja tosissaan, eikä jälkikään ollut ollut huonoa. Siihen hommaan Niilo ainakin kelpasi. Paljastui myös, ettei hän ollut toivottoman huono metsätöissäkään, kun suostui viimein tarttumaan kirveeseen kyräiltyään sitä ensin aikansa happamasti. Jotkin oksista jäivät ehkä vähän liian pitkiksi tyngiksi, mutta Otto katsoi henkikultansa kannalta parhaaksi olla puuttumatta asiaan. Niilo hakkasi nimittäin oksaparkoja kuin olisi halunnut kostaa niille niiden esivanhempienkin rikokset. Teloitusten tahti rauhoittui kuitenkin nopeasti, ja ennen pitkää Otto huomasi Niilon hieroskelevan peukalonsa tyveä, joka oli tietysti saman tien kipeytynyt paukutuksesta. Kaikkea sitä...
Oton ei auttanut kuin keksiä Niilolle loppupäiväksi muunlaista tekemistä. Lopulta hän päätti uskaltaa kokeilla, osaisiko Niilo hoitaa sahan toista päätä hänen parinaan. Tietysti hänen parinaan, olihan aloittelijan kömpelyyden sietäminen Oton vastuulla. Niilo ei ollut sahasta erityisen mielissään aamuisen koettelemuksensa jälkeen, mutta tarttui kuitenkin toimeen, kun Otto tuijotti häntä tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi tuimasti. Jo ensimmäisestä löperöstä vedosta tunsi, ettei sahan toisessa päässä ollut kunnon työmiestä. Kaikkien työtahti hidastuisi, mutta kaipa se oli välttämätön paha. Ei Otto aikonut antaa Niilon vetää lonkkaa keskellä päivää yhden kipeän käden takia, varsinkaan, kun tämä sentään suostui töihin ilman aseella uhkaamista.
Puita oli tarkoitus kaataa melkoinen pino - sahatavaraksi kai enimmäkseen, mutta siitähän Oton ei tarvinnut tietää. Eerolan suurista metsistä puita ei kuitenkaan tarvinnut kaataa toistensa vierestä, eikä hakkuiden lopputulos siis näyttänyt epätoivoiselta yritykseltä hankkia rahaa. Kyse oli enemmänkin siistimisestä ja tilan tekemisestä uusille taimille. Otto sai taas todeta, miten autuasta oli työskennellä tilalla, jossa kaikki oli mainiosti. Olihan laajempiakin tiluksia, totta kai, pappilan maathan alkoivat heti vierestä ja jatkuivat ties minne. Aholan metsät olivat samoja kokoja Eerolan kanssa, mutta ei Eerolan väen tarvinnut mitenkään nöyristellä palveluspaikkansa takia. Isännän lähisuvussakinhan oli kaikenlaisia ökyrikkaita mamselleja - ja heidän poikiaan, valitettavasti.
Toinen päivä oli aika tavalla samanlainen kuin ensimmäinenkin, mutta sentään vähän helpompi. Niilo sahasi edelleen Oton kanssa. Hän alkoi ehkä päästä hommasta jyvälle, mutta joutui hengähtämään pirun usein. Otonkin oli siis pakko pitää tavallista enemmän taukoja. Niilon kunniaksi piti kyllä sanoa, että hän tosiaan tarvitsi taukojaan: hän alkoi päivän kuluessa yrittää tosissaan, oikein hiki hatussa ja hiukset naamalla. Hän joutui riuhtomaan sahaa koko painollaan, kun käsivoimat eivät riittäneet niin kuin muilla.
Työ oli kai sen verran rankkaa, ettei Niilo jaksanut edes jurnuttaa tai kiukutella. Ehkä Vilhon jatkuva kiusantekokin patisteli yrittämään. Otto uskalsi silti arvella, että tarmokkuuteen oli myös muita syitä. Hauskempia. Niilo taisi nimittäin näyttää aika vaikuttuneelta joka kerta, kun kuuden miehen mittainen mänty lopulta alkoi kallistua ja vaipui sitten maahan tömäyttäen tannerta. Kerran Otto antoi Niilon pukata puun liikkeelle, eikä tämä kai edes yrittänyt piilottaa tyytyväistä virnettään. Taukojen aikana ja illalla Niilo sitten taas varmaan ennätti miettiä, missä muualla olisi voinut olla ja mitä muuta tekemässä. Silloin jupina alkoi uudelleen.
Kolmannen kokonaisen päivän aamuna herääminen sujui taas vähän sopuisammin. Niilo kampesi itsensä tympääntyneenä mutta omin avuin ylös sängystään, kun Otto huudahti herätyksen. Kolmas päivä oli muutenkin jo yllättävän kivuton. Otto ei tiennyt, oliko Niilo yksinkertaisesti rauhoittumassa synkeänä odottelemaan viikon loppumista, kun se alkoi vähitellen olla näköpiirissä, vai mitä oli meneillään. Oliko Niilon tulisin sisu viilentynyt näin nopeasti? Eivät kai rengit sentään olleet pistäneet häntä liian koville?
"Niilollahan menee jo hyvin", Jussi sanoi Niilolle ruokatauolla ja taputti tätä olalle. "Kaupunkipojaksi."
Ottokin olisi kai jo voinut ujuttaa tähän väliin jotain pientä kehun tapaista, vaikka ei toki suuremmin välittänytkään koko Niilosta - saati, että olisi pitänyt tätä kaksisena työmiehenä. Otto ei kuitenkaan keksinyt mitään oikean kuuloista tarpeeksi nopeasti. Ei ainakaan mitään sellaista, millä olisi saanut osakseen lauhkeita katseita ja muka-nuivia myöntelyitä niin kuin Jussi.
Jussi oli ylipäätään edelleen Niilon kanssa paremmissa väleissä kuin Otto. Niilo jutteli nuorimmalle rengille sävyisästi muustakin kuin työasioista.
"Tämä maisemahan on oikeastaan varsin kaunis", Niilo kuului yhdenkin kerran lausahtavan Jussille, kun rengit pitivät taukoa metsässä. Jussi vakuutti olevansa samaa mieltä. Otto yritti huvikseen nähdä aurinkoisen metsän samalla tavalla kuin Niilo, joka tähyili ympärilleen kädet arvokkaasti selkänsä takana. Saattoihan näkymä olla vaikka "kauniskin", mutta ei se ollut erityisen tärkeää. Alkukesän hyttyset inisivät ärsyttävästi Oton korvan juuressa, ja ennen ruokaakin piti vielä saada kaadettua monta puuta. Ei kunnon työntekijä ehtinyt katselemaan ympärilleen. Oli silti hyvä kuulla Niilon sanovan vaihteeksi jotain mukavaa enonsa tilasta - vaikka sievät sanat joutui poimimaan sivukorvalla toisten keskustelusta. No, eihän Otto tietysti olisi halunnutkaan, että Niilo olisi tullut häiritsemään häntä tyhjänpäiväisillä huokailuillaan. Muutenhan hänkin olisi luonnollisesti mennyt saman tien juttelemaan tämän kanssa.
Otto oli silti vastuussa Niilosta, joten kai hänen olisi siinä mielessä kuulunut olla eniten tekemisissä tämän kanssa. Otto oli tietenkin paras neuvomaan töissä, mutta muuten... Neljäntenä ja viidentenä päivänä, kun tukkeja alettiin ajaa pinoihin, Oton tarpeettomuus seurapoikana kävi entistä selvemmäksi. Jussi keksi loputtomasti puheenaiheita, jotka eivät liittyneet mitenkään mihinkään (varsinkaan töihin) ja jotka olisivat hyvinkin voineet olla silkkaa utelua, jos ne olisi ottanut puheeksi vähänkin väärin. Jussi kyseli, mitä ylioppilaaksi tulemiseen vielä vaadittiin, ikään kuin sellainen olisi jotenkin kiinnostanut häntä tai ylipäänsä ketään renkiä. Niilo kertoi kyllä, ja selvästi oikein mielellään. Jossain välissä hän ja Jussi naureskelivatkin yhdessä, jollekin melkoisen yhdentekevälle. Kaipa se heille sallittiin, eihän tyhjän nauraminen ollut suuri rikos. Jussi yritti sitä paitsi ottaa välillä muitakin mukaan jutteluun. Vilhoa ei kuitenkaan kiinnostanut - eikä Ottoakaan, kummemmin.
Lopulta, viidentenä päivänä, Ottokin löysi itselleen sopivan puheenaiheen. Hän oli pannut alkuviikon aikana merkille, että Niilo tihrusti töitä vaikeasti, tiirasi niitä välillä oikein käsivarrenmitan päästä. Kun touhu jatkui tarpeeksi pitkään, Otto ei oikein voinut enää katsella sivusta. Eiköhän hänen ollut sopivaa kysyä asiasta, kun se kerran näkyi haittaavan työtä? Hän käveli hitaasti Niilon luo ja seisahtui vähän matkan päähän tämän taakse.
"Onko sinulla näössä vikaa?" hän murahti.
Niilo kääntyi katsomaan häntä tuikeasti.
"Miten niin?" hän kysyi.
Täh? Eihän Otto sitä sillä lailla ollut meinannut...
"Ei, kun, onko?" hän koetti korjata. "Vai näetkö ihan kunnolla? Näytti vähän tuo..."
"Tietysti minä näen", Niilo tuhahti.
Otto katsoi parhaaksi luopua yrityksestä, kun Niilokin kääntyi saman tien pois. Ei kai tämäkään asia sitten Otolle kuulunut. Hän uskalsi kyllä olettaa, etteivät hienostoihmisetkään siristelleet huvikseen tai näyttääkseen jollain lailla erityisen sieviltä, mutta Niilo selviäisi varmaankin hengissä viikon loppuun, olivat hänen ongelmansa mitä tahansa. Muullahan ei ollutkaan väliä.
...Miten Niilolle muka olisi pitänyt puhua?
♦
Nils turtui työpäiviin, jotka tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Hänen kunniansa ei sallinut hänen jättää kaikkea sikseen, joten hän keskittyi vain selviämään koettelemuksestaan hengissä. Viikko oli nimittäin juuri niin omituinen, puistattava ja makaaberi kuin Nils oli odottanutkin. Hän oli rättiväsynyt ja hänen jäseniään särki. Hänen kasvonsa näyttivät kurjemmilta kuin viisitoistavuotiaanakaan, vaikka kyseinen ikä ei ollut kohdellut häntä erityisen hellästi.
Oli kuitenkin pakko myöntää, että kaikessa oli pohjalla pieni kerros jotain kirottua, alkukantaista viehätystä. Vähänkin vähemmän kurjat hetket tuntuivat nimittäin erikoisen ihanilta. Nils oli alkanut nauttia jopa yösijastaan, vaikkei sitä oikein voinut kutsua sängyksi. Ruokakin oli syötävää, kun paremmasta ei ollut tietoa. Ja maisemat! Ne nyt olisivat miellyttäneet kenen tahansa sivistyneen ihmisen silmää ilman äärimmäistä sielullista rasitustakin. Nils olisi silti tuskin viettänyt päiväkausia talsien pitkin raikasta metsänpohjaa, jos häntä ei olisi pakotettu siihen.
Nils joutui yrittämään kaikin puolin hieman kovemmin kuin oli luullut. Kaipa hän oli valmis toteamaan, ettei renkien työ ollut ainakaan liian keveää. Nils ei voinut kuin sääliä ihmisiä, jotka joutuivat tekemään sitä päivästä toiseen - ja etsimään ilonsa makuulle pääsemisestä esimerkiksi sen sijaan, että olisivat herkutelleet leivonnaisilla. Työtehtävät saattoivat myös olla tavallaan haastaviakin, joillekuille, vaikka Nils oli oppinut asiat ilmiömäisen nopeasti. Häntä kyllä kohdeltiin kuin hän olisi ollut muita paljon huonompi ja kuin hän olisi tehnyt asioita väärin, mutta ei se voinut olla totta. Laudan hän oli ehkä sahannut vinoon, myönnettäköön, mutta puita hän kaatoi aika lailla samalla tavalla kuin muutkin.
Joinain heikkoina hetkinä metsätyöt tuntuivat vahingossa jopa vähän... hauskoilta? Ei, ei sentään. Oli vain hyvä, että järjettömän ja painajaismaisen viikon työt olivat edes vähän merkityksellisiä, siinä kaikki. Alkukantainen, ruumiillinen raadanta oli sitä paitsi Nilsille melkein elämyksestä käyvää vaihtelua. Kaipa ihmiselle teki välillä hyvää kiduttaa itseään.
Rengitkään eivät jaksaneet enää jatkuvasti piikitellä Nilsiä tai hihitellä hänen alennustilalleen. Joskus tauoilla he olivat melkein kuin mikä tahansa neljän miehen työporukka. Niinhän asia ei tietenkään ollut, kyse oli vain väsymyksen vääristämästä ohikiitävästä ajatuksesta, mutta ehkäpä Nils tokkuraisena vähän piti siitäk...
Niin, ja eräänä päivänä Nils sai kirjoitettua runon! Hän onnistui järjestämään itselleen tarpeeksi yksityistä aikaa kirjoittaakseen valmiiksi muotoutuneet lauseet paperille. Runosta tuli ensimmäisellä yrityksellä kelvollinen romantiikan henkeä huokuva maisemakuvaus höystettynä vastakaadetun petäjän pihkaisella tuoksulla. Loppusointuja ja kielikuvia täytyi luonnollisesti vielä hioa, mutta Nils tiesi jo valmiiksi ylittäneensä itsensä. Aihe oli ehkä hieman rahvaanomainen, mutta kaipa Nilsin sivistynyt lähestymistapa korkeakulttuurisine kielikuvineen sai sen vaikuttamaan sopivan eksoottiselta. Hän lueskeli säkeistöjä muutamaan kertaan - hyvä on, ehkä kymmeneen. Kai se sallittiin hänelle, pitelihän hän sentään käsissään ensimmäistä lupaavaa kirjoitustyötään aikoihin.
Onnistunut runo syöksi tunnelmineen Nilsin ajatukset jälleen arvaamattomille urille. Niin arvaamattomille, että kuudennen päivän aamuna hän huomasi hymyilevänsä astuessaan ulos aitasta. Hänhän oli ollut viime päivien aikana kaikesta huolimatta koko lailla niin vapaa kuin ihminen voi olla kärsiessään sukunsa langettamaa despoottimaista rangaistusta. Oli tietysti määrättömän ilkeää huijata jälkikasvua näin verisesti, mutta vapauden perässähän Nils oli maalle alun perin lähtenyt. Vanhemmat saisivat edelleen tietää hänestä vain sen, mitä hän kirjoittaisi heille, jos hän ylipäänsä kirjoittaisi jotain. Tilan väkikään ei seissyt vapauden esteenä. Antti ei ehtinyt liiemmin katsomaan Nilsin perään, eivätkä rengit todellakaan vaikuttaneet kummoisilta moraalivahdeilta. Tai no, Otossa oli ehkä sellaisia piirteitä, mutta hänkään ei puuttunut liikaa toisten asioihin. Ei Nils toki ollut suunnitellut tekevänsä mitään, mikä järkyttäisi asioihin järkevästi suhtautuvia ihmisiä, mutta ainahan jotain saattaisi ilmaantua.
Ajatuskin kodin seinistä ahdisti Nilsiä, vaikka ne merkitsivätkin kärsimyksen muuttumista toisenlaiseksi. Jos Nils todella palaisi viikon jälkeen kotiinsa maitojunalla, kuten oli aikonut, hän pääsisi tuskin koko kesänä vanhempiensa silmien alta muualle kuin puistattaviin sukujuhliin, joissa hän olisi tuleva johtaja, tuleva johtaja ja tuleva johtaja. Ja jos Nils saisi maalla viimein kirjoitettua runojakin... Eivätkä rengit varmaan pitkään jaksaisi kiusata häntä henkihieveriin.
Kyllä, Nils tosiaan suunnitteli vakavissaan jäävänsä enonsa kurjalle tilalle vapaaehtoisesti. Rengiksi. Hänen perheensä oli niin hirveä. Olisivat saaneet hävetä.
Eerolan ihmisetkään eivät lopulta olleet niin vastenmielisiä, että Nilsin olisi ollut pakko lähteä pois päästäkseen eroon heistä. Itse asiassa, hävetti myöntää, hän ei halunnut päättää tuttavuutta vielä. Palvelusväen elämänmuodossa oli vieraudessaan jotain kiehtovaa, kuin alkuasukkaiden yhteisössä. Jos Nils olisi lähtenyt, hän olisi saattanut katua, että oli jättänyt kaiken kesken. Näin hulluista lähtökohdista syntyisi takuulla tarinoita kerrottaviksi - kunhan niitä julkeaisi kertoa. Nils halusi ehdottomasti kokea ainakin maalaisjuhannuksen ruokkoamattomassa miesporukassa, juhlissa kun kuului tapahtuvan paljon kaikenlaista. Sitä isä ei takuulla ollut tullut ajatelleeksi. Hah. Se taisi sittenkin olla Olof Bergin kuningas, joka oli ahdistettu shakkimattiin. Nilsin olisi pitänyt arvata, että kaikki kääntyisi lopulta hänen voitokseen.
Kuudennen päivän iltana Nilsin lähtö alkoi käydä ajankohtaiseksi. Rengit eivät vaikuttaneet murheen murtamilta.
"No, onkos ollut kepeää?" Otto vain kysyi.
Nils oli luullut, että alkuviikon tyhjänpäiväinen kärhämä työn vaativuudesta oli jo unohdettu, mutta rengeillä oli selvästikin yllättävän hyvä muisti. Mitä vastaukseen tuli, maalaiset olivat nähneet tarpeeksi omin silmin. Sen kuuli Oton äänensävystäkin. Ei Nilsiä voitu enää vaatia nolaamaan itseään turhilla myönnytyksillä.
"Olihan se kohtalaisen mukavaa puuhastelua", hän sanoi.
Kukaan ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta Nils kieltäytyi jatkamasta aiheesta. Olisiko hänen pitänyt pyytää rengeiltä ja heidän jalolta ammattikunnaltaan anteeksi polvillaan? Palvelusväen elämä oli ehkä vähän kurjempaa ja hankalampaa kuin Nils oli ajatellut, mutta se sopi eittämättä ihmisille, jotka eivät osanneet lukeakaan kunnolla. Eiköhän kuulunut yhteiskunnan olemukseen, että kaikille oli oma paikkansa? Toisille sopi karumpi ympäristö kuin toisille.
Nils oli päättänyt rääkätä itseään täydellisen väärässä ympäristössä vielä jonkin aikaa, pienten valon ja vapauden pilkahdusten (ja runouden!) vuoksi. Siksipä hän hetken päästä tutki matkalaukkuaan ja selitti syvää järkytystä teeskennellen, etteivät vanhemmat olleet vielä muistaneet antaa hänelle rahaa paluulippuun. Nils joutuisi siis kirjoittamaan heille kirjeen pyytääkseen heitä lähettämään sopivan summan. Oikeasti hänellä oli tietenkin mukanaan nippu seteleitä, varmaankin enemmän kuin rengit olivat koskaan nähneet kerralla. Rahat kuitenkin "löytyisivät" tai "saapuisivat" vasta, kun Nils haluaisi lähteä matkoihinsa. Muussa tapauksessa olematon kirjeenvaihto voisi vaikkapa katketa matkalla postin kömmähdykseen. Suunnitelma oli kaikin puolin täydellinen. Rengitkin luulisivat Nilsin olevan väliaikaisesti rahaton, eivätkä alkaisi edes suunnitella hänen ryöstämistään. Ainakin Vilho vaikutti nimittäin epäilyttävältä.
"Minun täytyy ilmeisesti jäädä tänne vielä joksikin aikaa", Nils huokaisi apeana tehtyään kuulijoille selväksi, että tilanne oli todellinen ja hyvin järkyttävä. Rengit antoivat hänelle vastahakoisen luvan viipymiseen, vaikka Otto käskikin juttelemaan isännän kanssa muista vaihtoehdoista. Jussi sentään yritti kuulostaa vähän vieraanvaraisemmalta, mutta hänkin olisi selvästi jäänyt mieluummin kolmistaan omalaatuisten kavereidensa kanssa. Hienoa, että Nils oli heti alkuun onnistunut voittamaan kaikki puolelleen.