Kloppi alkoi tietenkin pyörtää puheitaan heti, kun huomasi joutuvansa niistä vastuuseen. Hän oli kuitenkin jo lupautunut tarpeeksi selväsanaisesti viettämään viikon renkinä. Sitä ennen hän oli kaiken lisäksi päästänyt suustaan vähän turhan paksua potaskaa - ja kaivanut oman hautansa. Enää Otto ei päästäisi kesävierasta lähtemään. Hän ja Vilho koettivat komentaa Nilsin alkajaisiksi renkiaittaan, mutta tämä ei suostunut hyväksymään kohtaloaan.
"Ette kai te oikeasti kuvitelleet minun suostuvan?" hän ihmetteli käsiään levitellen. "Enhän minä ikinä voisi alkaa sellaiseen."
"Meinaat kumminkin lähteä livohkaan?" Otto kysyi. Ei sillä, että siinä olisi ollut mitään erityisen yllättävää. Nilsin tapaisen ihmisen saattoi odottaakin syövän suurimman osan sanoistaan.
Nils näytti kyllästyneeltä. Hän perääntyi yhden toiveikkaan askeleen kärrypolun suuntaan.
"Miksi tämä on teille niin tärkeää?" hän kysyi.
"Siitä tuli tärkeää", Otto sanoi. Hän ja kloppi tuijottivat toisiaan.
Nils huokaisi.
"Hyvä on, hyvä on. Pyydän anteeksi", hän tiuskaisi. "Teillä on varmasti oikein vaativa ja arvostettava työ."
Hän hiljeni katsoakseen Ottoa ja Vilhoa viileän pahansuovasti, ennen kuin sihahti: "Saanko mennä?"
"Ei kelpaa", Otto sanoi.
Nils huokaisi uudelleen.
"Härregyyd, kun aikuisia ihmisiä lapsettaa", hän voihkaisi. "Miksi minun pitää kuunnella tätä jankuttamista?"
Sitä Ottokin oikeastaan ihmetteli. Nils ei edes yrittänyt lähteä, vaikka kukaan ei pidellyt häntä aloillaan. Ehkä hänessä oli sentään pieni hippunen kunniantuntoa.
"Saat sinä lähteä", Otto sanoi. "Täällä vaan muistetaan tuommoiset turhanpäiväiset nirppanokat aika pitkään. Varsinkin kun lupaa ensin ja sitten säikähtää."
Nils jäi tuimana aloilleen. Kunniantuntoapa hyvinkin.
"Ainakin te olette kamalia ihmisiä, teittepä mitä tahansa", hän pihahti ja mietti hetken hiljaa.
"Kaipa minä voin olla täällä yhden päivän ja tehdä teidän typeriä hommianne. Jos annatte sitten olla."
"Viikon", Otto korjasi. Nils sohaisi häntä väsyneellä katseellaan.
"Saatte maksaa minulle", hän sanoi - muttei enää jaksanut kieltäytyä.
Vilho tyrskähti.
"Mitteepä sillä penninpuolikkaalla meenasit tehhä?" hän kysyi. "Eekä kukkaan tääspäenen sinulle maksas mittään."
"Jäät siis viikoksi", Otto varmisti.
"Olkoon", Nils sanoi. "Vaikka olisi minulla parempaakin tekemistä kuin leikkiä täällä."
Otto ei oikein tiennyt, millaista leikkimistä viikosta tulisi - eikä hän ollut varma, tahtoisiko sittenkään ottaa siitä selvää. Hän pani Nilsin joka tapauksessa laittamaan kättä päälle, ettei asiasta tarvitsisi enää vääntää, ainakaan yhtä paljon. Nils näkyi ymmärtävän eleen painon ojentaessaan kätensä hitaan vastahakoisesti Otolle. Tämä oli jo toinen kerta samana päivänä, parin tunnin sisään, kun he kättelivät. Tällä kertaa se ei enää tuntunut Otosta mitenkään vaaralliselta.
Lupauduttuaan lopullisesti kärsimykseensä Nils suostui viimein lähtemään katsomaan tulevaa yösijaansa. Hän teki tosin harvinaisen selväksi, ettei tehnyt sitä mielellään. Hän maleksi Vilhon ja Oton perässä ja saattoi edelleen suunnitella karkaamista. Tuskinpa häntä kukaan olisi kiinni ottanut.
Otto ei ollut olettanutkaan, että pieni ja tunkkainen aitta olisi suuremmin miellyttänyt Nilsiä. Hän pani kuitenkin tyytyväisenä merkille, ettei tämä myöskään vaikuttanut inhoavan näkemäänsä, kunhan katseli tympeänä. Eerolan renkiaitta oli todellakin siisti siihen nähden, että siellä piti päivästä toiseen majaansa kolme miestä. Kaikkien tavarat pysyivät omilla paikoillaan lipastoissa, ja Jussi oli itse asiassa lakaissut lattiat samana aamuna, luonnollisesti Oton käskystä. Otto oli kylläkin yleensä ainoa, joka sijasi petinsä kunnolla. Hän ei viitsinyt nalkuttaa asiasta muille, varsinkaan kun aittahuoneeseen astui harvemmin esimerkiksi pilalle lellittyjä upporikkaita kaupunkilaiskloppeja.
"Täällä me nukutaan", Otto sanoi Nilsille niin reippaasti kuin osasi, ikään kuin ei olisi huomannut tästä huokuvaa vastahakoisuutta. "Sinulle onkin sopivasti punkka vapaana."
Otto nukkui toisen kerrossängyn alapedillä, Jussin alapuolella. Vilho oli ottanut omakseen toisen sängyn yläpedin, joten Nils nukkuisi alhaalla - tavallaan kai Oton vieressä... paitsi, ettei lähellekään. Sängyt mahtuivat onneksi olemaan reilusti erillään.
"Siitä kuel renki just männä viikolla", Vilho sanoi synkästi nyökäten vapaan pedin puoleen.
Otto tuhahti.
"Eikä mitään kuollut", hän sanoi Nilsille, vaikka tätä eivät näyttäneet hirveämmin kiinnostavan palvelusväen edesmenot. "Se on ollut iät ja ajat tyhjänä."
Vilho virnisti.
"Vähä oesin säekäättännä", hän sanoi.
Nils seisoi jäykästi aloillaan ovensuussa matkalaukku kädessään eikä tehnyt elettäkään käydäkseen peremmälle. Taisi vähitellen nieleskellä karua kohtaloaan.
"Mikä kaapunkipoejan nimi on?" Vilho älysi viimein kysyä.
Nils kertoi nimensä, luonnollisesti vähän pitkin hampain.
"Mitäs myö sille tehhään?" Vilho kysyi Otolta.
"Mille?" Nils kysyi. Ei ihme, sillä Ottokaan ei oikein ymmärtänyt, missä mentiin.
"Sinun nimelle", Vilho selvensi.
"Ei sille tehdä mitään", Nils sanoi. Hän kuulosti tosin vähän huolestuneelta. Sietikin, Vilhon kanssa.
"Se on aeka vaekee", Vilho sanoi velmusti hymyillen. "Vähä tuommonen ruohtalaenen."
"No, sehän nyt on luonnollista, koska..." Nils yritti, mutta Vilho keskeytti hänet.
"Oesko Niilo?" hän ehdotti.
Nils ähkäisi kysyvästi.
"Niilohan on pidempi", hän yritti, mutta muisti sitten kai, keiden kanssa väitteli ja miten vähän vastaan väittäminen auttoi.
"Tehdäänpä niin", hän tuhahti pisteliäästi.
"Mitä Otto sannoo?" Vilho kysyi.
Otto nyökkäsi.
"Niilo käy", hän murahti. Kaikki hämminki oli saanut hänet epätavallisen pirulliselle tuulelle. Oli ehkä vähän julmaa ryöstää toiselta nimi, mutta Niilolle se taisi olla vain oikein. Hänen tyrmistynyt katseensa tuntui ihmeen hyvältä.
"Nonni. Se on piätetty", Vilho sanoi tyytyväisenä. "Otto suap tiällä aena viimesen sanan. Tae vaekka ee saeskaan, niin et aenekkaan sinä sua."
Hän vilkaisi Niiloa, joka viitsi enää vain kohottaa kulmiaan kyllästyneesti.
"Minä oon sitten Vilho", Vilho sanoi.
"Ja sitten vaatteet..." Otto aloitti.
Se sai sentään Niilon älähtämään.
"Ei ikinä", hän sanoi ja nosti kädet torjuvasti eteensä.
"Haluatko mieluummin liata nuo omasi?" Otto kysyi. Niilo vilkaisi puhtauttaan hehkuvia pukimiaan ja siirsi sitten katseensa Oton vaateparteen. Sokeakin olisi erottanut, kumman vaatteet olivat säilyneet puhtaampina. Niilo näkyi saaneen tarpeekseen elämästään.
"Enpä kai", hän sanoi latteasti ja mutisi päälle jotain tavallista hirveydestä ja käsittämättömyydestä. Otto kääntyi tutkimaan ylimääräisiä renginvaatteita, joita oli kaivettu valmiiksi paremmin esille aitan katonrajaan. Niilo ei ollut kookkaimmasta päästä, mutta eivätpä palvelusväen vaatteet istuneet oikean kokoisinakaan kummoisesti. Otto veti yhdet suunnilleen tarpeeksi pienet mustat housut alas orrelta.
"Kokeile noita", hän käski ja ojensi housut Niilolle.
Tämä tarttui niihin ja käänteli niitä hetken käsissään, mutta nosti pian katseensa Ottoon.
"En voi uskoa tätä", hän sanoi selvästi järkyttyneenä.
"Ne on kestävää kangasta", Otto sanoi. "Ei ole ihan heti kulumassa puhki, vaikka on jo monella olleet."
Niilo jurnutti taas jotain ja mulkoili Ottoa alta kulmainsa, mutta ei vastustellut erityisen kuuluvasti. Toisaalta hän ei myöskään vaikuttanut aikovan kokeilla housuja.
"Tuossa näkyy olevan paita", Otto sanoi löydettyään sopivan. Hän puolittain ojensi, puolittain viskaisi vaatekappaleen Niilon suuntaan. "Ja liivi, mutta sitä nyt ei yleensä pidetä."
Niilo nappasi vaatteet käteensä. Hän taisi oikein nyrpistää nenäänsä.
"Ole onnellinen. Koitkaan ei ole syöneet", Otto huomautti.
Ei Otto voinut ylpeillä renkien kurjuudella tai köyhyydellä, mutta Niilo oli onneksi sitä pahinta sorttia, jota oli oikeastaan mukava kiusata. Tämä turhanpäiväinen vaatteella koreilukin... Kloppi sai koko porvariston näyttämään niin naurettavalta, että Otto alkoi nopeasti taipua Vilhon kannalle. Hän tarjoaisi Niilolle tämän tarvitseman rangaistuksen ja kalauttaisi samalla vähän järkeä herran kalloon. Kuvitteliko mokoma oikeasti, että palvelusväen köyhyys johtui siitä, etteivät he tehneet juuri mitään? Ei Otto toki olisi ollut ensimmäisenä vaatimassa lisää palkkaa (hänelle maksettiin jo valmiiksi enemmän kuin muille rengeille), mutta Niilon kunnioituksen hän herättelisi. Viikko riittäisi siihen oikein hyvin.
Niilo jäi seisomaan aitan lattialle vaatteet sylissään, vaikka näytti siltä, että olisi mieluummin halunnut heittää ne pihalle ja tuikata tuleen. Kaipa Otto vähän ymmärsikin häntä. Kenen tahansa olisi varmaan ollut vähän vaikea käsittää, että Niilon lailla puettu ihminen todella seisoi renkiaitassa, varsinkaan tällaisessa tilanteessa. Niilon vaatteet olivat liian koreat - häiritsevän koreat. Mutta ei hätää, ne olivat vain sellaiset kuin Otto oli odottanutkin rikkaalta kaupunkilaiselta. Hän tiesi sitä paitsi oikein hyvin, ettei häiriintyminen välttämättä kertonut mistään vaarallisesta. Kysehän oli loppujen lopuksi vain vaatekappaleista, ei muusta. Kalliilla rahalla teetetyistä puvuntakista, liivistä ja solmiosta. Ne näyttivät hyviltä kenen tahansa päällä, ja niin niiden kuuluikin näyttää. Niiden katselemisessa ei kai vielä ollut mitään pahaa. Ja – ja kyllähän ne oikeastaan näyttivät Niilon päällä nyt jo vähän hölmöiltä. Onneksi. Otto kun oli jo ennättänyt ounastella asemalla, että kesästä tulisi juuri niin vaikea kuin hän oli pelännytkin. Niilo ei tosiaan ollut mikään penska. Vaikka mikäpä Otolle olisi voinut olla niin vaikeaa? Eihän hän milloinkaan ollut sellaista vakavissaan, eikä hän ainakaan tällä järjellä... Joka tapauksessa oli lopulta melkoinen helpotus, että Niilo oli... no, sellainen kuin oli. Hyvä, jos Otto edes sietäisi häntä kokonaista viikkoa.
"Toivottavasti ymmärrätte joskus itsekin, miten halpamaista tämä on", Niilo nurisi vieläkin. Otto arveli, että seuraavaksi hän uhkaisi kieliä äidilleen. Se olisi tosin herttaisen turhaa, kun kotiväki oli vastuussa koko jutusta.
"Joo joo", Vilho sanoi tympääntyneenä. "Kokkeele nyt piälles."
Niilo ähkäisi, muttei kai jaksanut enää sanoa ääneen, mitä mieltä oli touhusta.
"Missä?" hän kysyi tympeästi.
"Siinä vuan."
Niilo alkoi riisua vaatteitaan kiukkuisena. Otto katsoi enimmän aikaa pois, muttei voinut olla huomaamatta, ettei kaupunkilaispoika ollut tottunut työntekoon, tai ainakaan samantapaiseen kuin rengit. Kirjoitustyöt eivät kummemmin maalla auttaneet. Kesävieraalle tulisi vaikeaa, mutta Otto ei oikein osannut sääliä häntä. Voisi oikeastaan olla mukava laittaa hänet nostelemaan jyväsäkkejä heti alkajaisiksi.
"Nämä ovat niin kamalat kuin kuvittelinkin", Niilo sanoi, kun oli saanut rytkyt päälleen. Otto kääntyi katsomaan ja yllättyi kieltämättä vähän.
Niilo näytti heti paljon enemmän tavalliselta rengiltä. Tietysti hän näytti, rengin vaatteissa. Hiukset olivat kyllä vielä liian hyvässä ojennuksessa, ja liian hyvin leikatut. Niin, ja tummasta tukastaan huolimatta Niilo oli pirun vaalea. Sitä paitsi hänen avuton honteluutensa kävi tuskastuttavan selväksi vähän liian suuressa paidassa, ilman turhia vaatekerroksia. Käsivarret olivat säälittävimmät. Herraskaisen soreat sormetkin hiertyisivät pilalle päivässä - ja mitähän kynsille tapahtuisi? Otto oli väkisinkin pannut ne merkille kätellessään. Ne olivat sievän muotoiset ja sileän kiiltävät. Otto ei ollut eläessään nähnyt kenenkään tälläävän jotain niin turhaa yhtä tarkasti. Tai ehkä ne säilyivät tälläämättä, jos ei tehnyt mitään.
"Hyvinhän nuo sopii, kun pitää hihat käärittyinä", Otto sanoi. "Ja lahkeet laitetaan saappaisiin."
Niilo taisi osata äännähdellä vain harvinaisen tyytymättömästi.
"Kangas on hirveää", hän sanoi ja koetti löytää mukavampaa asentoa.
"Elä?" Vilho tokaisi. Hän hypisteli Niilon riisuman kauluspaidan hihaa. "Onko tämä silikkiä vae mitä? Soppii lellipenskalle."
"Onko sitten muka jotenkin parempi pitää tällaisia?" Nils kysyi ja koetti tällätä kaulustaan. Ei hän toisaalta pahaltakaan näyttänyt.
"Kyllä ne siitä tulee mukavammiksi, kunhan likaantuu", Otto sanoi.
Niilo olisi varmaankin sanonut jotain tavanomaista, mutta aitan ovi avautui.
"Mitäs täällä hommataan?" Jussi ennätti kysyä, ennen kuin huomasi Niilon.
"Ai, niin! Terve!" hän huikkasi hymyillen.
Jussi ei tiennyt riitaisasta sävystä, joten hän käveli saman tien jututtamaan Niiloa. Tämä esittäytyi vanhalla nimellään, mutta Vilho korjasi. Niilo näkyi suhtautuvan Jussiin vähän suopeammin kuin muihin renkeihin. Heidän lyhyt juttutuokionsa sujui melkein ystävällisessä sävyssä. Se ei tietysti ollut suuri ihme, kun Jussi oli selvinnyt puhtain käsin enimmästä hämmingistä ja komentelusta. Toisaalta Otto ei olisi ihmetellyt ollenkaan, vaikka Jussi olisi saanut Niilon suostumaan älyttömään suunnitelmaankin ilman kummempia mutinoita. Nuorimmalla rengillä oli sellainen vaikutus, muihinkin kuin tyttöihin. Kai se alkoi hymystä. Ja Jussi ja Niilo olivat vielä suunnilleen samoja ikiäkin. Ehkä heistä voisi tulla vaikka kavereita. Heillä olisi varmaan jotain nuorten miesten juttuja juteltaviksi. Otto ei ollut ikinä oikein tiennyt sellaisista. Hän ei sitä paitsi pitänyt tapanaan alkaa kenenkään kaveriksi, eikä Niilo erityisemmin houkuttanut tekemään poikkeusta. Otto laittaisi hänet töihin viimeistään seuraavana päivänä. Mitähän kloppi tykkäisi herätyksestä aamunkoitteessa?
/ / /
Suuret kiitokset voteista, kommenteista ja muusta huomiosta! :)