Kansallisromanttinen maisema peltoineen, järvineen, metsineen ja tönöineen oli lipunut junan ikkunoiden takana yksitoikkoisena jo niin kauan, että radan täytyi kulkea ympyrää. Viimeisin asema oli ohitettu ajat sitten, eikä siinäkään ollut ollut paljon katselemista. Nils oli istunut vaunun epämukavalla penkillä suurin piirtein ikuisuuden. Hän alkoi jo menettää uskonsa valoisampaan tulevaisuuteen. Olihan hän ennenkin matkustanut samaan suuntaan, mutta silloin päämääränä oli ollut Helsinki, eikä ankeita maisemia ollut tarvinnut ottaa vakavasti. Matkustajien joukossa oli nytkin joitain onnekkaita oululaisia, jotka näkyivät matkatavaroistaan ja vaatteistaan päätellen olevan matkalla etelän suuriin kaupunkeihin. Oulusta oli kaikkialle kohtuuttoman pitkä matka. Eikö Nilsin isoisä olisi voinut perustaa tehdastaan mieluummin vaikkapa Vantaanjoen kuin Oulujoen varrelle? Olisihan maassa jokia riittänyt.
Niin tai näin, tällä kertaa Nils ei matkannut kohti sivistystä. Hän oli takuulla ainoa tarpeeksi uhkarohkea kaupunkilainen junassa, joka aikoi kartoittamaan tuntematonta erämaata. Tällä kertaa hän katseli uudenlaisella mielenkiinnolla myös vaunun täyttäviä kumaraan painuneita maalaismiehiä ja iäkkäitä pariskuntia, jotka olivat kaiketi palailemassa kotiin kaupunkimatkalta. Heidänlaisensa ihmiset olisivat Nilsin naapureita kesän ajan. Ajatus ei tuntunut järin hohdokkaalta, mutta Nils hymyili silti tyytyväisenä: kesäloma maalla oli todellinen onnenpotku.
...Kyllä, kyllä. Koko ajatus maaseutumatkailusta oli alun perin Nilsin perheen keksintöä, ja Nils oli kai aluksi ollut jyrkästikin sitä vastaan. Hän oli kuitenkin tajunnut nopeasti, ettei perhe ollut selvästikään harkinnut ilkeää juontaan loppuun saakka. Suunnitelmassa oli pari olennaista porsaanreikää. Nilshän pääsisi kuukausiksi kauas kotoaan! Maaseudulla hänenlaistaan kaupungin kasvattia kohdeltaisiin hänelle kuuluvalla aikuisen miehen arvokkuudella, eikä häntä varmaan muistettaisi edes pitää silmällä. Harkittuaan ehdotusta viikon päivät Nils oli siis suostunut siihen mielihyvin ja nauttinut isänsä hämmentyneestä ilmeestä. Tämä oli varmaankin kuvitellut joutuvansa juonimaan lisää saadakseen poikansa pois jaloistaan ja kaupungin kiroista.
Loman miljöö olisi tietysti voinut olla miellyttävämpi, mutta kaipa Nils oli valmis joustamaan vapautensa tähden. Sitä paitsi, ehkä ilta-auringon valossa kylpevä kammarikin voisi houkutella paperille pari säkeistöä. Maineikkaimmat runoniekathan viettivät paljon aikaa luonnon keskellä, tai ainakin he antoivat ymmärtää tekevänsä niin. Ehkäpä Nilsistä sitten tulisi romanttisen inspiraation puutteessa luontorunoilija, ainakin esikoisteoksensa ajaksi. Tänä kesänä hänellä olisi joka tapauksessa lopultakin aikaa paneutua pidäkkeettä kirjoitustyöhönsä.
Lopulta Nils pääsi nousemaan junasta parin muun matkalaisen vanavedessä. Matkan pääteasema oli yhtä pieni kuin muutkin, ellei pienempi. Keltainen asemarakennus valkoisine yksityiskohtineen yritti kuitenkin parhaansa mukaan näyttää vaikuttavalta. Se onnistui ainakin tyynnyttämään Nilsin pahimmat pelot: aivan kaikki seudulla ei sentään ollut täysin sietämätöntä ja mautonta. Sitä paitsi matka oli nyt tehty ja perhe oli jäänyt kauas taakse. Kuukausiksi. Aurinko paistoi, ja tuuli kävi etelästä (mahdollisesti). Nils tunsi hienoisen toivon sipaisevan sydäntään. Kuka tiesi, miten erinomainen kesästä tulisi?
Eno oli luonnollisesti luvannut viimeisimmässä kirjeessään Nilsille kyydin tilalle rautatieasemalta. Asemarakennuksen pihalla odotteli yksi ainoa kärry hevosineen ja ajomiehineen, joten Nilsin oli suhteellisen helppo osua oikeaan. Ajajankin oli vähintään yhtä vaivatonta päätellä, kuka tulijoista oli kesävieras. Hän näkyikin huomanneen Nilsin jo ennen kuin tämä huomasi hänet. Mies ei tosin vaikuttanut erityisen innokkaalta ottamaan tulijaa vastaan, kunhan istui ja katsoi häntä olkansa yli. Kun Nils oli puolessa välissä aseman pihaa, mies ymmärsi sentään laskeutua alas rattailta.
"Sinä olet Eerolaan tulossa?" hän tokaisi, kun Nils seisahtui hänen eteensä.
Nils vastasi myöntävästi, vaikka ei tiennytkään enonsa tilan nimeä. Nilsin äidin tyttönimikin saattoi tosin olla jotain Eerolan suuntaista, joten tuskin Nilsiä oltiin viemässä väärälle tilalle. Renki ei näyttänyt siltä, että häneltä olisi viitsinyt kysellä turhia tarkennuksia. Niin, renkihän ajomies selvästi oli. Hän oli turhan nuori Nilsin enoksi, eikä tilalla kai majaillut Antin ja renkien lisäksi muita miehiä. Tämän yksilön oli sitä paitsi vaikea kuvitellakaan olevan muuta kuin palvelusväkeä. Se johtui enimmäkseen hänen huonolaatuisesta vaateparrestaan, mutta myös hänen muusta ulkoisesta olemuksestaan. Hän oli keskimittainen, vaalea ja jämerä kuin Jukolan Tuomas, eikä hänessä ollut ainuttakaan erityisen mieleenpainuvaa piirrettä - ellei otettu lukuun hänen ainutkertaisen tympääntynyttä ilmettään.
"Joo, tuota..." mies murahti ja ojensi oikeaa kättään Nilsin suuntaan. "Otto."
Nils ei ymmärtänyt ollenkaan. Mitä hän viisastui jonkun rengin nimestä? Hyväkäytöksisenä herrasmiehenä hän kuitenkin puristi Oton kättä.
"Nils Berg", hän sanoi.
Otto nyökkäsi. Hän teki eleen tarttuakseen matkalaukkuun, joten Nils antoi hänen nostaa sen kärryille. Se ei painanut kovin paljon; Nils oli pakannut lähinnä vain pari arkisinta vaatekertaansa ja kirjoitusvälineet. Sopi toivoa, että vaatteet kestäisivät pesun järvivedellä ja osaamattoman hankauksen.
"Onko sinulla muuta kyytiin?" Otto kysyi. Hän vilkaisi Nilsin tyhjiin käsiin ja tämän ympärille. Nils ei ennättänyt vastata, kun Otto jo teki omat päätelmänä ja käänsi hänelle selkänsä noustakseen ohjastajan paikalle.
"Aletaan sitten lähteä", hän sanoi.
Hän oli sinutellut Nilsiä, mutta kaipa hänenlaisiltaan saattoi odottaakin sellaista. Nils antoi pienen rikkeen olla ja kipusi kärryille Oton viereen.
Matka eteni hiljaisuudessa hyvän matkaa aseman läheisen tiheämmän asutuksen ulkopuolelle. Nils olisi tietysti voinut koettaa jutella jotain ajankuluksi, mutta tuskinpa hän ja Otto olisivat löytäneet yhteistä säveltä. Silti, kun vaitonaisuus vain jatkui, Nils väsyi lopulta tuijottelemaan peltoa, metsänpohjaa ja hevosen takalistoa.
"Onko tästä vielä kovin pitkä matka?" hän kysyi.
"Eipä tästä", Otto sanoi.
Nils äännähti myöntävästi. Hän jäi odottelemaan jatkoa, mutta sitä ei kuulunut. Ilmapiiri ei myöskään erityisemmin kutsunut rupattelemaan lisää. Otto tuijotti tietä yhtä tympääntyneenä kuin oli tehnyt koko matkan ajan. Puheenaiheiden miettimisen saattoi siis jättää suosiolla sikseen. Eiväthän Otto ja Nils sitä paitsi varmaankaan tulisi olemaan kummemmin tekemisissä toistensa kanssa tämän kyydin jälkeen. Silti, eikö tilalla todella ollut ollut lähettää puheliaampaa kyytimiestä?
Kärrykyyti oli vähällä muodostua junamatkan veroiseksi koettelemukseksi. Lopulta sen loppu kuitenkin alkoi häämöttää, kun Eerolan tila tuli näkyviin mutkan takaa. Se näytti... tilalta. Siihen kuului piha ja puisia rakennuksia, jotka vaikuttivat iäkkäiltä, mutta seisoivat arvokkaasti suorassa. Päärakennus näytti kaikeksi onneksi tilavalta ja hyväkuntoiselta. Pellot ja laitumet levittäytyivät laajalle pihapiirin ympärille, mutta useimmilta suunnilta kaikkea ympäröi lopulta korkea sekametsä. Kaipa paikka ei ollut täysin hirveä, vaikkei tarjonnutkaan arkkitehtonisia tai esteettisiä ihmeitä. Sitä paitsi, jos kaikki tilukset kuuluivat Nilsin enolle, tämän täytyi olla melko äveriäs - talonpoikaisella mittapuulla. Suurin osa Nilsin matkan varrella näkemistä tiloista oli vaikuttanut vaatimattomammilta. Ei kai Nilsin isä toisaalta olisi suostunutkaan lomailemaan nuoruuspäivinään missä tahansa torpassa.
Nils oli äärimmäisen tyytyväinen päästessään laskeutumaan kärryiltä maan kamaralle. Hän otti laukkunsa ja kääntyi jo lähteäkseen päärakennuksen suuntaan, kun Otto viimein sai suunsa auki.
"Minä sitten opastan sinua tänä kesänä", hän sanoi.
Mitä ihmettä? Tällainen horina oli jo kiusallista. Nils kääntyi katsomaan Ottoa.
"Missä, tarkalleen?" hän kysyi hieman alentuvasti. Oli vaikea keksiä yhtäkään asiaa, jossa renki olisi voinut neuvoa häntä.
"No..." Otto aloitti, mutta hiljeni sitten murahtaen ja vilkaisi taivaalle. "Eikö sinulle ole kerrottu?"
"Mitä?" Nils kysyi.
Otto sulki silmänsä ja haraisi hiuksiaan. Hän ei näyttänyt enää vain tympääntyneeltä, vaan myös kärsivältä.
"Mitä sinä luulit tulevasi tänne tekemään?" hän kysyi. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kättelyn jälkeen, kun hän katsoi Nilsiä silmiin.
Nils alkoi aavistella pahaa. Mitä hän oli luullut...
"Minä tulin tänne lomalle", hän lausui jämäkästi ja rauhallisesti, vakuuttaakseen sekä itsensä että Oton totuudesta. Otto ei tuntunut olevan siitä yhtä mieltä. Hänen näkyi olevan entistäkin vaikeampaa selvittää päätöntä asiaansa.
"Homma on nyt niin, että..." hän sanoi ja ähkäisi vaikeasti, "minut on käsketty opastamaan sinua rengin töissä."
Reng...
"Mitä?" Nils kysyi.
Otto risti kätensä rinnalleen.
"Minulle on kerrottu, että sinä tulet kesärengiksi", hän sanoi hitaasti ja kuuluvasti.
Nils oli kyllä jo oppinut uskomaan korviaan mitä moninaisimmissa tilanteissa, mutta... Hänen ilmeensä kertoi todennäköisesti kaiken tarvittavan.
"No joo", Otto myönteli Nilsin toljotukselle, "mutta en minä kuule ole sitä keks..."
"Mitä!?" Nils kiljaisi keskeyttäen selittelyn.
"Eikö kukaan kertonut sinulle?" Otto kysyi.
"Ei!" Nils huudahti. Hän ei saanut muotoiltua loppua tyrmistystään sanoiksi. Hänet oli aiottu laittaa rengiksi? Rengiksi? Nils oli toki yrittänyt varautua kaikkeen, mutta tällä kertaa joku juonen osapuolista oli todella ylittänyt itsensä. Nils oli tullut tänne asti... Hänhän näytti siltä kuin olisi jollain lailla suostunut tällaisen hulluuteen.
"Kuka tämän sitten keksi?" Nils kysyi voipuneena nieleskeltyään absurdit tosiasiat. Hänellä ei ollut aikaa pelleilyyn. Hän selvittäisi asian ja lähtisi saman tien takaisin Ouluun.
"Isäntä kai, mutta tuota...", Otto aloitti.
Nils kääntyi ympäri. Tällaisia sekopäitä...
"Minä lähden pois", hän ilmoitti.
"Et sinä taida päästä", Otto sanoi. "Juna ei kulje ihan joka päivä. Eikä kukaan ehdi viedä sinua asemalle."
Nils tuhahti ja kääntyi katsomaan Ottoa olkansa yli.
"Ei sillä ole merkitystä", hän sanoi. "Tämä on järkyttävää. Minä lähden."
Otto ei vaikuttanut erityisen halukkaalta estelemään häntä.
"Puhu nyt ensin sentään isännälle", hän kuitenkin sanoi.
"Niin puhunkin", Nils tokaisi.
Hänen täytyisi saada tietää, kuka tästä farssista oli vastuussa. Eno oli junaillut asian tilallaan, joten hänestä oli hyvä aloittaa. Eihän Nils sentään saattanut uskoa, että hänen perheensä olisi jättänyt tällaisen asian tarkoituksella mainitsematta. Täytyihän heidän sentään kunnioittaa Nilsiä edes hiukan.
Nils löysi enonsa päärakennuksesta. Tämä oli arvokkaan oloinen, suurin piirtein Nilsin isän ikäinen mies, joka vaikutti kaikeksi onneksi olevan kutakuinkin tolkuissaan. Hän toivotti Nilsin tervetulleeksi ja kuunteli sitten kaikessa rauhassa siskonpoikansa vivahteikkaan palopuheen, joka yltyi vain paikoin meuhkaamiseksi.
"Sitä paitsi tällainen on häpeäksi koko Bergin suvulle", Nils napautti lopuksi. Lehtori olisi ollut vaikuttunut retoriikasta ja kielikuvista, mutta Anttia traagillisen tapahtumasarjan kuvaus ei suuremmin hätkähdyttänyt.
"Eihän kukaan ota tätä täysin vakavasti", hän sanoi leppoisasti. "Sitä paitsi ehdotus oli alun perin isäsi."
Niinpä niin. Esirippu siirtyi sivuun ja Nils joutui kuin joutuikin tuijottamaan petoksen koko karuutta silmästä silmään. Mikä surullisinta, hän ei lopulta ihmeemmin yllättynyt tästäkään, ärsyyntyi vain. Hän näki sielunsa silmin isänsä puhdistavan silmälasejaan pirullisen rauhallisesti hymyillen. Vanha kettu oli kuin olikin ajanut poikansa shakkimattiin, vaikka sitten oman maineensa uhalla. Hah, olipa riemukasta. Virne laantuisi kyllä sillä kellonlyömällä, kun Nils pääsisi...
"Pidän kyllä itsekin ajatuksesta", Antti sanoi. "Sitä olisi mukava kokeilla. Olisit edes viikon renkinä. Saisit kokemuksia ja kerrottavaa."
Nilsillä oli koska tahansa yllin kyllin kerrottavaa ilman häpeällisiä, lässyttäviä sukulaisia ja heidän keksimiään kidutusmuotojakin.
"Tulin tänne lomailemaan", hän ilmoitti vielä kerran. Ei sillä, että hän olisi enää tässä tilanteessa jäänyt Eerolaan yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko.
"En ole varautunut pitämään tilalla lomalaisia", Antti sanoi pahoittelevaan sävyyn. "Siitä olisi pitänyt sopia erikseen. Harmillista, ettei sinulle kerrottu."
Todellakin. Hyvin harmillista. Nils henkäisi ohuesti.
"Onko täällä sentään sänky, kunnes pääsen pois?" hän kysyi.
"Ei päärakennuksessa, ikävä kyllä. Renkien aitassa on."
Nils uskoi vahvasti, että talon moniin huoneisiin kätkeytyi väistämättä myös vapaa sänky. Hän ei kuitenkaan jäänyt keskustelemaan asiasta enempää. Hän marssi ulos ovesta - ja pysähtyi neuvottomana rappusten eteen.
Otto oli odotellut ulkona ja maleksi nyt lähemmäs.
"Mites siellä?" hän kysyi.
"Tämä on hirveää", Nils huokaisi. Hän oli jumissa keskellä korpea. Heinää mäiskyttävät lehmät tuijottivat häntä aitauksistaan. Renkien aitassa olisi sänkyjä.
"Usko pois, en minäkään riemusta kiljahtele", Otto sanoi. "Meinaatko lähteä?"
Nils huokaisi uudelleen. Päivä oli kerta kaikkiaan kamala.
"Kyllä", hän sanoi. "Etsin jostain yösijan."
"Voe hitto. Onko tämä se?"
Nils kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja näki tummatukkaisen, luihun näköisen renkimiehen seisovan päärakennuksen kulmalla. Tämä käveli lähemmäs ja tiirasi Nilsiä puvunkengistä hattuun vähän turhan huvittuneen näköisenä.
"Enpä tiedä. Taitaa olla lähdössä pois", Otto sanoi. Renki käänsi katseensa häneen.
"Eehän se nyt vielä passoo", hän tokaisi paheksuen. "Mittee sinä het sen karkuutat?"
"Se on varmaan parempi kaikille", Otto sanoi.
Niin epäilemättä oli. Nils ei jäisi tilalle naurettavaksi. Kenellehän tässä sitä paitsi olisi ollut enemmän syytä nauraa?
"Vaikka onhan täälläkin jonkinlaisia yösijoja", Otto sanoi.
"Kaiketi", Nils tuhahti.
"Pitäskö herralle olla silikkiä ja laventelija?" luihu renki vinoili.
"Ei, mutta tämä on täysin ala-arvoista", Nils sanoi totuudenmukaisesti ja yritti osoittaa yhdellä kädenliikkeellä mahdollisimman suurta osaa pihapiiristä.
Otto astui askelen lähemmäs.
"Mistähän kohdasta tämä on täysin ala-arvoista?" hän kysyi kädet puuskassa, tuijottaen Nilsiä silmiin. Nils oli tainnut polkaista sanomisillaan hänen varpailleen.
"Ehkei mistään kohdasta, jos on tottunut tällaiseen", Nils sanoi. Hän oli kaikin puolin asiallinen, mutta Otto ei näyttänyt ainakaan leppyvän.
"Tältä näyttää hyvin hoidettu maatila", hän sanoi. "Sietäisi sinunkin kokeilla, mitä työtä tämä teettää."
Voi hyvänen aika. Ei tässä nimenomaisessa maatilassa välttämättä ollut mitään suurempaa vikaa, vaan maatiloissa yleensä. Sitä paitsi...
"Tilasta huolehtiminen on teidän tehtävänne", Nils sanoi. "Minulla on omat työni."
Ajatus oli äärimmäisen yksinkertainen, mutta rengit eivät silti tuntuneet ymmärtävän sitä.
"Mittee työ ies tiettä?" tummatukkainen kysyi nokkavasti. "Jottaen kirjotteletta."
"Se on vaativaa työtä", Nils sanoi. Väite helppoudesta oli hellyttävän tyypillinen katkeralle työväelle.
"Ja meidän työkö ei ole?" Otto murahti. Hän tuntui ottavan aiheen hieman liian vakavasti ja tekevän omituisia johtopäätöksiä.
"Enhän minä ole niin sanonut. Mutta toisaalta, tuskinpa teidän työtänne voi pitää kovin haastavana", Nils sanoi mahdollisimman ystävällisesti. Raukat saivat tosin hänen puolestaan kuvitella olevansa kuinka tärkeitä ja päteviä tahansa. Nils suoristi takkinsa ja otti matkalaukkunsa käteensä. "No niin. Suokaa anteeksi, minun täytyy nyt lähteä."
Nils ennätti kävellä pari askelta, ennen kuin Otto käski häntä pysähtymään. Nils oli lopen kyllästynyt jonninjoutavaan jaaritukseen. Hän kääntyi kuitenkin katsomaan Ottoa, joka tuijotti häntä tuimasti.
"Sanoit tuollaista ja nyt meinaat painua matkoihisi?" tämä kertasi.
"Anteeksi, jos loukkasin", Nils sanoi, "mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä?"
"Jäät viikoksi katsomaan ja sanot sitten uudestaan, onko helppoa", Otto sanoi.
Nils ei osannut kuin naurahtaa kuivasti: ehdotushan oli täysin päätön. Hän jatkoi matkaansa.
"Elä nyt oo juluma, niäthän sinä että se haluvaa äetisä kylykeen", toinen renki täydensi. "Eekä se jaksas kumminkaan mittään tehä. Tietäähän tuommoset, vastuksina vuan pyöris ja vinkus."
"Onhan se tosiaan niinkin", Otto sanoi.
Nils otti tyynesti vielä pari, kolme askelta, mutta sitten hän pysähtyi ja veti henkeä. Typerä sisu sitoi hänen jalkansa maahan, ja hänen ajatuksensa harhautuivat täysin järjettömään suuntaan.
"Vai niin", hän sanoi. "Jos se on teille niin pirun tärkeää, niin voin kai minä pelleillä yhden viikon."