Otto kävi taas yhden kerran sulkemassa veräjän, jonka joku oli unohtanut auki. Portti lonksahti vähän ilkeästi - ja taisi jäädä vinoonkin. Otto astui kauemmas ja kyykistyi tarkastamaan. Aivan, jäihän se. Olisi varmaan parasta ottaa mokoma lähiaikoina kokonaan saranoiltaan ja katsoa, mistä kiikasti. Tietysti silloin, kun laitumella ei olisi hiehoja. Itse asiassa veräjä olisi pitänyt älytä korjata heti lumien sulettua, mutta nyt sitä oli kai turha surkutella.
Muuten Eerolan pihapiiri oli saatu talven jäljiltä jo kelvolliseen kuntoon. Väkikin oli parhaillaan ihmeen ahkerasti työn touhussa: Jussi oli lähtenyt Miina-tamman kanssa hakemaan lisää heiniä laaksopellon ladosta, eikä Vilhokaan ollut vielä luistanut lannanluontivuorostaan. Piikojen työn sujumisesta Oton ei niinkään tarvinnut kantaa huolta: näihin aikoihin Liisa ja Elli osasivat varmaan omin päinkin ja laiskottelematta mennä lypsämään lehmiä. Otto itse oli juuri saanut työkaluvajan tarkastettua ja järjesteltyä kesän kiireiden varalle. Isännälle täytyisi kertoa, että kuusituumaiset naulat hupenivat yllättävän nopeasti. Sieti toivoa, ettei niitä sentään käytetty harkitsemattomasti mihin sattui. Eivät ne ilmaisia olleet.
Ennen kuin Otto ennätti tarttua seuraavaan työhönsä, Jussi ja Miina karauttivat pihaan täyden heinäkuorman kanssa. Korret näkyivät säilyneen kuivina ja puhtaina; oli ollut viisas päätös kunnostaa heinäladot edellisenä keväänä. Kun Jussi alkoi viskoa heiniä hangolla navetan ylisille, Otto liittyi hänen seuraansa. Vilhokin jätti urakkansa - kesken, näköjään - ja saapasteli navetan ovelle. Siinä hän sitten seisoi katselemassa heinien lentelyä ja kuuntelemassa jutustelua. Otto ennätti jo avata suunsa puuttuakseen vetelehtimiseen, kun Vilho viimein ymmärsi vaihtaa talikkonsa hankoon ja tulla auttamaan. Työhön ei olisi tarvinnut kolmea miestä, mutta Otto antoi asian olla. Tyhjenisihän kuorma sentään nopeasti. Niin, ja olihan aina välillä kai hyvä tehdä jotain koko porukalla.
"Viime yönä minä muuten ihmeen näen", Vilho sanoi parin hangollisen jälkeen tutun ovelasti.
"Minkä sitten?" Jussi kysyi melko tympääntyneenä. Hän taisi jo arvata yhtä hyvin kuin Ottokin, mitä Vilho ajoi takaa.
"Sinä olit koko yön meejän aetassa", Vilho sanoi ja virnisti pirullisesti.
"Heh heh", Jussi tuhahti. "Siellähän minä nukun."
"Siellä sinun kuulus nukkua", Vilho korjasi. "Männöökö huonosti tyttöen kansa?"
Otto vilkaisi Jussia, ja aivan oikein: tässä kohtaa tämä päätti antaa periksi ja lähteä kunnolla mukaan sanailuun.
"Mitä jos hommaisit oman tytön, niin ei tarvitsisi minua härnätä?" hän ehdotti nenäkkäästi ja työnsi hankonsa heiniin.
"Oeskohan minulle ies kettään jälellä?" Vilho mietti haarukoidessaan omat kortensa. "Mitenkä sinä sinun järelläs ossoot muka pittee kirjoo kaekista morsmaekuistas?"
"Ei minun tarvitse, kun sinä näyt pitävän minunkin puolesta", Jussi sanoi. Hänen suupielessään taisi pilkahtaa leikkisä virne. Vilhokin näkyi päässeen vauhtiin.
"Niin piän. Etkä usko, mitenkä on rankkoo hommoo", hän valitti ja viskasi heinät ylisille. "Ee meenoo niin millään pysyä kärryllä kaekista kiänteestä."
"Kyllä sen ymmärtää. Sinun iässä alkaa varmaan itse kukin jo hidastua", Jussi virnisti.
Vilho hymähti, muka happamasti.
"Kaks vuotta oon sinua vanahempi", hän huomautti. "Ja se näkkyy kaekki tässä jalon arvokkaassa olemuksessa."
"Missä muka?"
"Tässä näen. Etkö huomoo nuorilla silimilläs?"
Otto oli ajat sitten oppinut, etteivät nuoremmat rengit oikein edes osanneet puhua toisilleen muulla tavalla. Pohjimmiltaan he olivat kai silti hyviäkin kavereita. Vilhon piikittelyssä oli kyllä perää: kukaan tuskin olisi saanut täyttä tolkkua Jussin heilakuvioista. Niiden olemassaolosta tosin tiesivät kaikki, Otto ja Vilho varmaan muita paremmin. Rengit viettivät nimittäin kesäiset yönsä samassa ahtaassa aittahuoneessa, kahdessa vierekkäisessä kerrossängyssä. Jussin tulemiset ja menemiset eivät voineet jäädä muilta huomaamatta, eikä niiden luonteesta ollut ihmeemmin epäselvyyttä.
Otto ymmärsi kyllä oikein hyvin, miksi Eerolan nuorin renki oli lähitienoon naisväen suosiossa. Jussi oli tavallisen vaaleatukkainen ja sinisilmäinen niin kuin Ottokin, mutta pitkänä, poikamaisena ja nauravaisena nuorimmainen ei näyttänyt miltään korpimaan maatiaisjörmyltä - toisin kuin eräät. Eikä Jussissa ollut valittamista työmiehenä tai kaverinakaan. Otto ei millään osannut olla häntä vastaan, vaikka huithapelikäytöstä olikin joskus pirun vaikea sulattaa. Jussin olisi suonut vähitellen rauhoittuvan ja pysähtyvän miettimään tekosiaan. Eerola ei ollut huono tila, eikä Jussi ollut huono mies. Otto ei tahtonut nähdä kummankaan maineen painuvan lokaan.
Oton ei tarvinnut kantaa huolta liioista heiloista. Kukaan tuskin olisi yllättynyt kuullessaan, ettei hänellä, Eerolan Otolla, ollut aikaa miettiä turhanpäiväisyyksiä. Vaikka kaipa hänen olisi toisaalta jo vähitellen kuulunut alkaa harkita naimakauppoja. Hän oli sentään vanhin Eerolan rengeistä, ja Jussin tapainen nassikkakin tuntui olevan jo kovasti säädyllisen avioelämän ja oman torpan tarpeessa. Mutta eihän Otto edes muistanut ketään tyttöjä - jos ei laskettu Hilmaa, naapuritilalta. Hilma oli kieltämättä nätti ja herttainen. Hän juttelikin Otolle aina joskus kohdalle sattuessaan, vaikka ei toisille niinkään, edes Jussille. Ei Otto silti, vielä. Tuskin avioliitto olisi tehnyt hänen elämästään autuaampaa. Ja mitäpä mistään olisi tullut Eerolassa ilman häntä? Hänen olisi oikeastaan pakko pysyä tilalla vielä ainakin pari vuotta.
Eihän Otto tietysti ollut renkiä kummempi, mutta harvojen työmiesten hartioilla lepäsi yhtä suuri vastuu. Sivistyneenä miehenä Antti, Eerolan isäntä, oli nimittäin mukana kunnan päätöksenteossa ja monenlaisessa seuratoiminnassa. Maatilan arkiaskareiden valvominen oli vähitellen siirtynyt enimmäkseen Oton tehtäväksi. Isäntä päätti luonnollisesti tärkeimmistä seikoista, mutta monissa asioissa hän luotti vanhimman rengin harkintakykyyn. Otolla ei ollut järjestelyistä pahemmin valittamista. Hän osasi asiansa hyvin, ja Antti tiesi sen.
Eräänä päivänä ruoan jälkeen isäntä pyysi Oton tuttuun tapaan puheilleen. Tällä kertaa Antilla ei kuitenkaan ollut kysyttävää töiden sujumisesta tai peltojen tilanteesta. Sen sijaan hän halusi kertoa jotain. Otto suostui kuuntelemaan ja yritti pysyä kärryillä. Hän tajusi isännän puheen toisaalta liiankin hyvin, toisaalta ei alkuunkaan. Astuttuaan ulos hänen täytyi jäädä hetkeksi kasailemaan mietteitään. Koko homma tuntui vähän... ei, vaan aika pirun...
Jussi ilmaantui Oton vierelle.
"Oliko isännällä jotain erityistä?" hän kysyi.
"Eipä sillä kummempia", Otto sanoi ja huokaisi.
"No, mitä noin hirveää se voi olla?" Jussi kysyi. "Antaako lopputilin?"
Otto koetti vastata Jussin virneeseen.
"No ei. Meni vaan taas kesä uusiksi", hän murahti. Hän ei tiennyt, mitä erikoista oli suunnitellut, mutta ei ainakaan tätä.
Vilhokin ilmaantui paikalle, kaiketi Oton apean ilmeen houkuttelemana.
"Mittee tiällä tuas ätistään?" hän kysyi tutun huolehtivaiseen tyyliinsä.
Otto aavisteli saavansa asiaan sen verran tolkkua, että pystyisi selvittämään sen toisille.
"Isännällähän on se rikas sisko", hän aloitti. Jussi nyökkäsi, ja Vilho siristi silmiään epäluuloisena, kuten aina, kun puhe siirtyi ylempiin kansanosiin.
"Niillä on kuulemma poika - tai alkaa se olla miehen iässä. Se olisi nyt tulossa tänne koko kesäksi."
"Tänne?" Jussi toisti.
Vilho irvisti tuskaisen näköisenä.
"Nytkö viimennii suahaan tännekkii oekeen yloppilas?" hän sanoi. Äänensävystä päätellen tilalle olisi yhtä hyvin voinut olla saapumassa kärryllinen lutikoita. "Voe että minä niistä tykkeen."
Ottokaan ei olisi ihmeemmin välittänyt sotkeutua kaupunkilaiskloppien elämään, varsinkaan tällä tavalla. Koko Antin ehdotus tuntui niin päättömältä, että ensimmäistä kertaa palvelusaikanaan Otto joutui epäilemään isännän järjenjuoksua.
"Tiedä, onko se vielä ihan ylioppilas sentään", hän sanoi. Hän toivoi, ettei olisi.
"Sehän oel tuossa nuapurissa joku kesä joku herraskaenen väkkyrä", Vilho muisteli. "Oel siinä kyllä..."
Toki Ottokin muisti ylioppilaan, joka oli viipynyt tienoilla viikon, pari ja kierrellyt katsomassa seutua. Tällä hetkellä muisto ei tuntunut erityisen lämpimältä. Minkä tähden Eerolaan, ja vielä tällä tavalla...?
"Mites tämä sitten vetää sinut noin matalaksi?" Jussi kysyi, hyvällä syyllä.
"Antti pyysi, että minä vahtisin sitä", Otto sanoi.
"Ja sinä tietysti lupauduit", Jussi arvasi.
Otto hieraisi leukaansa.
"Totta kai", hän huoahti.
"Oot sinäkii. Sitten kääpi ohrasesti kun se keksii pyytee hukuttaatummaan suohaataan", Vilho sanoi.
"Mitä siinä oikeastaan on sinulle vahtimista?" Jussi kysyi. "Onko se muka niin hirveä, että tarvitaan isoa miestä pitämään sitä paikoillaan?"
"Ee, vuan Oton pittää tietennii palavella sitä ylyhästä herroo", Vilho sanoi. "Minä oon kyllä nyt sitä mieltä, että heetettään pentu vuan kammarriin ja laetettaan ovi lukkoon."
"Siinähän se onkin, kun..." Otto yritti, mutta hiljeni hetkeksi haluttomana uskomaan juttua itsekään. Hänen oli kuitenkin pakko jatkaa. "Ne meinaa laittaa sen rengiksi. Minun pitäisi opastaa sitä."
Jussi ja Vilho tuijottivat Ottoa hetken äänettä. Niinpä.
"Täh? Rengiksi? Eihän siinä ole mitään järkeä", Jussi sai viimein sanottua.
Otto olisi kovasti halunnut väittää vastaan ja puolustaa isäntää, mutta hän oli prikulleen samaa mieltä Jussin kanssa.
"Eipä taida olla", hän joutui myöntämään. Hän ei olisi ikinä uskonut kenenkään edes käyttävän mielessään, että herraskaista poikaa voisi häpäistä niin pahasti. Tiesihän sen, mitä herrasväki ajatteli palvelusväestä ja heidän elämästään. Eerolan renkien tärkeä leipätyö kävi toden totta toisten mielestä jalkapuuhun verrattavasta rangaistuksesta. Otto tiesi sen, mutta tuntui silti pahalta joutua tuijottamaan totuutta näin suoraan. Pitäisikö hänen muka kuunnella, kun pentu haukkuisi...
"Kuka sitä vihaa niin paljon?" Jussi ihmetteli päätään pudistellen. "Vai onko poika itse ihan sekaisin?"
"Elä nyt, tämähän on rattosata puuhoo", Vilho huomautti. "Palakakskii oon joskus suanu oekeen rahhoo."
"Se on kai sen isän ajatus", Otto sanoi. "Pojalla on kuulemma jotain ongelmia."
Vilho hörähti häijysti.
"Kohta on aenakkiin", hän sanoi.
"Sanottiin, että sille tekisi hyvää tehdä maatöitä", Otto jatkoi. Tehdä ja tehdä. Juonen punoja olisi saanut miettiä, miten tilan työt oli tarkoitus hoitaa, jos samalla piti kiskoa perässä rangaistustaan suorittavaa herranterttua. Riittihän Eerolassa renkejä, mutta... silti.
"Ae nii", Vilho muisti. "Nehän kuvittelloovat nuo herrat, että huonosti palakatun työn tekeminen jotennii jalostaa immeestä."
"Eivät kuvittelisi enää, jos sinut näkisivät", Jussi huomautti. Vilho irvisti hänelle ohimennen.
"Mutta sennii yhen hyrsylän perässä oel järestään kaekki kylän tytöt", Vilho sanoi. "Ee siitä mualla kunnon immeestä tule."
"Saattaa vaikka tullakin, kun Otto on vahtimassa", Jussi huomautti.
"Niin, no joo", Vilho nyökkäsi. "Töetä uamusta iltaan ja illasta uamuun. Siinä ee kerkiä muuta kun toevoo, että piäsis hengestääsä."
"Mutta ei se kyllä ikinä rupea semmoiseen", Jussi sanoi.
"Unohat, että Ottoo on käsketty suamaan se ruppeemaan", Vilho huomautti.
Molemmat olivat yhtä oikeassa. Se taisikin olla pahinta.
"En minä tiedä, miten se muka...", Otto murahti ja haraisi hiuksiaan. "Kai minä vaan yritän saada sen tekemään jotain, kun kerran käsky kävi."
Otto koettaisi parhaansa, kunnes Antti huomaisi suunnitelman kaikkien kannalta kestämättömäksi ja häpeälliseksi - tai kunnes poika saisi itse neuvoteltua asiansa mieleisikseen. Oli Otolle ennenkin sälytetty vaikeita hommia, vaikkei ehkä aivan tällaisia.
"Minä voen kanssa avittoo", Vilho sanoi. "Ee sitä piä heti piästee mänemään. Lysti loppus lyhyveen."
"Entä, jos se onkin ihan mukava?" Jussi ehdotti. "Saattaa vaikka ruveta mielellään töihin. Onhan se sille vaihtelua."
"Ee, kyllä siitä tulloo ihan hirveetä", Vilho sanoi. Otto ei ollut varmaan ikinä nähnyt häntä yhtä innostuneena.
"Minä jo mietinnii, ettee Otosta oekeen seorapoejaks oo. Mutta orjapiiskurihan sinä oot iha syntyjäs."
Ei kai Oton auttanut vielä vaipua synkkyyteen. Kesään oli sentään paljon aikaa. Suunnitelmat ennättäisivät muuttua moneen kertaan, kun joku tulisi järkiinsä. Ja kaipa poika voisi tosiaan vaikka yllättää Oton.