"Taidan olla ihastunut sinuun. Onko myöhäistä sanoa nyt?"
Alli oli sanonut sen.
Valpuri horjahti askelen taaksepäin. Hänen päänsä kumisi hetken tyhjänä. Sitten hän yhytti ainoan järkevän vastauksen. Hän ei ollut kuuna päivänä ajatellut, että Alli alkaisi sentään näin häijyksi. Ei jumalauta...!
"Mitä hittoa?" Valpuri sai älähdettyä. "Pidätkö sinä minua noin tyhmänä?"
Alli räpytteli silmiään kovinkin hämmentyneen näköisenä.
"Mitä?" hän kysyi käsi rinnallaan. Ihan kuin hän olisikin yllättäen ollut tilanteen uhri. Itse hän oli alkanut soppaa keitellä.
"Luulit varmaan, että uskoisin!" Valpuri huudahti. "Onko minua hauska kiusata?"
Oli rumaa, kun Allin tapainen lukenut tyttö julkesi teeskennellä tyhmää. Valpuri sai tarpeekseen. Hän kääntyi lähteäkseen.
"Odota, Valpuri, minä..." Alli yritti vielä, mutta Valpuria ei kiinnostanut.
"Oletko miettinyt, että minä olen koko ikäni..." hän aloitti.
"Kuuntelisit nyt!" Alli keskeytti. Hyvä niin, sillä Valpurin ääni olisi melko varmasti horjahtanut seuraavassa tavussa.
"Anna olla!" Valpuri huusi vastaan ja paineli metsään.
Alli antoi tosiaan olla. Hän ei edes seurannut Valpurin perässä vesakkoon. Siinä hän sentään teki oikein. Aivan niin kuin Valpuri oli toivonutkin. Totta kai hän tahtoi voida vain häipyä. Ilman, että kukaan välitti lähteä perään ja selittää asioita parhain päin. Ei hän olisi sellaista tarvinnut.
Mitä tässä olisi enää voinutkaan selittää?
Luuliko Alli tosiaan, että Valpuri olisi alkanut heitellä kärrynpyöriä riemusta hihkuen? Että hän olisi pentumaisuuksissaan uskonut mitä tahansa? Janonnut tuollaista tunnustusta niin paljon, että olisi tarrautunut siihen turhia miettimättä?
Silloin Alli oli juossut Valpuria karkuun. Pelännyt häntä kuin petoa. Sittemmin Valpurista oli ilmeisesti tullut Allille omituinen arka sirkuseläin, jota oli hauska härnätä makupalalla.
"Taidan olla..."
Niin varmaan! Olipa otsaa!
Valpuri potkaisi pikkukiven tieltään. Kiukku ei vieläkään suostunut kuumenemaan, vaan valui haaleanniljakkaana pitkin sisuskaluja. Hänen ei enää tarvinnut haikailla Allin perään, eikä siihen ollut syytäkään. Tyttö oli kymmenen kertaa ilkeämpi kuin hän olisi koskaan osannut kuvitella. Valpuri ei itse asiassa olisi halunnut uskoa koko juttua todeksi. Hän halusi nopeasti pois saarelta, vaikka sitten lentäen. Ehkä hän lähtisi koko Liekinniemestä. Varmasti lähtisi.
Hetken synkeän paarustuksen jälkeen Valpuri tupsahti tiheiköstä laakealle rantakalliolle.
Vene ajelehti edelleen julkeasti keskellä selkää - luonnollisesti väärään suuntaan. Lokki kaarteli sen ympärillä kiinnostuneena. Kohta se lentäisi juoruilemaan kavereilleen, ja ne käkättäisivät porukalla Valpurin avuttomuudelle. Tyttö jäi suosiolla aloilleen odottamaan kohtaloaan.
Ennen pitkää Alli luonnollisesti etsiytyi Valpurin luo. Valpuri katsoi, kun hän astui tuuliselle kalliolle. Virvaliekki. Valpurin silmiin sattui. Oliko liikaa, jos ihminen tahtoi olla edes pienen hetken rauhassa?
"Valpuri", Alli sanoi.
"No mitä?" Valpuri tiuskaisi ja kääntyi vastahakoisesti katsomaan Allia. Tyttö oli luonnollisesti edelleen uskomattoman ihana. Valpurin sydän ei kerta kaikkiaan oppinut minkäänlaisen mukiloinnin jälkeen.
"Kuuntelisitko sinä nyt?" Alli kysyi.
Hän katsoi niin paljon samoin kuin silloin joskus, että Valpuri lankesi väkisinkin.
"Sano sitten", hän tuhahti. Kaipa hän kestäisi kuunnella tytön juonitteluja vielä tämän ainoan kerran. Alli nyökkäsi kiitollisena. Valpuri tunsi itsensä vähän pahaksi ihmiseksi, vaikka Allihan tässä...
"Aloitin äsken huonosti. Tarkoitin ennemminkin sanoa, että..." Alli aloitti.
Mitähän, mahdollisesti? Äskeisen sijaan? Valpuri ei keksinyt nopeasti viiltävämpää tapaa pilkata toista heidän tilanteessaan. Hän jäi silti odottelemaan. Alli etsiskeli jälleen varmuuttaan. Lopulta hän sai sen ylleen, mutta vain puolittain; katse ei hehkunut yhtä ylväänä kuin yleensä.
"Sinä et tiedä, miten pahoillani minä olen siitä, mitä sanoin silloin", Alli sanoi hitaasti. "Se oli kamalaa, ja minä pyydän anteeksi."
???
Tätä Valpuri ei ollut odottanut. Hän yritti varautua tulossa oleviin kommervenkkeihin, mutta samalla tilanne vaikutti läpeensä aidolta, vaikkakin epätodelliselta - ja järjettömältä. Sama aitous oli tosin väikkynyt äskenkin: Valpuri oli hetken vakavissaan luullut, että Alli tunnusti tunteitaan. Tyttö oli selvästi hyvä teeskentelemään. Mutta ei kai anteeksipyynnön peruminen ollut kenenkään täysijärkisen mielestä antoisaa huvia? Toisaalta, miksi Alli olisi pyytänyt vakavissaan anteeksi, kun oli juuri äsken... Valpuri suostui joka tapauksessa kääntymään hieman enemmän Allin puoleen. Hän ei ollut ennenkään älynnyt tämän jokaista mielenliikettä. Alli hypisteli helmaansa, mutta katsoi Valpuriin jatkaessaan:
"Minä en oikeasti ole sitä mieltä. En todellakaan, kaikkea muuta. Minä vain... yllätyin. Tai oikeastaan... No, niin."
Varmuuden viitta valahti Allin hartioilta puolivälin tienoilla. Hänen sanansa kompuroivat ja hänen hämmentynyt, melkein avuton katseensa harhautui kallionkoloihin. Hän yritti selvästi sanoa jotain vaikeaa ja painavaa. Valpurista alkoi tuntua julmalta tuijottaa tuimasti. Kun mietti, miten Alli yleensä... Kai hän saattoi vaikka tarkoittaakin sanojaan. Mutta sittenhän, Allihan...
"On totta, etten minä ajatellut sinusta... sillä tavalla, mutta se nyt ei tietenkään oikeuta sitä, mitä tein. Tai mikään", Alli sanoi. Hänen katseensa käväisi Valpurissa, mutta vaipui lauseen lopussa jälleen kalliolle. Valpuri katsoi tyttöä, ja hänen sydämensä tienoilla läikähti sanomattoman lämpimästi. Se sai tällä kertaa kelvata todisteeksi. Valpuri päätti uskaltaa uskoa. Alli pyysi todella anteeksi.
Hän pyysi anteeksi. Silloinhan hän ei... he eivät...
"Kai uskot, että minusta oli ihanaa olla sinun ystäväsi", Alli jatkoi.
Tämä oli jo vähän liikaa. Hän ja Alli eivät kai olleet parhaimpina päivinäänkään puhuneet ystävyydestä, saati... ihanasta ystävyydestä. Herra Jumala... Oliko Alli ollut sitä mieltä, silloin, edelleen...? Valpurihan oli luonnollisesti pitänyt heitä vaikka minä, mutta sittemmin hän oli päätellyt raahanneensa vastahakoista Allia paikasta toiseen sekavissa tunnehuuruissaan.
Allin ilme kävi entistäkin vaikeammaksi. Punersivatko hänen poskensa oikeasti?
Valpurin olisi kai pikkuhiljaa kuulunut sanoa jotain johonkin väliin, mutta hän ei osannut muuta kuin seisoa ihmettelemässä.
"Jos mitenkään... Minulla on niin kurjaa, kun sinä et... No, tuota, minulla on ikävä sinua", Alli sanoi.
Ei. Ei, ei, ei... Eihän tämä enää... Ikävä? Kurjaa, kun sinä et?
Valpuri oli nähnyt heidän välirikkonsa jälkeen eräänkin tämän tapaisen haaveunen, mutta että...
Epäilykset yrittivät hiipiä takaisin, mutta Valpuri hätisti ne saman tien pois. Hän ei ollut koskaan nähnyt Allin silmissä yhtä hauraan avointa katsetta, juhannuksenakaan. Tyttöä ei oikein edes ollut tunnistaa.
"Tiedän, että viivyttelin tätä kamalan kauan ja että tämä kuulostaa silti hirveältä, mutta jos mitenkään vielä... haluaisin, että puhuisimme taas niin kuin silloin", hän sanoi ja jäi katsomaan Valpuria huulet jännittyneenä viivana. Valpuri joutui henkäisemään. Ei tainnut olla mitään, mitä hän olisi halunnut enemmän juuri nyt. Tai ikinä. Tietysti hän antaisi anteeksi, eihän siitä olisi kuulunut olla epäilystäk...
Valpuri oli jo vähällä syöksyä sovintoon pentumaisella innolla, mutta sai viimehetkellä napattua itseään niskasta. Juuri nyt kaikki mennyt tuntui harvinaisen mitättömältä, mutta Alli oli kuitenkin satuttanut Valpuria pahemmin kuin kukaan ikinä ja tehnyt hänen elämästään hirveää moneksi viikoksi. Vielä hetki sitten Valpuri oli ollut korviaan myöten täynnä koko tyttöä. Alli oli tosiaan ollut anteeksipyynnön velkaa, juuri näin perinpohjaisen ja tuskaisen. Heidän välinsä eivät välttämättä toipuisi tästä kovin nopeasti, vaikka tulevaisuus nyt näyttikin satumaisen valoisalta.
"No, joo, tai siis... Tuota...", Valpuri kakisteli. "Kävihän se kyllä melko pahasti, mutta... En minä... jos sinä nyt kerran, niin... kyllä se minulle käy. Että puhutaan."
...Sepä kuulosti harvinaisen sujuvalta. Valpuri oli joka tapauksessa kiitollinen, että sanat olivat tipahdelleet ulos suunnilleen täysijärkisinä, vaikka riemu ja tutisuttava innokkuus loistivatkin nolosti niiden läpi.
"Kiitos", Alli henkäisi huojentuneena hymyillen. Hänen hartiansa laskeutuivat hitaasti rennolle korkeudelle. Hänenlaisensa tyttö ei kai pahemmin joutunut tilanteisiin, joissa häntä olisi vaadittu pyytämään anteeksi.
Mitäs nyt? Nythän he voisivat...
Valpuria kaihersi vielä yksi asia. Sitä ei voinut jättää sikseen.
"Mutta mitä hittoa tuo tuolla sitten oli?" hän kysyi huitaisten kädellään heidän tulosuuntaansa.
Allin ilme kävi saman tien jälleen vaikeaksi. Valpurin olisi ehkä kuitenkin ollut parempi kysyä myöhemmin.
"No, se... tuota..." Alli takelteli. "Sanoin kai liian aikaisin."
Jaaha. Vai niin.
"Älä kehtaa", Valpuri tuhahti tympääntyneenä. "Mitä se oli?"
Alli yritti urhoollisesti pitää katseensa Valpurissa.
"Minä tiedän, että meillä on ollut vaikeaa. Sitä voi olla vaikea uskoa", hän sanoi.
"Mitä voi olla vaikea uskoa?" Valpuri kysyi.
Alli huokaisi tuskaisesti.
"Sitä, että minä...", hän aloitti ja hiljeni.
Valpuri ymmärsi, mitä hän tarkoitti, muttei oikein mitään muuta. Hänen päässään raksutti hitaammin kuin aikoihin. Palaset eivät sopineet millään yhteen. Alli halusi heidän olevan ystäviä, ja silti hän oli väittänyt, ja nyt hän väitti edelleen, vaikka he olivat juuri sopineet...
Valpuri katseli hetken aaltoja, vaikkei oikeastaan nähnyt mitään. Hän ei kai voinut päätyä kuin yhteen lopputulokseen. Se oli kuitenkin täysin järjetön.
"Meinaatko sinä muka nyt tosissasi väittää, että tarkoitat, että...?" Valpuri hapuili kysymystä tiiraillen venettä, jonka kokkaan lokki oli istahtanut.
Aurinko pilkotti pilvien lomasta.
"Kyllä", Alli sanoi.
"Etkä", Valpuri tokaisi.
"Minulla on ollut aikaa miettiä. Olen kai ajatellut niin jo jonkin aikaa."
Valpurin ajatukset jäivät seisoskelemaan aloilleen uskaltamatta käsittää mitään tai liikahtaa mihinkään suuntaan. Hänestä tuntui, että koko juttu vain sekoittaisi hänen päänsä.
Alli liikahti hieman lähemmäs.
"Minä tosiaan tahtoisin, että sinä olisit minulle se joku tietty", hän sanoi, ja lisäsi hiljempaa: "En minä oleta, että sinä haluaisit vieläkin..."
Valpuri säikähti tolkkuihinsa. Hän ei tiennyt, mistä oli kyse, mutta ainakaan sitä ei saanut viedä häneltä pois.
"Ei! Ei se sitä ole!" hän kiljaisi. "Minähän nyt tykkään sinusta varmaan aina, mutta mitenkä sinä muka..."
Valpuri hiljeni ja tunsi naamansa käyvän punahohtoiseksi. Allin kasvoilta taas loisti maailman sievin ja valoisin ihmetys. Kaipa hän oli... hyvillään?
"Sinä siis...", hän aloitti.
"Mitenkäs minä nyt en", Valpuri mutisi.
He katsoivat toisiaan silmiin. Allin huulille kipusi pieni hymy. Hänen lemmikinsiniset silmänsä näyttivät sievemmiltä kuin yhdessäkään Valpurin unikuvassa.
Hekö... Mitä he...?
Valpurin päähän mahtui kerralla vain yksi ajatuksen kulma, ja sekin epämukavasti.
"En minä oikein... mitä tässä oikein tapahtuu?" hän ähkäisi.
Alli näkyi olevan vähän paremmin perillä tapahtumista.
"Minä taisin sanoa, että pidän sinusta. Ja sinä... sanoit samaa", hän heläytti sokaisevan hymyn takaa. Hän näytti paljon nuoremmalta kuin yleensä. Ja kauniimmalta, jos mahdollista.
"Ei..." Valpuri henkäisi räpytellen häikäistystä silmistään. "Mitä hittoa?"
Hänen rintaansa pakotti.
Alli astui askelen lähemmäs. Hän tarttui Valpurin käteen.
"Eihän tässä ole..." Valpuri yritti, mutta jäi aloilleen ilman kummempia käskyjä.
Lopulta yksi kokonainenkin ajatus sattui harhautumaan Valpurin päähän. "En minä nyt oikein tätä, kun enhän minä... minähän olen ihan...!" hän kangertelija astui vähän kauemmas Allista. "Tai siis sen hakkasin, ja tuon veneen karkuutin ja... No, äskenkin! Ihan turhasta sinulle, enkä... Minä pilaan suunnilleen kaiken mihin rupean!"
Alli ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän katsoi Valpuria tyynesti ja... jotenkin...lempeästi? Hellästi? Ei sentään?
"Enpä tiedä", hän sanoi hymyillen. "Minä olen nähnyt jotain aivan muuta."
"Milloin muka?"
"Koko ajan."
He unohtuivat taas katsomaan toisiaan silmiin. Valpuri, koska ei kyennyt muuhun, ja Alli kai siksi, että halusi. Hän katsoi Valpuria ja... näkikö hän...
"Huippaa päässä", Valpuri henkäisi.
Alli hymähti ja astui jälleen lähemmäs. Hän tarttui Valpurin toiseenkin käteen.
He olivat lähekkäin.
Herra Jumala.
Valpuri ei uskaltanut räpäyttää silmiään. Hän olisi varmasti havahtunut hereille saman tien. Katse lipesi Allin huuliin. Kai se oli luonnollista, kun tyttö oli häntä pidempi. Eihän Valpuri sentään voisi... ei tietenkään. Vaikka, jos tällaista nyt muka tapahtui...
Laupias taivas, ei.
Ennen kuin hän ennätti ajatella mitään, hän huomasi, ett...
Allin nenä kolahti hänen nenäänsä.
He
HEKÖ...!?
He nojautuivat erilleen ja katsoivat toisiaan hetken sanattomina.
Säikähdys hulmahti Valpurin lävitse aivan liian myöhään. Nyt hän oli viimein pilannut kaiken.
"Herra Jumala!" hän huudahti ja kavahti kauemmas. "Anteeksi! Minähän sanoin, etten osaa..." Alli hymähti hämmentyneenä.
"Minä pussasin sinua", hän sanoi.
"Häh?" Valpuri älähti. "Vahingossako?"
"Ryhdistäydy vähän", Alli sanoi ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse. Hänen katseensa etsiytyi kainona rantakoivikon suuntaan, mutta hänen huulillaan kareili tyytyväinen hymy.
♦
Valpuri oli kaikesta päätellen aika lailla hyvillään tilanteen saamasta käänteestä. Alli oli kuitenkin vähän huolissaan tytön voinnista. Hän tunsi toki itsekin olevansa täynnä hallitsemattomia, ilkikurisia kipinöitä, jotka kirvelivät poskissa. Hän oli päättänyt käsittää enimmät asiat paremmalla aikaa. Ensin hän oli tunnustanut ihastuksensa puolivahingossa, sitten hän oli pyydellyt anteeksi ja sitten hän oli jälleen tunnustanut ihastuksensa. Sen päälle kaikki tämä. Alli oli joutunut repimään itseään enemmän kuin ehkä kertaakaan eläessään, ja se tuntui. Valpurin tilanne vaikutti kuitenkin paljon pahemmalta: hän näkyi pysyvän jaloillaan vain hädin tuskin, ja päätyi seisomaan hyvän aikaa aloillaan ohimoitaan hieroskellen. Alli päätti antaa hänen selvitellä ajatuksiaan: hänen kasvoillaan viipyi ajoittain tarpeeksi räiskyvä riemu.
"Joo, no... tuota...", Valpuri lopulta sanoi ja katsoi Alliin. "Me siis nyt, kai..."
Tyttö puri huultaan. Hänen kasvonsa paloivat punaisina ja tuuli viskoi hänen kurittomia tummia hiuksiaan hänen kasvoilleen. Alli yllättyi taas siitä, miten lähellä olisi halunnut olla. Viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut itsestään lukemattomia uusia asioita.
"Me siis... pussattiin. Ja sinä... haluat olla minun kanssa?" Valpuri jatkoi.
Alli tunsi voimakkaan jysähdyksen sydänalassaan; vastaus oli pakahduttavan selkeä.
"Kyllä", hän sanoi.
"Etkä narraa?" Valpuri varmisti.
"En", Alli sanoi.
Valpuri oli tavallaan hellyttävä, mutta Alli tunsi myös jotain vaikeampaa. Jotain surun tapaista. Millaisessa maailmassa Valpuri oli elänyt, jos hänen oli näin vaikea antaa itsensä uskoa tähän? Ja kuinka paljon Alli oli rakentanut sitä maailmaa? Valpurihan oli jo kerran kurottanut hänen suuntaansa, ja varmaan monien muiden suuntaan häntä ennen. Nyt tyttö vaikutti viimein maistelevan pieninä paloina todellisuutta, jossa joku kurotti vastaan. Se alkoi ehkä lopultakin tuntua oikealta.
"Voi hitto", Valpuri henkäisi ja katsoi Allia kuin olisi heräillyt unesta. "Oikeasti minun kanssa? Siis niinkin, että...?"
Alli ei tahtonut olla muuten kuin niinkin, että. Hän oli aina osannut tahtoa kovaa.
"Kaikilla tavoilla", hän sanoi.
Valpuri katsoi häntä suu raollaan. Katse venyi. Alli saattoi melkein nähdä, missä vaiheessa totuus viimein sai laskeutua täydellä painollaan. Valpuri painoi kätensä suulleen, ja hänen poskilleen valahti kyyneleitä. Hän pyyhki ne pois hämmentyneenä ja kirosi hiljaa. Alli tunsi olonsa vaikeaksi. Hänen olisi varmaankin kuulunut osata sanoa tai tehdä jotain sopivaa, mutta tunteiden myrskyssä oli vaikea saada kiinni yksittäisistä mielenliikahduksista.
"Kai me sitten..." Valpuri aloitti hetken päästä ja katsoi Alliin avuttomana hymyillen. "Mitä tässä muka kuuluu sanoa?"
Alli ei tiennyt.
"Tule tänne", hän sanoi.
Valpurin totteli.
Pelkät kädet yhdessä, mutta ne tuntuivat paljon enemmältä. Alli sulki silmänsä ja nojautui lähemmäs. Valpuri tuntui auringonpaisteelta. Nuotion loimulta.
Lopulta Valpuri katkaisi loputtoman hetken.
"Miten meidän nyt sitten... pitäisi olla?" hän kuiskasi katsoen veneen suuntaan. Tiira oli istahtanut lokin seuraksi.
"Älä minulta kysy", Alli henkäisi. Hän ei ollut ajatellut mitään tätä pidemmälle.
Mutta, juuri nyt...
Alli kohotti Valpurin käden poskelleen.
"Jatketaanko tästä?" hän kysyi.
Valpuri yritti ensin liikauttaa kättään kauemmas, mutta antoi sen kuitenkin jäädä, jopa silloin kun Alli siirsi kätensä pois. Kosketus oli aivan yhtä kevyt ja hellä kuin ensimmäisellä kerralla. Valpurikin näkyi vähitellen tottuvan siihen: enin jännitys karisi hänen katseestaan, ja jäljelle jäi hämmentynyt hymy. He katselivat toisiaan jälleen ihmetellen ja käsittämättä. Jokainen ele oli uusi ja ensimmäinen, historiallinen ja mullistava. Alli tunsi olonsa yllättävän huteraksi. Siitä huolimatta, hän...
"Etkö sinä olisi aikonut jotain muutakin?" hän kysyi. Hän ymmärsi tavallaan, että häpeäisi itseään heti kun hänen päänsä selviäisi vähänkin. Vaikka olihan hän jo äsken... Valpuria... Alliko? Herran tähden. Niinpä kai.
"En minä nyt niin tiedä, olisinko..." Valpuri kierteli, mutta jätti sen onneksi sikseen.
"Oikeastiko minä saan?"
"Sinun pitää", Alli sanoi. Hän tahtoi.
Valpuri nielaisi ja kohensi asentoaan. Hän kumartui hieman lähemmäs.
Nojautui jälleen kauemmas.
"Voi luoja..." hän henkäisi.
Hän sulki silmänsä, vähän liian tiukasti, ja kuroi välimatkan umpeen kerralla.
Hellä. Uskomattoman kaino. Pikainen.
Tällä kertaa Valpuri ei pyrkinyt karkuun irrottauduttuaan, mutta ei hän varmaltakaan näyttänyt.
"En minä oikein osaa", hän sanoi.
"Vai niin?" Alli sai henkäistyä mielenliikutukseltaan. "Sittenhän sinun täytyy harjoitella paljon."
Valpuri ei näyttänyt haluavan väittää vastaan.
Päivä alkoi kuitenkin vähitellen tosissaan kieputtaa päitä pyörälle. Tytöt seisoskelivat suosiolla vierekkäin puhumatta mitään ja katsellen toisiaan. Allin jalat tutisivat. Kaikki tuntui ihmeelliseltä, jotenkin irtonaiselta ja epätodelliselta. Keskeneräiseltä. Miten meidän nyt sitten pitäisi olla? Ongelmat tai inhottavat tosiasiat eivät vielä päässeet lähelle, vaikka Alli joutui myöntämään, että ne odottelivat varjoissa. Hän ei tiennyt, miten he ikinä voisivat...
He pitivät toisistaan. Alli ei ollut pitänyt kenestäkään tässä sävyssä.
Hän halusi...
Hän halusi enemmän kuin koskaan. Monenlaisia, pakahduttavia asioita.
Liike silmäkulmassa kiinnitti Allin huomion. Joku souti veneellä jonkin matkanpäässä selällä. Alli osoitti hänet Valpurille, joka kääntyi myös katsomaan.
"Lähdetäänkö me pois?" Valpuri kysyi. Äänessä taisi kuultaa pienoinen pettymys. "Vaikka mitäpä me tännekään."
Tyydyttyään pelastettavaksi Valpuri käveli saman tien vesirajaan. Hän rääkäisi täyttä kurkkua hoin veneen suuntaan ja huitoi käsillään. Soutaja näkyi kääntyvän katsomaan heihin päin.
"Souda tänne!" Valpuri huusi.
Venemies aikaili hetken, mutta alkoi sitten kääntää venettään.
"No niin", Valpuri sanoi tyytyväisenä. "Sehän kävi näppärästi."
Ilo oli lyhytaikainen. Kun soutaja ehti hieman lähemmäs, tytöt nimittäin tunnistivat hänen vaaleat kutrinsa kutakuinkin samalla hetkellä. Valpuri painoi kämmenen otsaansa.
"No voi sun...", hän voihkaisi. "Ilmari."
Alli tyrskähti. Valpurin äänensävy ja heidän käsittämätön päivänsä ja Allin Ilmari-kuviot ja kaikki.
"Hei, nyt!" Valpuri nuhteli. "En varmaan rupea tuon pelastettavaksi. Menen piiloon ja jään tänne."
He katsoivat toisiaan - ja purskahtivat nauruun. Alli ei ollut lopultakaan täysin ymmärtänyt, kuinka paljon oli kaivannut sitä; Valpurin ihanaa räkätystä yhtä paljonkuin omaa riemuaan. Kaikki sekavuus purkautui kerralla. Ilmarista tilanne mahtoi tosin näyttää kummalliselta. Alli koetti vakavoitua nopeasti, jottei tämä sentään alkaisi epäillä heidän hätänsä olevan huiputusta. Valpurikin nieleskeli vähitellen oman tyrskeensä.
"Sinulla on hirveän nätti nauru", hän sanoi hiljaa kohentaessaan takkinsa kaulusta.
Alli taisi olla melko onnellinen.
Ennen pitkää Ilmari sai soudettua veneensä rantaan. Valpurin näkeminen vaikutti huvittavan häntä.
"Kaikkialle sinä hunsvotti ehditkin", hän virnisti tytölle. "Ja Allikan kanssa."
Alli nyökkäsi tervehdyksen. Ilmarin pelastamaksi tuleminen ei tuntunut hänestäkään enää kovin huvittavalta. Onneksi tämä ei kiinnittänyt häneen kummempaa huomiota, vaan keskittyi haaksirikkoon.
"Tuonneko neitien vene karkasi?" hän kysyi tuttuun, juuri ja juuri siedettävän holhoavaan sävyynsä.
"Sinne", Valpuri tokaisi ykskantaan. Hän risti kätensä rinnalleen ja nyökkäsi veneen suuntaan. "Kantaako tuo sinun kopukkasi kolmea?"
Taas mentiin. Ilmari hymähti kuivasti.
"Eiköhän."
Valpuri astui arvioimaan venettä. Hän oli jotenkin ihan eri polleaa tyttöä. Allia huvitti.
Valpuri totesi veneen tarpeeksi hyväksi itselleen ja Allille, joten he nousivat kyytiin. Valpuri arpoi paikkaansa moneen kertaan, mutta päätyi lopulta istumaan perätuhdolle melojaksi. Alli asettui keskelle, selin Ilmariin. Hän tunsi olonsa hieman tukalaksi istuessaan toimettomana neitona toisten kyydittävänä, etenkin näiden kahden. Ilmarin läsnäolo muistutti monista asioista. Alli ei ollut enää joutanut ajattelemaan suhdettaan isännän poikaan - ja mitäpä ajattelemista siinä olisi ollutkaan. Mitä nyt Allia hävetti hieman, että hänestä puhuttiin yhtenä Ilmariin haksahtaneista tytöistä. Että Ilmari oli kuulemma se, joka oli saanut hänen sydämensä sulamaan. Alli ei tiennyt, mitä Ilmari ajatteli hänen ajattelevan, mutta hän näki heidän suhteensa päättyneenä kaupanhierontana.
Päättyneenä.
Valpuri meloi keskittyneenä.
Alli tahtoi olla hänen kanssaan. Tietysti kaikki järjestyisi, sitä oli turha murehtia. Alli oli järkevä ihminen. Hän pohtisi asioita ja keksisi keinon päästä eteenpäin - jos enää tahtoisi. Ehkä heille molemmille. Ihmiset tekivät kaiken aikaa asioita, joiden olisi pitänyt olla mahdottomia.
He sitoivat Liekinniemen veneen Ilmarin veneen perään ja soutivat lopultakin Liekinniemen rantaan. Valpuri auttoi Allin kädestä pitäen pois veneestä ja pysyi aivan hänen rinnallaan, kunnes Ilmari sai lausuttua kohteliaat hyvän jatkon toivotuksensa ja soudettua hyvän matkaa poispäin.
Tytön omistava käytös oli lähinnä huvittavaa, mutta ei hän kai ollut täysin väärässä, jos tahtoi ajatella voittaneensa Allin itselleen. Alli ei tosin ollut mikään palkinto. Hänen täytyisi sitä paitsi kertoa Valpurille, etteivät muut kosijat olleet saaneet pienintäkään sijaa hänen sydämessään. Ehkä sen aika olisi sitten, kun tyttö olisi saanut sulateltua tähänastiset järistykset.
Alli ja Valpuri lähtivät nousemaan mäkeä hätkähdyttävän erilaisella mielellä kuin olivat laskeutuneet sitä aamulla. Puolivälissä rinnettä Valpuri pysähtyi ja kääntyi Allin puoleen.
"Siellä voisi olla vieläkin ihan nättiä siellä metsäpaikassa", hän sanoi.
Alli hymyili.
"Täytyy käydä katsomassa."
♦
Tämä luku nyt vähän venähti, puolitoista kertaa tavanomaisen mittaiseksi (3000 sanaa), mutta tuskinpa se haittaa. ;D Loppu alkaa muuten olla käsillä: tämän jälkeen kirjoitan vielä yhden luvun, ja sitten tarina on taputeltu.
Valtavat kiitokset kaikille kaiken muotoisista huomionosoituksista! :)