Aamuruoalla Valpuri koetti vaivihkaa lusikoida puuroa suuhunsa samalla, kun kuunteli tarkkaavaisena (ei siis lainkaan rättiväsyneenä) päivälle suunniteltuja töitä. Tällä kertaa tarjolla oli jotain erikoisempaakin. Järven toisella puolella oli nimittäin emännän sukulaisten tila, ja emännällä oli heille kiireellinen kirje. Se olisi luonnollisesti perillä nopeimmin, jos sen soutaisi suoraan selän yli. Kun soutajasta tuli kyse, katseet kohdistuivat heti Valpuriin. Homma oli selvästi jo varattu hänelle, ja hyvä niin. Hän ei ollutkaan vielä päässyt käymään kaukana Liekinniemen rannasta. Säässäkään ei ollut valittamista: sininen taivas loisti pilvien lomasta ja vilpoisat tuulenhenkäykset nostattivat pientä lainetta.
"Minä lähden mielelläni", Valpuri sanoi. Päivästä tulisikin parempi kuin hän oli osannut kuvitella.
"Kukas sinun mukaasi?" emäntä kysyi. Sen lisäksi, ettei Valpuri tuntenut suuntaa, häntä ei kai uskallettu päästää vieraalle tilalle ilman vahtijaa. Valpuri vilkaisi kysyvästi ensin Väinöä. Sitten Inkeriä. Eihän hänellä oikein ollut muitakaan vaihtoeht...
"Allihan voisi lähteä, kun on käynyt siellä ennenkin."
Anteeksi mitä? Valpuri oli vähällä tukehtua puuroonsa. Jumalauta, Väinö!
Renki ei selvästikään älynnyt, miten paha tilanne oli. Näytti vielä velmusti tyytyväiseltä, mokoma. Hyvä, kun tytöt sietivät olla samalla tilalla. Pöydässäkin he istuivat mahdollisimman kaukana toisistaan, ja Valpuri sijoitti vielä Väinön näköesteeksi. Sitten eräs puhui heitä järvenselälle samaan veneeseen?
Valpuri tyytyi hymähtämään ehdotukselle tuskaisesti. Hänen erottamisensa oli ollut sen verran hilkulla, ettei hänellä enää ollut kummemmin varaa vaikuttaa epävakaalta isäntäväen silmien alla.
"Niin, Alli tosiaan osaisi opastaa", emäntä sanoi.
Valpurin niskaan kihosi hikeä, mutta hän yritti pitää ilmeensä tavallisena.
"E-en minä oikeastaan ehdikään..." hän sanoi.
"No mutta?" emäntä ihmetteli. "Minulle käy aivan mainiosti, että muut työt odottavat sen aikaa."
Emännän katse oli kyllä tavallaan lämmin, mutta se tuntui myös näkevän suoraan Valpurin sisimpään. Siinäpä mahtoikin olla ihmeteltävää, varsinkin kun Valpuri sattui epähuomiossa vilkaisemaan Alliin ja tämä sattui katsomaan takaisin.
"No joo. Kai se... käyhän se sitten", Valpuri mutisi heikosti.
"Sopiiko Allille?" emäntä kysyi.
Ilmeisesti Alli nyökkäsi, sillä emäntä alkoi kuvailla tehtävää tarkemmin. Valpuri tuijotti lautastaan. Hänellä ei ollut enää ollenkaan nälkä.
Ruoan jälkeen Valpuri tarrasi Väinöä käsivarresta talon kulmalla.
"Voi hitto, minkä järjestit!" hän kähisi; selkkaus ei saanut herättää huomiota, mutta Valpuri ei voinut antaa asian olla. Hän olisi saanut teljetä Väinön ja Inkerin kesän alussa yöksi Inkerin aittahuoneeseen, eikä sekään olisi ollut yhtä paha kuin tämä. Väinön ja Inkerin juttu olisi vaikka voinut lutviutua, mutta tämä oli kuolemaksi. Väinö ei kuitenkaan näkynyt älyävän tilannetta.
"Mitä? Samahan Allin on lähteä. Minulla piisaa varmaan muita hommia", hän kuiskasi.
Teeskenteli tyhmää.
"Ihan varmaan piisaa, Inkerin kanssa", Valpuri puuskahti häijysti. Hän tuijotti Väinöä vaativasti, kunnes tämä sulki silmänsä huokaisten.
"No, anteeksi. Mietin vaan, että siinä olisi hyvä tilaisuus", hän sanoi.
"Enkö minä sanonut, että Alli inhoa minua?" Valpuri voihkaisi.
"Pitäähän sinun joskus kuitenkin pystyä tekemään töitä sen kanssa", Väinö sanoi.
Kieltämättä kelvollinen huomio.
"Joo joo, totta kai, mutta ei vielä", Valpuri sanoi.
Väinö näytti vähän vaikealta. Hän taisi viimein ottaa tytön ahdingon suunnilleen tarpeeksi vakavasti.
"Eihän sinun ole pakko puhua sen kanssa", hän sanoi. "Käytte vaan nopeasti."
"Nopeastipa siellä käydään, soutupelillä..." Valpuri valitti. Narina alkoi kuitenkin tuntua jo vähän liialliselta, joten hän antoi olla: "No joo. Hyväähän sinä kai tarkoitit. Meidän pitää varmaan vähitellen ruveta lähtemään."
Valpurin jalat väittivät vastaan. Hän oli samaa mieltä niiden kanssa, mutta kääntyi kaikesta huolimatta kohti rantaa.
"Tuota", Väinö keskeytti hänen vastahakoisen talsimisensa alkuunsa. "Kannattaa sinun yrittää puhua sille, jos vaan voit. Te olitte kuitenkin niin hyviä kavereita."
Tietysti, tietysti... Väinö luuli kaikkea niin helpoksi. Valpuri huokaisi ja äännähti jotain myöntävän tapaista.
Olivathan Alli ja Valpuri kai olleet hyviä kavereita, mutta... Valpuri oli vähitellen ymmärtänyt myös vähän suuttua Allille. Olisi tilanteen voinut paremminkin hoitaa, vaikkei halunnutkaan heilastella! Mihin Valpuri muka niin palavasti tarvitsi ihmistä, joka kaiken jälkeen sanoi hänelle jotain sellaista? Jos kohtaus oli häpeäksi jollekulle, niin Allille. Valpurihan oli itse asiassa ollut uskomattoman rohkea saadessaan suunsa auki.
...Tällaisia asioita hän yritti uskotella itselleen. Alkukesän sekavuus oli kuitenkin palannut takaisin. Alli oli kamala, mutta silti niin ihana, ja itse asiassa Valpuri taisi todellakin olla melko hirveä ihminen ja vähän samaan tapaan rohkeaa oli varmaan myös hyökätä hakkaamaan tuntemattomia ihmisiä, jäkä jäkä. Valpuri koetti kuunnella ajatuksiaan vain puolella korvalla. Niistä ei ollut hänelle mitään hyötyä, jos ne eivät aikoneet yksissä tuumin auttaa häntä unohtamaan Allia.
Alli saapui rantaan vähän Valpurin jälkeen, kirje kädessään. Totta kai emäntä oli antanut sen juuri Allille. Valpuri olisi kuitenkin epähuomiossa myynyt sen ja käyttänyt rahat korttipelissä, tai jotain. No, eipä hän toisaalta olisi itsekään luottanut hyypiöön, joka oli likimain koko pitäjässä arvaamattoman rikollisen maineessa. Alli vaikutti sentään suostuvaiselta tulemaan Valpurin mukaan. Hän asettui odottavasti katselemaan, kun Valpuri tarkasti venettä. Kun se viimeinkin oli lähtökunnossa ja jo puoliksi vesillä, Valpuri kääntyi vastahakoisesti Allin puoleen.
"Tuota... menetkö sinä edeltä?" hän kysyi.
Alli nyökkäsi vakavana.
"Kyllä, kiitos", hän sanoi, ehkä kohtalaisen ystävällisestikin.
Hän nousi veneeseen ja käveli turhia hoipertelematta paikalleen perätuhdolle.
He olivat puhuneet toisilleen.
Valpurin oli ehkä vähän säälittävää ilahtua moisesta, mutta parin viikon tauon jälkeen äskeinen sananvaihto tuntui suunnilleen ihmeeltä. Ja totta kai Allin ääni oli edelleen uskomattoman sievä - riippumatta siitä, mitä tyttö oli sanonut sillä silloin rannalla.
Valpuri pukkasi veneen kokonaan vesille, kapusi kyytiin ja aloitti piinallisen loputtoman soutu-urakkansa parilla suuntaa hakevalla pintasipaisulla. Alli osoitti määränpään. Se ei onneksi ollut kaikkein kaukaisimmalla vastarannalla, sillä, joka Liekinniemestä katsottuna kapeni viivaksi. Päärakennuskin erottui, kun katsoi tarkasti. Valpuri oli itse asiassa joskus tullut miettineeksi, keitä tilalla asui. Jos matkaseura olisi ollut vähemmän tuskallista, hän olisi saattanut olla hyvinkin innoissaan päästessään tarkastamaan asukkaat omin silmin. Mutta ei voinut mitään. Valpuri soutaisi selän yli ja takaisin. Sitten hän saisi olla rauhassa. Illalla pitäisi käydä katsomassa verkot. Sen ajatteleminen piristi vähän. Viime kerralla saaliiksi oli tullut pari kuhaakin.
"Pitäisikö minun meloa?" Alli kysyi, kun he olivat päässeet verkkojen ylitse.
"Ei tarvitse", Valpuri tokaisi.
Muutaman aironvedon jälkeen Alli tarttui joka tapauksessa toimeen, eikä Valpuri kehdannut kieltääkään. Alli ei luonnollisesti ollut huono edes melomisessa. Vene kulki suoraan, vaikka Alli meloi vain toiselta puolelta. Hän olisi varmasti ollut hyvä venehommissa Valpurin kanssa, tai oikeastaan, tässähän he parhaillaan... Järvituuli liehutti Allin irtonaisia hiussuortuvia. Vielä joskus vastaava tilanne olisi saanut Valpurin tukehtumaan onneensa. Hehän olivat vähän kuin pariskunta. Samassa veneessä, yhdessä matkalla samaan paikkaan. Etäältä ei olisi erottanut. Mutta kun...
Totta kai Valpuriin sattui.
Jos koko juttua ei olisi tapahtunut, he olisivat edelleen voineet kävellä metsässä vierekkäin, hän ja Alli. Kaikki oli silloin ollut uskomattoman täydellistä, vaikka Valpuri oli muka ollut kärventyvinään. Ilman muuta hän olisi voinut pitää suunsa kiinni. Silloin hänen ei olisi tarvinnut saada tietää, mitä Alli ajatteli hänen tunteistaan. Hän olisi voinut uskotella itselleen lopun ikäänsä, että kaikki muuttuisi heti, kun hän vain saisi kerrottua. Vaikka olihan kaikki kieltämättä muuttunutkin.
"Järvi on niin kaunis tällaisina päivinä", Alli sanoi, kun he olivat suurin piirtein puolivälissä matkalla ensimmäiseen saareen. Valpuria ei paljon huvittanut ihailla maisemia, mutta hän nyökäytti kuitenkin päätään ja äännähti myöntävästi - niin hiljaa, ettei Alli varmaankaan kuullut mitään. Olihan järvi aina kaunis, ja niin oli Allikin, kaikesta huolimatta. Valpuri olisi edelleen halunnut, että... milloinpa hän ei olisi halunnut kaikenlaista.
Liekinniemi pieneni pienenemistään, vaikkakin tuskaisen hitaasti. Valpuri vilkuili vähän väliä olkansa yli menosuuntaan, mutta määränpääkin pysyi lohduttoman kaukana. Airot hiersivät kämmeniä. Selkää ja käsivarsia kolotti. Soutaminen ei ollut varmaan ikinä ollut yhtä naurettavan vastenmielistä.
"Mitä sinulle kuuluu?" Alli kysyi, ilmeisesti epätoivoissaan, kun matka ei ottanut lyhentyäkseen.
Valpuri puraisi hammasta.
"Ei kummempia", hän sanoi.
Allin olisi pitänyt ymmärtää, ettei heidän tarvinnut koettaa puhua toisilleen väen vängällä. Olisi ollut paljon kivuttomampaa istua suosiolla hiljaa. Tätä menoa Valpurinkin pitäisi alkaa miettiä jotain sanottavaa, joka sopisi heidän nykyisiin väleihinsä. He saattaisivat jopa jutella vähän aikaa jostain, mutta sitten tapahtunut tulisi väkisinkin puheeksi. Alli odottaisi tietysti Valpurin pyytävän anteeksi koko ystävyyttä ja kaikkia toiveitaan, ja siihen Valpuri ei missään nimessä suostuisi. Jossain vaiheessa hän todennäköisesti hyppäisi veneestä.
Hiton Väinö.
Taivaalle lipui hiljalleen lisää pilviä. Ne värjäsivät aallokon pinnan harmaaksi. Valpuri ei oikein osannut välittää ympäristöstään. Hän yritti kyllä epätoivoisesti katsella aironkärkiä ja veneen tervanruskeita pohjalautoja, mutta Allin läsnäolo kiusasi häntä herkeämättä. Hän näki tytön koko ajan vähintään silmäkulmastaan. Usein, kun Valpuri joutui vilkaisemaan Allia, tämä kaiken lisäksi katsoi häntä jotenkin... säälien, kai. Aivan, olihan Valpurin tapaisen hirveän ihmisen elämä väistämättä jotenkin läpeensä kurjaa ja ala-arvoista.
Valpuri ei saanut sanottua mitään.
Lopulta, kun Valpuri oli jo melkein heittänyt toivonsa ja kun hänen sormensa olivat aikaa sitten kangistuneet airon ympärille, kokka suhahti rantahiekkaan. Valpuri kompuroi maille tehdäkseen tietä Allille. Hän tiiraili tarkkaavaisesti ympärilleen, jottei hänen tarvitsisi katsoa Allia enää kertaakaan. Emännän sukulaistila vaikutti suunnilleen samankokoiselta kuin Liekinniemi. Laituri oli tosin paljon näyttävämpi, ja veneitäkin näkyi olevan kolme. Kaiken lisäksi pihapiiri oli pystytty rakentamaan mukavan lähelle rantaa. Päärakennuksen edustalla näkyi hilskaavan lapsia. Valpuri älysi ensimmäistä kertaa miettiä, että olisi oikeastaan kaivannut penskoja myös Liekinniemeen. Edellisellä tilalla hänen jaloissaan oli joka hetki telminyt ainakin kolme ipanaa resuisissa pellavamekoissaan. Niin, edellinen tila... Juuri nyt muistot siitä tuntuivat Valpurista kullanhohtoisilta. Vaikka ruoastakin oli välillä ollut pulaa, kaikilla oli ollut ihmeen hauskaa yhdessä. Liekinniemellä elämä taas oli melkein herraskaista, mutta sitten olivat kaikki tällaiset vihonviimeiset sotkut... Alli, toisin sanoen...
Alli vei kirjeen sisälle tupaan, ja Valpuri odotteli ulkona rappusten juuressa. Penskat ilveilivät hänelle ja hän ilveili takaisin. Yksi kakara olisi ehkä aikonut tulla tekemään lähempää tuttavuutta. Siihen ei kuitenkaan ollut aikaa, koska Alli palasi pian takaisin ulos ja kertoi hoitaneensa tehtävän. Vierailu oli siis ohi. Tuntui kieltämättä vähän hölmöltä lähteä saman tien takaisin rantaan, mutta tytöillä ei ollut syytä viivytelläkään. Valpuri käveli tuttuun tapaan vähän Allin jäljessä. Hän pani merkille, että parikin pihalla puuhastelevaa työmiestä keskeytti askareensa katsellakseen vaaleaa ilmestystä, joka asteli pihan poikki ylväästi kuin mikäkin paronitar salongissaan. Valpuri ei oikeastaan voinut moittia ihailijoita. Olikohan hänkin töllöttänyt samalla tavalla kesän alussa? Ei kai hän töllöttänyt edelleen?
Palattuaan veneen luo Valpuri totesi helpotuksekseen, ettei ollut tällä kertaa syyllistynyt päällekarkaukseen. Hän ei totta puhuen ollut ollut siitä täysin varma etukäteen. Eihän hän näköjään voinut luottaa itseensä ollenkaan. Pihlajaharjulle mennessään hän oli tietysti ollut vähän tolaltaan, mutta ei hän ikinä ollut juossut pieksäjäisiä karkuun. Nytkin olisi tarvittu vain joku lievästi ärsyttävä hyypiö, ja hän olisi hyvinkin voinut...
Oli parempi vain lähteä soutamaan takaisin.
Paluumatkalla tuuli puhalsi kylmästi vastaan. Puhuri kävi kaiken lisäksi koko ajan navakammaksi. Valpurin ei enää tarvinnut miettiä puheenaiheita eikä turhaan tuskailla pitkäveteistä matkantekoa. Hänellä oli täysi työ puskea venettä vasten tyrskyjä, eikä Allillakaan näkynyt olevan helppoa. Suunnilleen puolivälissä selkää keli kävi täysin tolkuttomaksi. Aallot yltyivät vaahtopäisiksi, ja alkoi vihmoa vettäkin. Pisarat ryöppysivät kylminä ja vihaisina, ikään kuin veneilijät olisivat loukanneet niitä henkilökohtaisesti. Lopulta matka tuntui kulkevan enemmän tuulen kuin soudun suuntaan, ja vene kääntyi sivuttain aaltojen keikutettavaksi. Tytöt keinottelivat veneen yksissä tuumin aivan läheisen saaren viereen, mutta puutkaan eivät tarjonneet kaivattua tuulensuojaa.
"Mennään hetkeksi maille", Alli komensi hengästyneenä.
Se oli selvästi viisainta. Valpuri suostui, mutta vain pakon edessä.
Tytöt vetivät veneen vasten rantatörmää ja pelastautuivat turvallisen vakaalle maankamaralle. Ensi töikseen he etsivät itselleen sateensuojan suuren kuusen katveesta. Tilanne oli kieltämättä melko samanlainen kuin...
Ei, Valpuri oli jo muistellut riittämiin sitä iltaa, jona he olivat juosseet sateessa, ja Alli oli...
Tällä kertaa kumpikaan ei ollut kovin riemukkaalla tuulella. He eivät löytäneet sanottavaa, vaan tyytyivät kuuntelemaan sateen kohinaa, aaltojen pauhua ja ukkosta, joka jymisi jossain kaukana, salolla tai kirkonkylällä. Alli seisoi aivan liian lähellä Valpuria, mutta kaipa lähistöllä ei ollut toista yhtä tiheäoksaista puuta. Valpuri olisi hetkittäin siirtynyt mieluummin vaikka taivasalle. Hänen oli vaikea hengittää tukahduttavan vaivaantuneen ilmapiirin läpi.
Kun sade viimein alkoi laantua, Valpuri alkoi tosissaan kaivata takaisin Liekinniemeen, pois kirotun kuusen alta ja Allin viereltä. Hän kiirehti rantaan ja katseli ympärilleen.
Hän katseli ympärilleen vähän tarkemmin.
Ja vähän hätäisemmin.
Venettä ei näkynyt missään.
Lopulta hänen oli pakko kysyä Allilta, joka seurasi perässä helmojaan kannatellen.
"Tuota... muistatko, minne me jätettiin vene?"
"Eikös se..." Alli aloitti hämmentyneenä, muttei sanonut loppuun. Sen sijaan hän osoitti sormellaan järven suuntaan vähän säikähtäneen näköisenä.
Valpuri katsoi ja tunsi vatsansa kohmettuvan.
Niinpä niin.
Siellähän se lipui, muina veneinä jonkin matkan päässä selällä.
Valpuri kirosi ponnettomasti.
Aallot olivat ottaneet veneen huomaansa, kun naru oli jäänyt sitomatta. Uskomattoman naurettava virhe. Sellainen, josta yleensä vain vitsailtiin. Valpuria ei hirveämmin naurattanut. Hän oli jumissa saaressa Allin kanssa. Hän oli junaillut asiansa pahemmin kuin Väinö olisi kuuna päivänä osannut.
"Minä uin sen kiinni!" Valpuri huudahti. Hän tarttui jo takkiinsa heittääkseen sen pois päältään, mutta Alli keskeytti hänet.
"Etkä ui", hän sanoi napakasti. "Hukut, jos yrität tuonne asti. Aallot tuovat sen varmaan lähemmäs."
Valpuri vääntelehti hetken tuskissaan katsellessaan venettä, joka ainakin parhaillaan näkyi päinvastoin kiirehtivän loitommalle. Alli oli silti oikeassa. Valpuri ei ollut kaksinen uimari.
Huokaisten hän lysähti istumaan kivelle. Hänen takamuksensa kastui, mutta se nyt oli pieni ongelma.
"Entä jos ei saada venettä?" hän voihkaisi. "Tilalla ei ole, millä lähteä etsimään."
"Kai joku joskus huomaa meidät", Alli sanoi.
Joku joskus. Sehän mukava.
"Joo", Valpuri mutisi.
He olivat jälleen hiljaa. Pitkän aikaa. Puista tippuvat vesipisarat napsuivat lehtiä ja maata vasten. Aallot nuolivat rantakiviä nyt jo paljon rauhallisemmin. Myrsky oli jäänyt puuskaksi, ehkä ukonilman lapseksi.
Jos tytöt joutuisivat jäämään saareen yöksi, niin kuin Valpurin tuurilla joutuisivat... Mitä he edes söisivät? Mustikoita? Saarissa ei edes ollut jäniksiä, eikä heillä ollut tulentekotarpeitakaan. Näinkö Valpuri lopulta tapattaisi heidät molemmat? Ei, ei kai sentään. Kai järvellä toisinaan souteli montakin venemiestä samana päivänä. Tai tietysti heidät joskus huomattaisiin rannalta. Olisi sentään vähän liian säälittävää heittää henkensä yhden karanneen veneen tähden.
"Tuota, kuule..." Alli sanoi hiljaa. "Siitä päivästä ja siitä, mitä..."
Nytkö!?
"Ei, ei puhuta siitä", Valpuri voihkaisi. Venetuska oli kerrankin jyrännyt hänen mielessään Alli-tuskan yli, mutta ilmeisesti Alli olisi halunnut heidän puivan välejään ja hätätilaa samaan aikaan.
Alli katseli hetken hiljaa selälle, mutta aloitti sitten kuitenkin:
"Silloin..."
Jo on! Valpuri ponnahti seisomaan.
"Minä en oikeasti halua nyt puhua siitä", hän tokaisi katsoen jonnekin Allin kasvojen suuntaan. "Eikä se puhumalla muutu miksikään. Kyllä minä tiedän, minä sinä minua pidät. Kunhan nyt päästään täältä pois, meidän ei tarvitse olla missään tekemisissä."
Alli huoahti.
"En minä...", hän takelteli, mutta tavoitti sitten olemukseensa ja sanoihinsa saman varmuuden kuin Ilmarin edessä juhannuksena.
"Minä en halua sellaista", hän sanoi katsoen Valpuriin.
Valpuri ei enää saanut katsettaan irti Allin silmistä, vaikka yritti.
"Täh?" hän ähkäisi.
Alli vilkaisi pois ja suoristi ryhtiään entisestään.
"Taidan olla ihastunut sinuun", hän sanoi rauhallisesti, katse jälleen Valpurissa. "Onko myöhäistä sanoa nyt?"