Inkeri katseli kauempaa, kun Väinö soitti viulua. Se oli siinä niin uskomattoman taitava, ettei Inkeri tiennyt, miten olisi hillinnyt sydäntään. Siinä oli tosiaan samassa pojassa kaikki, mitä Inkeri oli koskaan osannut toivoa. Maailman hyväntahtoisimmat vihreät silmätkin olivat pelkkä sivuseikka. Yhtä lempeää poikaa olisi saanut etsiä. Miten se jutteli eläimille ja murehti alituiseen Apilan jalkaa... Pihlajaharjun Ilmari oli tietysti eri korean näköinen, ja olihan niitä muitakin, mutta hyvä tavaton, kun Väinö... Se ei olisi ikinä piiskannut hevosta. Kukaan kylälläkään ei osannut sanoa siitä mitään pahaa. Ja sillä oli niin herkät sormetkin, vähän samanlaiset kuin sillä ylioppilaalla, joka oli yhtenä kesänä maalannut tauluja järven rannalla.
Voi, jos Väinö joskus soittaisi Inkerille...
Mutta kun se soitti Valpurille.
Tyttö istui taas Väinön lähellä. Inkeri katsoi niitä ja tunsi taas kerran haaveennuppujensa varisevan maahan. Ne olivat kieltämättä hieno pari, tulivat toimeen niin hyvin. Mutta olihan se nyt vähän säädytöntä...
Inkeri oli katsellut Väinöä koko sen ajan, jonka he olivat palvelleet Liekinniemessä. Hän oli ajatellut, että asiat tapahtuisivat painollaan ajan kanssa. Hänen haaveissaan Väinö olisi huomannut hänet muutenkin kuin yhtenä piikana ja tullut juttelemaan.
Olihan Väinö jo tullutkin, aina joskus ja pieneksi hetkeksi.
Mutta sitten Valpuri oli sotkenut kaiken.
Inkeri oli tajunnut vasta juhannuksena, että Valpuri oli tyttö. Tai olihan hän tietysti tiennyt sen koko ajan, mutta juhannuksena se oli käynyt entistä selvemmäksi. Väinö oli varmaan ollut asiasta perillä jo pitkään. Ne kaksi olivat olleet alusta asti suunnilleen koko ajan yhdessä, eikä Inkeri ollut älynnyt pelätä mitään.
Oivalluksensa säikäyttämänä Inkeri oli viimeinkin päättänyt mennä puhumaan Väinölle, kun väki oli tehnyt lähtöä rantaan. Jos Inkeri vaikka olisi saanut viettää juhannuksen kahden pojan kanssa... Ja pah! Väinö oli totta kai vaatinut Valpuria kävelemään heidän kanssaan kokolle. Mitäpä Inkeri olisi voinut siihen sanoa? Hän oli kuitenkin vielä yrittänyt elätellä toiveita hempeästä illasta. Hän oli jutellut Väinön kanssa mukavia rantaan asti, mutta sitten hän oli käväissyt pienen hetken toisaalla kysäisemässä ystäviensä kuulumisia. Kun hän oli vilkaissut seuraavan kerran, Väinö ja Valpuri olivat tanssineet yhdessä. Hauskaa oli näkynyt piisaavan.
Olisihan se pitänyt arvata, mutta Inkeriin oli silti sattunut vähän.
Ilakoituaan aikansa Valpuri oli vielä tullut oikein asioikseen kehumaan Väinöä ja sen tanssitaitoja Inkerille – selvästikin oikein ihastuneena. Olisi Inkeri toki tiennyt ilmankin, miten onnekas Valpuri oli.
Vähän myöhemmin samana iltana Inkeri oli hetkeksi erehtynyt luulemaan, että hänen onnensa oli kääntynyt. Hän oli melkein pyörtynyt, kun Väinö oli ilmaantunut hänen viereensä ja... pyytänyt häntä tanssimaan. Se ei ollut varsinaisesti siepannut häntä tuliseen tanssiin, vaan kääntynyt hänen puoleensa ja kysynyt vaimeasti:
"Sopisiko sinulle, että me... tanssittaisiin?"
Väinön posket olivat punertaneet vähän. Inkeri ei ollut ikinä suostunut mihinkään nopeammin. Väinö oli ojentanut kättään epävarmasti, ja Inkeri oli tarttunut siihen.
Inkeri ei ollut kummoinen tanssija, mutta hän oli tuntunut oppivan kuin taikaiskusta, kun Väinö oli pyöräyttänyt hänet hellästi haitarinsoiton pyörteisiin. Heidän kätensä olivat koskeneet, ja – hyvänen aika, miten lähekkäin he olivat olleet! He eivät olleet oikein edes kehdanneet katsoa toisiaan silmiin, mutta kyllä he aina välillä. Väinö oli hymyillyt sillä tavalla ihanan ujosti. Inkerille.
Väinö... Ihan siinä. Ja Inkeri... ja...
Se oli ollut vähän liian ihanaa. Inkeri ei edelleenkään uskaltanut mennä vannomaan, oliko koko juttu sittenkin ollut pelkkää päiväunta. Heidän askeleensakaan eivät olleet sotkeutuneet ollenkaan. Inkeri oli ehkä ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti uskonut heidän romanssiinsa. Jos Väinö sittenkin hänestä... Hän oli itse asiassa jo kuvitellut itsensä häämekossa Väinön vierelle. Hän oli ollut melko varma, että...
Ja sitten, soiton tauottua, Väinö oli saattanut Inkerin sivuun, kiittänyt hätäisesti ja hävinnyt saman tien jonnekin. Valpurin luokse. Se oli jäänytkin sinne. Kukaan ei ollut sen koommin enää muistanutkaan koko Inkeriä. Tytön ei ollut auttanut kuin niellä tämäkin, hyväksyä tulleensa huijatuksi. Vaikka eihän tanssiminen kai mitään merkinnyt. Tietenkään. Ja Inkeriähän oli tanssitettu vasta toisena. Ehkä Väinö oli miettinyt, että pitkäaikaista tuttuakin piti tanssittaa kerran.
Ja Inkeri oli jo kuvitellut sellaisia...
Hän oli lähtenyt melko nopeasti takaisin tilalle.
Sen jälkeen Inkeri ei ollut viitsinyt uskoa enää mihinkään. Väinö oli valintansa tehnyt. Se oli liimautunut entistä tiukemmin Valpurin kylkeen. Heinänteossa se oli kehunut pelkästään Valpuria. Ja sitten ne olivat vielä halailleetkin. Auringonlaskun aikaan aitan terassilla. Totta kai Väinö oli myös puolustanut tyttöään, kun tämä oli ollut vaarassa joutua lähtemään. Kyllä se tärkeissä tilanteissa vastusti vaikka isäntäväkeä.
Sama peli jatkui edelleen. Väinö ja Valpuri kävelivät harva se päivä kahdestaan ties missä korvessa, muka työhommissa. Inkeri ei ymmärtänyt, miksei siitä kohistu paljon enemmän. Menikö Valpuri muka niin hyvin rengistä, ettei Väinön ja sen uskottu voivan tehdä mitään siveetöntä? Vai eikö kukaan vain ehtinyt ajatella asiaa? Inkeri ainakin ajatteli, monien edestä. Päästää naimaton pari metsään...
Inkeri ei parhaalla tahdollaankaan oikein älynnyt koko paria. Valpuri ei ollut sitä sorttia, josta poikien olisi olettanut pitävän. Mutta ei Väinökään ollut mikään tavallisin poika, vaan paljon parempi. Olisiko Inkerin siis pitänyt olla samanlainen kuin Valpuri, jos olisi tahtonut saada Väinön itselleen? Hän olisi ainakin voinut mennä juttelemaan Väinölle heti ensimmäisenä päivänä – aivan kuin ei olisi tiennyt sellaisen olevan huonoa käytöstä. Ja jos olisi vielä lyöttäytynyt samoihin töihinkin aamusta iltaan... Ei siitä olisi kuitenkaan tullut mitään.
Inkeri tiesi kyllä tavallaan kiukkuavansa turhasta. Eihän Väinö mitään rikosta tehnyt, jos piti toisesta. Ei se ollut edes oikeasti luvannut Inkerille mitään. Sen näkyi sitä paitsi olevan kamalan helppo olla Valpurin kanssa. Inkerin kanssa kaikki oli niin jähmeää. Kyllä Inkeri tiesi, ettei ollut kovin hauska tai eloisa tai mitään.
Valpurista taas liikkui niin paljon perättömiä juoruja, ettei Inkerin ollut mitään mieltä kantaa hänelle kaunaa. Ja Valpurihan oli kai Inkerin kaveri. Se oli aina ollut Inkerille mahdottoman mukava, ja alkukesästä heillä oli ollut hauskaakin. Inkeri ei olisi halunnut päästää Väinöä heidän väliinsä, mutta hän ei voinut tunteilleen mitään; hän ei millään olisi kestänyt olla veneessä kahden Valpurin kanssa. Kaikki olisi tullut mieleen liian kipeästi. Valpuri oli luonnollisesti huomannut, että jokin oli vinossa ja kysellytkin. Eihän Inkeri mitenkään ollut voinut kertoa. Sitä paitsi hän tiesi hyvin, että oikeasti Valpuri lähti oikein mielellään kalaan Väinön kanssa.
Väinö ei näkynyt välittävän Inkeristä enää yhtään. Inkerikin yritti siis olla ajattelematta mokomaa renginroikaletta – ja tuli ajatelleeksi tätä enemmän kuin milloinkaan. Kai Inkeri olisi voinut nykyään puhua ongelmistaan Allille, mutta ei sitten kuitenkaan. Alli oli aina ollut paljon vanhemman oloinen – ja aivan liian hyinen äitihahmoksi. Ei siltä olisi ikimaailmassa uskaltanut kysyä mitään lemmenasioihin liittyvää. Alli ja Inkeri keskustelivat asiallisesti käytännön kysymyksistä ja säästä. Inkeri oli kiitollinen siitäkin; eihän hän voinut puhua muillekaan Liekinniemessä.
Yhtenä iltana Väinö sitten käveli täysin odottamatta Inkerin luokse ja istuutui samalle rappuselle sopivan matkan päähän tämän viereen. Se vilkuili Inkeriä vähän väliä, muttei sanonut mitään.
"Mitä sinulla on minulle asiaa?" Inkeri kysyi viileästi kuin hieno mamselli – tai Alli. Hän aikoi kerta kaikkiaan antaa piut paut koko pojalle.
...
...Tuliko se vain aikaa kuluttamaan? Ei kai? Se pysyi paikoillaan ja heilutteli jalkateriään hermostuneesti. Inkerin sydän hakkasi.
Lopulta Väinö sai suunsa auki. Ensi alkuun kuului vain kankeaa köhinää, mutta sitten muutakin.
"Öö... Minä olen vaan miettinyt... Onko sinulla, tuota... jotain hullusti? Tai siis, haluaisitko puhua jostakin?" Väinö kysyi.
Kun Inkeri ei saanut sanoja suustaan heti paikalla, Väinö alkoi nieleskellä omia sanomisiaan: "Ei ole pakko. Tietenkään ei. Mietin vaan, kun olet ollut jotenkin niin... hiljainen, tai..."
Se oli huomannut. Tullut kysymään!
Mutta ei sitä liikaa kiinnostanut, kun ei ollut tullut aiemmin. Ja itsehän se oli Inkeriä pyöritellyt.
Oli siinä vikaakin.
"Mitäpä minun ongelmat sinua kiinnostaa?" Inkeri kysyi viritellen hätäisesti kasvoilleen kepeää hymyä.
"Miksei kiinnostaisi?" Väinö kysyi.
Sen äänensävy oli uskomattoman ystävällinen ja vähän säikähtänytkin. Inkeriä ärsytti, miten nopeasti hänen kylmäkiskoinen esityksensä luhistui kasaan. Häntähän punastutti!
"Sinulla on ollut niin kiirettä Valpurin kanssa", Inkeri tokaisi.
"Niin..." Väinö myönsi epävarmasti. "Onhan meillä ollut töitä."
"Niin", Inkeri sanoi.
Töitä? Pitipä se Inkeriä yksinkertaisena.
Mutta katsoi aika mahdottoman ihanasti.
"Mutta olen minä miettinyt sinuakin... tai siis, sinun huoliasi", Väinö sanoi kompastellen sanoissaan. "Mutta voidaan me vaikka jutella ihan muuten vaan."
Mitä?
Inkeri ei kestäisi, jos se jäisi lepertelemään tyhjiä ystävällisyyksiä. Hän pehmenisi kokonaan.
"Mikset mene Valpurille juttelemaan?" hän tiuskaisi. Häntä ei narutettu toista kertaa.
Väinö kohautti kulmiaan.
"Valpurille? Olenhan minä sen kanssa jutellut..." se mietti, mutta näkyi sitten oivaltavan jotain. "Etkö sinä halua jutella minulle?"
Väinö alkoi saman tien liikehtiä epävarmasti noustakseen seisomaan, eikä edes vihaisena vaan hämillään ja vähän pelästyneenä.
Ei! Eihän Inkeri sitä...!
"Enhän minä muuta haluakaan kuin jutella sinulle", Inkeri parkaisi. "Mutta sinä et tunnu näkevän muita kuin Valpurin!"
Koko Inkerin suunnitelma luhistui siis kasaan. Hän tiesi vain, ettei kerta kaikkiaan kestäisi, jos Väinö nyt lähtisi pois.
"Häh?" Väinö henkäisi. Ainakin se unohti lähtemisensä ja suostui jäämään istumaan.
"Älä mitään häh siinä. Sen kanssa sinä olet koko ajan. Huomaisit joskus minutkin!"
Inkeri sanoi kymmenen kertaa enemmän kuin olisi saanut. Hänhän pyysi suoraan, että...
Väinö ymmärsi tarkoituksen verkkaan, ja... kaipa se järkyttyi. Sen kasvot kävivät helakan punaisiksi. Inkeri melkein säikähti, että se oli tykkänään unohtanut, miten hengitettiin.
"Sinäkö..." se sai onneksi kakisteltua. Kaipa se oli mielissään, jos ei kauhuissaan. Sen ilmeestä ei oikein ottanut selvää.
"Niin kai", Inkeri sanoi. No-lot-ti.
Väinö suoristi ryhtinsä, vaikkei näyttänyt millään muotoa olevan täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
"Huomaanhan minä sinut", se henkäisi silmiään räpytellen, katse Inkerissä. "Herra Jumala, kun minä huomaan sinut."
Sellaisella tunteella...
Inkeri töllötti Väinön helottavaa naamaa eikä saanut sanottua mitään. Mitä edes...?
"Kun, tuota..." Väinö sanoi. Se katsoi sormiaan, mutta sai sitten vilkaistua Inkeriä. "Minä pidän sinusta."
Mitä? Häh?
"Ai jaa", Inkeri henkäisi hauraasti, kun ei parempaa keksinyt.
Hän olisi oikeastaan tahtonut lähteä karkuun.
Eihän...
Oliko tämä unta vai mitä?
Väinö... Inkeri...!
...Valpuri.
Onneksi Inkeri sentään tajusi ajoissa kovettaa itsensä tosiasioiden edessä, vaikka se teki kipeää.
"Mitäs Valpuri siitä tykkää?" hän kysyi.
Väinön ahdinko näytti vain pahenevan. Se ei näyttänyt joutuneen tukalaan tilanteeseen, vaan tipahtaneen kokonaan keskustelun kärryiltä – niin pahasti, että pahin nolostuskin jäi taakse.
"Valpuri? Valpurihan tykkää oikein hyvää", Väinö sanoi.
"Hyvää, vai?" Inkeri toisti taas.
"Niin kai", Väinö vahvisti ihmeissään. Oli sillä otsaa.
"Älä huijaa. Kaikki tietää, että te heilastelette", Inkeri sanoi.
Väinö kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään.
"Minä ja Valpuri?" se ihmetteli. "Hyvänen aika, ei."
Inkerille alkoi riittää kaikki pelleily. Luuliko Väinö voivansa tulla väittämään, että... sanomaan Inkerille, että... Ei hänkään ihan kaikkea hyväksynyt.
"Miksi sinä sitten sanot sitä, että halailet tyttöä ja olet sen kanssa joka hetki?" Inkeri kysyi.
Melkoisia kavereita.
Väinö näkyi viimein älyävän jotain.
"Ei, kuule, sinä olet tainnut nyt ymmärtää jotenkin väärin", se sanoi jo vähän helpottuneen oloisena.
Väinö selvitti juurta jaksaen kaiken, mitä Inkeri tahtoi tietää ja enemmänkin. Väinö oli silloin illalla lohduttanut Valpuria, kun tytöllä oli ollut huono päivä. Ne olivat kavereita, eivät muuta. Inkeriä Väinö mietti. Se oli miettinyt jo kauan, muttei ollut millään uskaltanut vihjata asiaan päinkään. Valpuri oli arvannut jo keväällä. Se oli hoputtanut joka Jumalan hetki ja yrittänyt järjestellä asioita omin nokkineenkin. Ne olivat kokeilleet tanssia juhannuksena, niin että Väinö uskaltaisi tanssittaa Inkeriä. Sen verran Väinö oli sitten lopulta uskaltanut – vain sen verran, sitten se oli karannut pois. Se oli murehtinut Inkerin hiljaisuutta itsensä kipeäksi, muttei ollut uskaltanut tulla kysymään aikaisemmin.
Mitä enemmän Väinö kertoi, sitä helpompi Inkerin oli uskoa kaikki. Eikä hän edes tainnut olla mikään hyväuskoinen hölmö. Kaikessa oli enemmän järkeä, kun asioita katsoi uudelta kannalta. Ja Väinö kertoi kaiken vielä niin aidosti ja vilpittömästi. Inkerin naamalle hiipivä iloinen ilme tarttui siihenkin, kun sen kertomus eteni. Sen ääni kasvoi ihmeen innostuneeksi. Punertava ilta tuntui täyttyvän kirkkaasta valosta. He molemmat...! He...!
Inkeri kihahti täyteen kuplivaa iloa.
Hän ei osannut ajatella oikein mitään.
Nyt... Nythän...
"Ja sinä tykkäät minusta?" Inkeri kysyi.
Väinön kasvojen innokas puna tummui hämmennyksestä.
"Joo", se sanoi hiljaa ja yritti katsoa Inkeriä. "Niin teen."
"Ja minä tykkään sinusta", Inkeri muotoili ihmeissään.
He katsoivat toisiaan. Väinön hymy oli varmaan maailman hölmöin.
Inkeri ei ollut ikinä ajatellut, että joku katsoisi häntä noin.
Aika ihmeellistä.
"Mikä sinua sitten huoletti?" Väinö kysyi toettuaan höttöisestä hetkestä.
"Ei nyt enää mikään", Inkeri sanoi. Ei niin mikään.
Väinö istui siinä... ja katsoi... Se ei ollut uskaltanut olla kahden Inkerin kanssa, koska...
Juuri sellainen se oli. Vieläpä se kahta tyttöä olisi liehitellyt.
Ja se tanssi... se oli siis sittenkin ollut...!
Väinö...!
Inkeri sieppasi Väinön rutistavaan halaukseen. Se hätkähti ja jähmettyi aloilleen, mutta älysi sentään hetken päästä vastata halaukseen tutisevilla käsillään.
"Ä-älä nyt, minä olen ihan..." se kielteli heikosti. "Tämä ei ole ihan helppoa."
"Ei se haittaa", Inkeri hihitti. Hän suostui silti siirtymään kauemmas; Väinön sydän takoi vielä vähän kovemmin kuin tytön. Se olisi varmaan pökertynyt ihan kohta.
Ei sille uskaltanut vielä suukkoa ehdottaa. Jospa se huomaisi sille sopivan tilanteen itsekin sitten joskus.
He istuivat vielä jonkin aikaa kahden sievässä kesäillassa.
Inkeri oli kellahtanut pehmoiseen pumpulikasaan, josta ei niin vain noustaisikaan. Eikä olisi väliksikään.
Kun Väinön viimein piti lähteä, Inkeri jäi katselemaan sen perään. Valpuri näkyi olevan tulossa järveltä. Väinö käveli sen luokse ja sanoi jotain viitaten Inkerin suuntaan. Valpurin ilme kirkastui riemastuneeksi virneeksi – ensimmäistä kertaa aikoihin, oikeastaan. Se tarrautui Väinön käsivarsiin ja alkoi kiivaasti kysellä lisää – aina vain enemmän iloissaan. Väinö joutui melkoiseen nujuutukseen.
"Saiko se oikeasti sanottua!" Valpuri varmisti vielä Inkeriltäkin.
"Sai!" Inkeri hihkaisi takaisin.
Valpuri läiskäisi Väinöä selkään.
♦
Kun kerran aloin vaihtaa näkökulmaa, niin miksen vaihtaisi saman tien joka luvussa?? 8)
Ensi kerralla taas Allia. Kiitos kaikesta päälleni viskomastanne huomiosta, ihan tolkutonta menoa!