Jos Valpuri oli aiemmin ollut hukkumaisillaan tahmeiden tunteiden lätäkköön, Allin hymy kiskaisi hänet jalasta suoraan syvimmän suohaudan tutkimattomaan pohjaan. Alli oli sanonut suoraan pitäneensä typerästä metsäretkestä. Ja hymyillyt. Hymyillyt. Valpurin päässä mylläsi niin, ettei hän uskonut tavoittavansa unen päätä ennen kuin linnut alkaisivat luritella aamulaulujaan. Hän kieriskeli lakanoissaan ja tuijotteli välillä mietteissään hämärään. Hänen vaatteensa erottuivat katonrajan orsilta. Niistä tipahteli vielä harvakseltaan pisaroita lattialaudoille. Suloisia pisaroita.
Hymy.
Alli nukkui yläkerrassa. Olivatkohan hänen hiuksensa auki?
Uskomatonta, että oli sellainen tyttö.
Miten osasi olla niin kaunis äänikin?
"Jonnekin oikein kauas salolle." Niin, lähteäpä sumuiselle salolle, suovillojen sekaan... Allin kanssa. He olivat olleet yhdessä metsässä. Kahdestaan.
Alli oli hymyillyt.
Alli oli hymyillyt Valpurille niin kuin Ilmarille.
Onni puristi Valpurin rintaa.
Aamu saapui vääjäämättä, ja Valpuri havahtui unentyngästään. Kun hän selvisi ulos vieläkin vähän kosteissa vaatteissaan, Alli toivotti huomenet. Päivä olisi tuskin voinut alkaa paremmin. Alli näytti hillityltä ja vilpoisalta kuten yleensäkin, mutta nyt Valpuri tiesi, että hänelläkin tosiaan oli joskus hauskaa - ehkä jopa toisenlaisissa jutuissa kuin olisi luullut. Alli ja Valpuri saattoivat pitää yllättävän samanlaisista asioista. Valpuri keksi heti ainakin kymmenen juttua, joihin Alli pitäisi houkutella. He voisivat alkajaisiksi tutkia lähimetsät läpikotaisin. Ajan löytäminen olisi tietysti oma ongelmansa, mutta Valpuri ei jaksanut vaivata päätään palkkatyön tapaisilla pikkuasioilla - ennen kuin Väinö huhuili häntä kaverikseen.
Arki jatkui. Matalalla roikkuvat pilvet eivät suostuneet väistämään moneen päivään. Ne heittelivät vettä silloin kun niitä sattui huvittamaan, joskus reippaastikin. Valpuri jaksoi tuskin edes huomata kurjaa säätä. Elämä oli ihanaa, vaikkakin hilkulla käydä holtittomaksi. Alli ei ehtinyt osallistua kummemmille tutkimusretkille, mutta Valpuri liimautui hänen kylkeensä aina kun mahdollista. Ei liian usein, tietenkään. Kodin piirin askareet alkoivat kiinnostaa Valpuria aivan eri tavalla kuin ennen, eikä Alli näyttänyt pistävän sitä pahakseen. Hän oli kai vain hyvillään, kun sai juttuseuraa ja apua töissään. Valpuri ei tosin ollut tullut parissa yössä erityisen herkkäotteiseksi tai käteväksi. Sillä ei ollut merkitystä; Allille oli aina vain helpompi jutella, eikä Valpuri lopulta enää vaivautunut varomaan jokaista sanaansa. Hän hölötti varmaan vähän liikaakin. Alli saattoi kyllä tuikata vastaukseksi jotain pistävää, mutta se oli kai vain hänen tyylinsä. Enimmäkseen hän kuunteli tarkasti ja puheli viisaan leppoisasti. Joskus Valpuri sai hänet hymähtämään, ja harmaa päivä täyttyi helotuksesta. Miten Valpuri olisi voinut lopettaa?
Kun pilvimatto oli madellut matkoihinsa, alkoi pouta, jonka saattoi uskoa riittävän heinänteon ajaksi. Talon väki lähti pelloille aamutuimaan, ja Liekinniemen torpparitkin tulivat luonnollisesti suorittamaan taksvärkkiään. Työt aloitettiin syrjäisemmiltä pelloilta. Kaikki tarttuivat aluksi viikatteisiin. Vallitseva tilanne sai Valpurin tajuamaan aivan uudella tavalla, ettei niittotöissä ollut pohjimmiltaan kyse töistä, vaan armottomasta kilpailusta ja kestävyyskoitoksesta. Kun niittäjät lähtivät rinta rinnan niittämään kaistalettaan, olisi ollut tolkuton häpeä jäädä jälkeen. Väinön voittamisella nyt ei ollut niin väliä, mutta Valpuri tiesi Allin kiinnittävän väistämättä ainakin vähän huomiota siihen, kuinka Valpuri suoriutui osuudestaan. Ja rivakoissa hommissahan Valpuri oli omimmalla alueellaan. Alku sujuikin kepeästi, mutta näytönhaluinen tahti alkoi nopeasti käydä kestämättömäksi. Valpuri oli vähällä pökertyä, mutta hän ei missään nimessä tahtonut hidastaa niin paljon, että Alli olisi huomannut. Tyttö niitti itsekin ihailtavan hyvään tahtiin, eikä edes näyttänyt olevan millänsäkään.
Tauko ei tullut yhtään liian aikaisin. Valpurin sormet olivat jäykistyneet puristaessaan viikatetta. Hänen lihaksiaan jomotti, ja hiki oli alkanut tippua leuankärjestä. Vaikutelma ei varmaankaan ollut erityisen viehättävä. Itse asiassa Valpuri pelkäsi herättävänsä muiden työläisten huolen. Hän veti hyvän aikaa henkeä selin varsinkin Alliin ennen kuin uskalsi liittyä muun väen seuraan metsänreunan varjoon.
Jutustelu tuntui käyvän kaikilta oudon kivuttomasti. Ehkä he olivat tolaltaan helpotuksesta, kun ponnistelut olivat viimein tauonneet. Alli jutteli enimmäkseen Inkerin kanssa, kun taas Valpuri ja Väinö puhelivat keskenään.
"Valpuri niittää aikamoista haipakkaa", Väinö huomautti kuitenkin kaikille yhteisesti, kun puhe taukosi sopivasti. Inkeri nyökkäsi. Niin Allikin.
"Niin niittää", hän myönsi ja kääntyi katsomaan Valpuria suopeasti - ehkä jopa vaikuttuneena. Valpuri suoristi oitis selkänsä ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Raadanta alkoi yllättäen tuntua kepeältä puuhastelulta.
"No joo, eihän siinä", Valpuri sanoi yrittäen kovasti kuulostaa hillityltä. "Sinäkin olet melkoinen."
Valpurin olisi ollut suhteellisen luontevaa läiskäistä käsi toverillisesti Allin olkapäälle, mutta tyttö ei ollut Väinö. Valpuri tyytyi liikahtamaan epämääräisesti ja hymyilemään. Alli taisi hymyillä vastaan. Ainakin hän siristi silmiään iloisesti.
Heinätyöpäivät vaipuivat vähitellen kuumaan satumaiseen horteeseen, toisenlaiseen kuin ikinä ennen. Ilma pellon päällä värisi näkyvänä ja vääristi maisemaa. Sadevettä niellyt maa huokui paahteessa tuoreeltaan leikatun heinän lämmintä tuoksua. Valpuri löysi hitusen järkevämmän työtahdin, joka hidastui hidastumistaan auringon kivutessa aina vain ilkeämpään asemaan. Nostellessaan heinää seipäille hän oli silti monta kertaa vähällä venäyttää suunnilleen kaikki lihaksensa ahnehtimansa taakan alla. Ei työ kuitenkaan ollut hullumpaa. Sirkat sirittivät ja pilvet lipuivat verkkaan. Tauoilla oli pakko lepäillä pellonreunan koivun suojissa. Lehtien vihreys oli kuin unesta. Unelta kaikki tuntui Valpurista muutenkin, eikä vain väsymyksen tähden. Alli peittyi väikkyviin varjolaikkuihin. He molemmat peittyivät. He juttelivat toisilleen vaivatta. Eväätkin maistuivat taivaalliselta mannalta. Valpuri ei ollut ikinä syönyt suolamuikkua paremmalla ruokahalulla. Allille raa'an kalan näköinen herkkupala ei näkynyt maistuvan, mutta kalakukko kylläkin. Valpuri oli pyytänyt kalat siihen.
Kun viimeisen pellon viimeiset heinät alkoivat olla seipäillä, tauossa oli tietynlaista juhlan tuntua. Alli ojensi piimäkannun Valpurille. Heidän sormensa koskettivat. Merkkipaalu lipui ohi tympeän arkisesti, mutta Valpurin sormia poltteli silti pitkään kuin nokkosen jäljiltä - paitsi että ihanasti.
Alli ja Valpuri kävelivät tilallekin yhtä matkaa. Valpuri huomasi tienpientareella pieniä kypsänpunaisia ahomansikoita. Hän kiirehti keräämään niitä ja antoi enimmät haikailematta Allille. Tämä vaikutti olevan aidosti hyvillään, eikä Valpuri olisi voinut olla tyytyväisempi. Hän tajusi tosin itsekin hämärästi olevansa taantumassa tahdottomaksi älykääpiöksi, joka noutaisi vaikka keppiä, jos uskoisi sen miellyttävän Allia. Ei kannattanut luisua sentään liian pitkälle, vaikka tyttö olisi ollut miten ihmeellinen. Vaikka ei kai se olisi kovin vaarallista.
Mitä Valpuri lopulta halusi? Kyllähän hän sen tiesi. Jos vain Alli voisi... Ei, se ei ollut mahdollista. Ei ikinä. Vaikka... Ihastuihan Valpurikin tyttöihin. Hän oli joskus kuullut muistakin samanlaisista. Ei se kokonaan tavatonta ollut. Voisiko Alli...?
Ei tietenkään. Allin tapainen kunnon tyttö ei ikinä rupeaisi mihinkään Valpurin kanssa. Valpuri oli näköjään lionnut äitelissä haaveissaan niin kauan, että oli menettämässä otteensa todellisuudesta. Hän toivoi mahdottomia.
Kai. Tulivathan hän ja Alli toisaalta toimeen. Alli hymyili Valpurille niin kuin oli hymyillyt Ilmarille. Ja Ilmarihan oli ollut Allin... Alli saattoi siis oikeastaan...!
Eikä saattanut! Valpuri sai herkutella kyllikseen olemattomalla mahdollisuudella, kunhan aina lopulta muisti sen olevan olematon. Liian uhkarohkeat ajatukset piti jättää sikseen. Oli parempi tyytyä palvomaan kaukaa ja hiljaa, niin kuin aina. Tuntui suloiselta mutta ilkeältä. Tuskaiselta. Allin läheisyys raastoi rintaa. Heidän askelensa sopivat yhteen - kun Valpuri sovitti omansa.
Ehkä kaikki menisi ohi ajan kanssa. Viimeistään sitten, kun Valpuri joutuisi vaihtamaan palveluspaikkaa tai Alli menisi naimisiin.
Sitä ennen Valpuri tahtoi viedä Allin vaikka minne. Alli suostui yllättävän usein, vaikka Valpurilla ei uutena tulokkaana ollut kummemmin näytettävää pidempään palvelleelle piialle. He kiertelivät kuitenkin lähimetsiä Allin lempipaikoissa ja jutustelivat niitä näitä. Alli tiesi kaikenlaista, eikä häntä selvästikään haitannut opastaa Valpuria. Valpuri pölisi omia hölmöjä juttujaan. He olivat melko varmasti melko hyviä kavereita. Elämä oli ihmeellistä.
Yhden kerran he olivat palaamassa harjuntapaiselta tilalle päin, kun he tulivat kohtaan, jossa maa vietti äkkiä jyrkästi alaspäin. Pudotus oli melkoinen, mutta kivenlohkareiden välissä oli suhteellisen suora tasainen kaistale sammaleista maata.
"Kyllä tästä pääsee", Valpuri vakuutti. Loivempiakin kohtia olisi luonnollisesti löytynyt. Mäki näytti kuitenkin vastustamattoman jännittävältä. Se oli harvinaisen jyrkkä, mutta kivet eivät vaikuttaneet liian hengenvaarallisilta. Valpuri astui saman tien alamäkeen. Pari askelta sujui hyvin, mutta juuri, kun Alli ilmoitti ajatuksen olevan huono, liukas sammal luisti Valpurin toisen saappaanpohjan alla. Hän oli vähällä kaatua naamalleen, mutta sai jollain ilveellä pidettyä itsensä jaloillaan. Hallittu eteneminen jäi kuitenkin haaveeksi: Valpuri hoiperteli alamäkeen puolijuoksua miten sattui. Lopuksi hän kaatui rähmälleen sammalikkoon mäen alla. Jalka osui kiveen, mutta luita ei mennyt poikki. Lähellekään. Lähinnä huvitti.
Kun Valpuri kömpi istumaan, hän näki Allin katsovan häntä mäen päältä silmät suurina.
"Oletko kunnossa?" Alli kysyi.
"Joo", Valpuri sanoi.
Alli jatkoi katsomista.
Valpuri hörähti epämääräisesti.
Alli peitti suunsa kädellään ja tyrskähti nauruun.
Herra Jumala!
Nauru oli uskomattoman kaunis ja heleä ja... se oli vähän liikaa kestettäväksi. Valpuri ei osannut edes lähteä kunnolla mukaan, vaikka olikin riemuissaan. Hän hautautui ihastuksen suohautansa pohjamutiin. Kaikki mahdolliset kolhut paranivat saman tien.
Alli hillitsi itsensä melko nopeasti.
"Anteeksi, kun nauroin", hän tyrskähti. "Säikähdin kamalasti."
Valpurin ihastukselle ei enää löytynyt sanoja.
"En minä tuollaisista säry", hän sai kehaistua. "Tästä ei näköjään sittenkään kannata laskeutua."
Allin tietäväinen kuiva virneentapainenkin oli tavallaan aika hauska.
Kun he palasivat takaisin tilalle, Valpuri päästi Allin hetkeksi menemään. He vilkuttivat toisilleen. Vilkuttivat. Valpuri melkein harmistui, kun Väinö liittyi hänen seuraansa.
"Allin kanssa taas", renki totesi jotenkin merkitsevästi.
"Joo. Käytiin tuolla", Valpuri sanoi.
Väinö hymähti. Hetken hiljaisuuden perästä hän siirtyi suosikkiaiheeseensa. Hän jaksoi edelleen kantaa huolta Inkeristä. Loputon saamaton läpinä ei meinannut mahtua Valpurin päähän Allia koskevien mietteiden sekaan, mutta tyttö yritti urhoollisesti tehdä sille tilaa. Väinökin oli sentään hänen kaverinsa.
"Kyllähän Inkeri joskus jotain juttelee. Jos se onkin aina ollut vähän tuollainen", Väinö mietti. "Mutta en minä kyllä tiedä. Kysyisitkö sinä siltä vielä?"
Valpuri ähkäisi tuskaisesti. Hän oli ehtinyt tiedustella asiaa Inkeriltä jo vaikka kuinka usein, yleensä Väinön pyynnöstä. Tyttö vakuutti joka ikinen kerta kiireesti, ettei ongelmaa ollut, ja teeskenteli vähän aikaa kaiken olevan hyvin. Sitten sama vanha nuivuus palasi.
"Jos minä vielä yhden kerran kysyn, se alkaa tosissaan ihmetellä", Valpuri sanoi. "Kysy sinä."
Kehotuksen olisi yhtä hyvin voinut jättää sikseen; Väinön vastauksen olisi arvannut tyhmempikin.
"Enkä!" renki tokaisi. "En minä ole Inkerin kaveri. Ja jos tuollaisiin menee poikana, pitäisi olla varmempi, että se liittyy jotenkin minuun eikä mihinkään tyttöjen juttuihin. Eikä tämä varmaankaan liity minuun."
"Mutta silti sinä murehdit Inkerin ongelmia itsesi kipeäksi", Valpuri huokaisi. "Menet itsenäsi etkä minään poikana."
Väinö näytti vaikealta. Tiesi kai itsekin, mitä hänen pitäisi tehdä.
"Tuskin se minulle kertoo, jos ei sinullekaan", hän silti venkoili.
Alli näkyi kävelevän rannan suuntaan. Olisi ollut liian tunkeilevaa lähteä taas hänen peräänsä.
Valpuri kohautti hajamielisesti olkiaan.
"Eipä tässä oikein muutakaan voi", hän sanoi.
"Niin, eipä kai", Väinö huokaisi. "Jos minä vaikka sitten. Joskus."
Valpuri ei oikein jaksanut uskoa.
Väinöllä oli onneksi myös töitä tehtäväksi. Valpuri liittyi seuraan ja mietti tietysti suunnilleen samaa kuin aina ennenkin. Väinö voisi kertoa tunteistaan. Pitäisikö Valpurinkin saman tien ottaa riski?
Ei! Ei ikinä! Hän pilaisi elämänsä. Alli ei ikinä puhuisi hänelle. Valpurin pestikin saattaisi loppua, ja sitten hän ei näkisi tyttöä enää koskaan.
Tuntui silti, että tilaisuus pitäisi käyttää oikein. Valpuri olisi löytänyt kavereita vaikka keskeltä synkkää korpea, mutta heilat olivat kokonaan toinen juttu. Olisi kerrankin joku, joka pitäisi oikeasti. Sillä tavalla. Se alkoi vähitellen tuntua mahdolliselta. Tytöt ja pojat kävivät samanlaisilla kävelyillä kuin hän ja All...
Jumalauta. Valpuri kuvitteli taas mitä sattui. Kaikki tytöthän tekivät kaikkea mahdollista yhdessä. Alli suostui juttuihin kaverina ja vain kaverina. Silti, mitä enemmän Valpuri seikkaili ja jutteli Allin kanssa, sitä vahvemmin hänestä alkoi tuntua, että heidän välillään saattoi olla jotain. Ajatus sai sydämen paisumaan melkein ulos rinnasta. He nauroivat yhdessä. Alli suostui lähtemään Valpurin mukaan huonoonkin aikaan. Se oli aika merkillistä, eikö ollutkin?
Valpuri olisi halunnut ottaa kädestä. Hän uskalsi jo vähitellen käyttää mielessään, että Alli saattaisi suostua. Valpuri olisi hyvä, ainakin parempi kuin joku Ilmari. Hän ymmärsi Allia. Hän rakasti Allia.
Niin. Luoja!
Jos voisikin olla oma torppa ja Alli. Sellaista mahdottomuutta Valpuri uskalsi ajatella vain sumeimpina hetkinä juuri ennen nukahtamistaan. Mutta voisihan heillä silti olla jotain muuta, jotain pienempää ja salaisempaa. Ihan oikeasti. Tällä kertaa. Valpuri saattoi jo aistia sen. Hän oli tikahtua hykerrykseen. Jos hän tunsi näin tuskaisen riipivästi, eikö kohtalon kuulunut järjestää niin, että Alli tunsi samoin?
Alli hymyili Valpurille niin kuin Ilmarille.
Meni viikko, ehkä kaksikin. Valpuri ei enää uskaltanut mennä vannomaan. Aika kului joka tapauksessa naurettavan nopeasti. Valpuri ei väsynyt pitämään Allia mielessään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Hän ei ollut ikinä ollut yhtä sekaisin. Maailma näytti toisenlaiselta kuin aiemmin; kaikki ajatukset kulkivat Allin kautta. Mikään ei silti edennyt minnekään. Kaikki tekivät samaa kuin aina ennenkin. Valpuri kävi välillä kalassa, eikä piitannut paljoakaan, vaikka vanha emäntä tuppautui seuraksi. Alli, Alli, Alli! Valpuri alkoi kaikesta huolimatta odottaa hetkeä, jona voisi kertoa tunteistaan Allille. Hänen olisi pakko. Hänen elämänsä täytyi liikahtaa eteenpäin, riuduttavista haavekuvista suuntaan tai toiseen.
Eräänä iltana tapahtui viimein jotain. Valpuri ja Alli istuivat vierekkäin pienen matkan päässä Liekinniemen rantarakennuksista. Edellinen puheenaihe oli tyrehtynyt hetki sitten.
"Mitä sinä olet ajatellut naimakaupoista?" Alli kysyi yllättäen. "Onko jotakuta tiettyä?"
Valpuri tunsi naamansa syttyvän ennätysvauhtia kirkkaan punaiseen hehkuun.
"Ei!" hän vakuutti, mutta koetti sitten selittää hillitymmin: "E-en minä ole ajatellut ollenkaan."
"Ai", Alli sanoi.
Hiljaisuus huusi odottavansa tarkempaa selitystä. Yleensä Valpuri hölötti vastausta puolisen tuntia kysymystä kohden. Tästä asiasta hän ei kuitenkaan voinut sanoa mitään totuudenmukaista.
...Niinpä. Valvemaailmassa hän ei uskaltaisi kysyä Allin tunteista nyt - eikä täydellisempää tilaisuutta tulisi. Mitä hän oli kuvitellut? Kaikki pysyisi paikoillaan. Valpuri poimi maasta pikkukiven ja nakkasi sen järveen. Putoamiskohtaan muodostuvia renkaita oli yllättävän mielenkiintoista jäädä tuijottamaan.
"Sinä löydät kyllä jonkun", Alli sanoi. "Sinä olet hyvä ihminen. Sinusta on helppo pitää. Minä ainakin pidän."
Häh?
Valpuri tunsi poskiensa lehahtavan uudelleen aiempaan heloonsa. Allin katse oli tavattoman rehellinen ja ystävällinen. Hellä. Kaunis. Jotenkin kaino?
Hyvä ihminen? Pitää? Hetkin...
Valpurin ajatukset pyörähtivät hurjaan vauhtiin ja rysähtelivät toisiaan vasten.
Alli piti hänestä! Miten piti!? Sanoi, että Valpuri löytäisi jonkun? Puolison? Oliko Al...? Alliko? Tarkoittiko...?
Valpurin sydän hakkasi. Kädet hikosivat.
"Meinaatko?" hän kysyi. Alli nyökkäsi hymyillen.
"Kyllä."
He katsoivat toisiaan silmiin. Valpuri hukkui lemmikinsiniseen.
Mitä tapahtui? Voisiko?
Alli? Allikin? Oikeasti? Tälläkö tavalla!? Herra Jumala!
Olihan Valpuri ajatellut....
He olivat... olivathan he kävelleet... ja hymyilleet... niin kuin Alli Ilmarille... ja nauraneet...
Alli oli lähtenyt kesken töiden...
...Apua!
Tämä tarkoitti...! Nythän... Viimein...
Valpurin ajatukset sykertyivät selvittämättömään sotkuun. Jäljelle jäi paljas, pakahduttava riemu, joka värisi arkana ja uutena. Valpuri tarrautui siihen. Hän kohotti heikon kätensä irti maasta.
Hänen sormenpäänsä kiirehtivät omia aikojaan koskettamaan Allin poskea.
Pehmeä.
Kaikki hiljeni. Pysähtyi,
kunnes Alli räpäytti silmiään.
Hänen kasvoilleen läikähti kauhistunut ilme. Hän kavahti kauemmas, kompuroi pienen matkan kuin petoa karkuun.
"Mitä sinä...!?" hän huudahti tukahtuneesti pidellen poskeaan.
"Anteeksi!" Valpuri parkaisi.
Hänen rinnassaan risahti, ja hänen kätensä kiirehti pitämään sydäntä kasassa. Haavekuvat alkoivat romahdella äänettömän arkisesti maahan hänen ympärillään.
Alli nousi seisomaan puistellen esiliinaansa.
"Sinä..." hän henkäisi ohuesti.
"Minä pidän sinusta. Tai... olen ihastunut." Valpuri sanoi hiljaa. Tunnustus tuli, mutta sillä ei ollut enää muuta virkaa kuin lisätä hänen kärsimystään. "Ajattelin... luulin, että sinä..."
Alli pudisti päätään epäuskoisena. Hän räpytteli silmiään ja näytti surulliselta, jotenkin pettyneeltä.
"En todellakaan", hän sanoi. "Sinä... sinä olet hirveä ihminen!"
Alli käänsi selkänsä ja lähti juosten tilalle päin.
Valpuri jäi.