Alli hivuttautui tyttöjen seuraan seuraavanakin päivänä, ja sitä seuraavina. Valpuri ei tiennyt muutoksen syytä eikä siitä suuremmin piitannutkaan. Hän ei missään nimessä tahtonut työntää Allia kauemmas, vaikka tämän äkillinen seurallisuus tuntui omituiselta. Valpurihan oli rukoillut tällaista käännettä korkeammalta voimalta! Sitä paitsi tilanteeseen tottui nopeasti, ja parin päivän jälkeen Alli ei enää tuntunut olevan tykkänään väärässä paikassa. Hän ei ollut hirveän rento jutustelija eikä Valpurikaan uskaltanut puhua hänelle harkitsematta, mutta lopulta kaikki kolme taisivat ymmärtää toisiaan ihmeen hyvin. He tekivät sentään samoja töitä ja tuntuivat ajattelevankin samanlaisia arkisia asioita, ainakin sikäli kuin Valpuri sai urkittua. Hän käytti lyhyet juttutuokiot kysellen Allilta kaikkea mahdollista niin paljon kuin rohkeni ja kuunnellen tämän puhetta tarkemmin kuin ikinä mitään. Pienimmätkin tiedonmurut maistuivat makeilta pitkän nälän jälkeen. Alli kertoi pitävänsä pääskysistä ja marjasopasta, mutta ei kutomisesta.
Nyt, kun Alli tuli juttelemaan Valpurin ja Inkerin kanssa, Valpuri sai vuorostaan mennä juttelemaan Allille. Ihmeellistä. Alli ei lähtenyt hiljaa pois. Kesti hetken, ennen kuin Valpuri tottui moiseen auvoon. He rupattelivat, kun Valpuri hätisteli laitumella ötököitä Allin lypsämän lehmän ympäriltä ja kun Alli kirnusi voita samalla kun Valpuri... seisoskeli lähettyvillä töidensä ohessa. Kahdenkeskisestäkin juttelusta tuli kerta kerralta vaivattomampaa. Puheenaiheet liittyivät säähän ja muuhun ihmeellisen ihanaan ja yhdentekevään. Alli saattoi ehkä jopa jutella Valpurille vapautuneemmin kuin Inkerille, mutta sitä mahdollisuutta Valpuri ei rohjennut miettiä liian paljon. Vaikka olivathan he viettäneet enimmän osan juhannuksestakin yhdessä...
Kaiken uuden ja uskomattoman keskellä työtkin sujuivat luonnollisesti hyvin. Sadepäiviä oli epätavallisen harvoin, mutta joskus öisin vettä ropisi sen verran, ettei sato joutunut kärsimään kuivuudesta. Otollisilla säillä heinä kasvoi hurjaa kyytiä ja alkoi vähitellen olla niittovalmista. Heinänteko oli Valpurista pitkäveteisintä hommaa, mitä olla saattoi. Onneksi työmaata ei uskallettu aloittaa, koska lähipäiviksi oli luvassa sadetta – ainakin, jos vanhan emännän povauksiin oli uskomista. Valpurikin uumoili sadetta, sillä kalat tuntuivat liikkuvan enemmän kuin tavallista ja takertuvan ilahduttavan usein verkkoihin.
Verkoista puheen ollen, Valpurin oli yhä vaikea saada kalakaveria. Inkeri ei vieläkään suostunut oikein mihinkään, ja Väinö pysyi mieluummin maalla. Erään kerran, kun Valpuri lampsi rantaan itsekseen, vanha emäntä istui penkillä saunan edustalla keppiinsä nojaillen. Valpuri seisahtui ja kavahti askelen kauemmas. Hän oli yrittänyt kiertää eukon mahdollisimman kaukaa. Tämähän oli tehnyt heti alkuun selväksi, ettei Valpurilla ollut asiaa tilalle. Toisaalta Valpuri oli myös miettinyt, että eukko oli vahingossa edistänyt hänen pestaamistaan. Jos anoppi ei olisi haukkunut piikaehdokasta lattianrakoon, nuori emäntä ei olisi vainunnut tilaisuutta valtansa näyttämiseen ja Valpuri olisi passitettu matkoihinsa heti alkuun. Eukon kunniaksi piti mainita, että hän oli antanut Valpurin olla rauhassa pestuun jälkeen. Tyttö ei sitä paitsi ollut pitänyt tapanaan vältellä ihmisiä, joten hän jatkoi matkaansa eukon nenän editse kalavajaan. Emäntä ei sanonut mitään ennen kuin Valpuri tuli ulos airoja kantaen.
"Sinäkö niitä kaloja kannat Hannalle keittiöön?" eukko kysyi silloin. Hänen nariseva äänensä säikäytti Valpurin.
"Joo. Minä ja Inkeri, yleensä", tyttö vastasi.
Eukko naputteli miettivästi maata keppinsä päällä.
"Mistä kohtaa sen hauen saitte?" hän kysyi.
Valpuri kertoi, ja vanha emäntä nyökkäili tietäväisenä.
"Siinä niitä on ennenkin ollut", hän sanoi ja hiljeni katselemaan laitumen suuntaan.
Emäntä alkoi kuitenkin pian seurata tarkasti Valpurin valmistautumista. Tyttö tunsi viileän tuijotuksen niskanikamissaan.
"Noinkohan siitä itsekseen mitään tulee?" eukko narisi, kun Valpuri jyskytti tappia paikoilleen.
Ei siitä oikein tulisikaan. Verkkojen katsominen ilman soutukaveria oli uskomattoman tuskaista, mutta tällä kertaa ei kai voinut muutakaan.
"Voisinhan sitä minäkin, jos ei muita ole", emäntä lisäsi.
Valpuri kohotti katseensa.
"Mitä?" hän kysyi. Kai hän toivoi kuulleensa tai ymmärtäneensä väärin. Eukko mutristeli suutaan vähän loukkaantuneen oloisena.
"Kyllä minä vielä yhdet verkot katson, vaikka viime kerrasta onkin jo aikaa", hän sanoi.
Tämäkin vielä. Valpuri olisi luonnollisesti halunnut kieltäytyä, mutta toisaalta hän ei ikimaailmassa tahtonut pahoittaa verkoille mielivän vanhan emännän mieltä. Ja apuahan tyttö tarvitsi, tuli se keneltä tahansa.
"No joo", hän päätyi sanomaan. "Siitä olisi apua. Minä voin soutaa."
Eukko pääsi veneeseen yllättävän kepeästi, ja Valpuri souti suorinta tietä verkoille. Vanha emäntä ei puhunut kummempia, kunhan istui vakavana ja hoiti hommansa – ja hyvin hoitikin: Valpuri ei ollut varmaan ikinä saanut katsottua verkkoja yhtä nopeasti, edes tyhjiä. Tällä kertaa rannan verkkoon oli uinut ahven ja selemmälle kaksi litteää lahnaa. Eukko selvitteli niiden aiheuttamat sotkut selvästikin vuosikymmenten kokemuksella. Hänen kurttuiset sormensa käsittelivät verkkoa ihmeen taitavasti.
"Eihän tämä piikojen töitä ole", hän sanoi, kun Valpuri souti kohti rantaa. "Mutta sääli olisi pitää hyviä verkkoja tyhjän pantteina."
Vanha emäntä jatkoi arvokasta mutristelua, kun Valpuri veti venettä maille.
"Saattavathan nuo sinun housusi olla kätevätkin venehommissa", hän sanoi lopulta.
Valpuri myönteli mielissään, vaikka emännän äänensävystä kävikin selväksi, että housujen olisi parempi oikeuttaa itsensä vielä muutamalla muullakin alueella ennen kuin eukko lakkaisi pitämästä niitä kauhistuttavana vitsauksena.
"Mutta pitäisi sinun vähän harkitummin opetella soutamaan", vanha emäntä lisäsi paljon vähemmän hyytävästi kuin yleensä.
"Se on työn alla", Valpuri vakuutti peitellen virnettään. Muorin kanssa saattaisi joskus tulla toimeen.
Paljon mieluummin Valpuri lähti silti Allin mukaan – aina kun mahdollista.
Kerrankin Väinö huomautti Allin olevan lähdössä paimeneen, eikä Valpurilta kestänyt montakaan silmänräpäystä jättää töitään. Hän ryntäsi tytön viereen kysymään, pääsisikö mukaan. Alli antoi luvan, ilmeisesti vielä melko mielellään. Lehmät paistattelivat päivää niityllä jonkin matkan päässä tilasta. Ne täytyi saada löntystelemään lypsylle lähemmäs pihaa. Matkan tarkoitus oli tosin Valpurille herttaisen toissijainen; hän olisi kävellyt Allin vierellä minne tahansa. He juttelivat niitä näitä samalla kun Valpuri purki kiihtymystään viuhtomalla ilmaa pajunoksalla.
"Tämän myynnistä kai tällä hetkellä neuvotellaan", Alli sanoi erään kesantopellon reunalla samalla kun askelsi ripeästi eteenpäin. "Vaikuttavat nuo kaupat melko monimutkaisilta. Ilmari pääsee usein ajelemaan orillaan."
Ilmari. Valpuri oli tähän asti saanut pidettyä Pihlajaharjun kultapoikaan liittyvät puheet omana tietonaan. Hän yritti salata ne nytkin, kovemmin kuin ikinä, mutta sanainen arkku lennähti auki omia aikojaan. Pitihän Allin joskus saada tietää.
"Puhuvat, että sillä olisi ollut muitakin tyttöjä", Valpuri möläytti. "Ilmarilla."
Valpuri varautui peloissaan todistamaan Allin järkytystä, ehkä kertakaikkista sydämen murskaantumistakin, mutta tyttö ei näyttänyt olevan millänsäkään. Jos mitään, hän huokaisi ohuesti.
"Olihan sillä", hän sanoi.
Valpuri oli vähällä seota askelissaan.
"Sinäkö tiesit?" hän älähti.
Alli nyökkäsi apeana, katse polussa.
"Ymmärsin kyllä, ettei Ilmari piikaa valitsisi", hän sanoi. "En vain osannut päästää irti ennen kuin silloin. Oli korkea aika."
"Ihan hirveää", Valpuri henkäisi täydestä sydämestään. Hän oli hukkua sääliin. Rakastaa nyt niin, ettei voinut kääntyä pois, vaikka samalla tiesi raadollisen totuuden. Sellaisia juttuja kai kerrottiin romaaneissa, mutta Alli oli joutunut elämään sitä oikeasti.
"Muutkin tytöt varmaan tiesi toisistaan. Ilmarin kaltaisesta miehestä kai kuuluukin tapella", Alli sanoi.
Ja kiduttaa samalla itseään? Vieläpä Ilmarin ääliömäisten tällättyjen kutrien tähden?
"Hitot kuuluu", Valpuri henkäisi kiihtyneenä ja nakkasi pajunoksansa ojaan. "Sinä löydät helposti paremman sulhasen. Ihan itsellesi."
Alli ei yrittänyt kiellellä. Hän seurasi poutapilvien kisailua.
"Minä en totta puhuen jaksa nyt välittää miehistä", hän lausahti.
Ei Valpurikaan.
Allin hiuksissa väikkyi kultaa.
"Naimisiin ennättää myöhemminkin."
Valpuri alkoi oikeasti ihastua Alliin. Siis oikeasti. Hänellä oli ollut joku mielitietty jokaisessa aiemmassa palveluspaikassaan, vaikkei hän tietysti ikinä ollut päässyt lähelle ketään, tuskin edes juttelemaan. Tällä kertaa juili syvemmältä kuin milloinkaan, ja suloinen kolotus kävi pahemmaksi päivä päivältä ja sana sanalta. Alli alkoi pikkuhiljaa täyttää naurettavan suuren osan Valpurin ajatuksista kellon ympäri. Mutta miksi juuri Alli? Kuka tahansa toinen olisi joskus voinut vaikka tykästyäkin Valpuriin. Allin olemassaolo tuntui samaan aikaan sekä taivaan lahjalta että rangaistukselta. Hän oli ihmeellisen ihana, kaikin puolin täydellisyydellä silattu neito, joka oli joutunut kärsimään aivan liikaa, mutta Valpuri tiesi lappavansa tunteitaan hukkaan.
"Kaikkihan Allia yrittää", oli Väinökin sanonut.
Valpurin oli tyydyttävä osaansa kaverina. Mahdollisimman hyvänä kaverina. Ei se ehkä lopulta eronnut liian kipeästi rakastajan osasta.
Luoja, rakastajan.
Enimmäkseen Alli-mietteissä Valpuri myös tarpoi eräänä päivänä Väinön vierellä metsänpohjaa toivottavasti suurin piirtein oikeaan suuntaan. Kosteassa ilmassa hengittäminen tuntui vaikealta ja vaatteet takertuivat kiinni ihoon. He olivat olleet katsomassa nuorta taimikkoa, joka kasvoi tuhottoman kaukana Liekinniemen tilalta. Samalla he olivat katselleet mukaansa vitsaksiksi sopivia kuusia: nuorilla sitkeillä rungoilla sai pisteaidan sidottua napakasti. Katkaistut ja oksastetut rungot painoivat olkapäillä, joten oikoreitti tuli tarpeeseen. Aurinko porotti, mutta metsän puut heittivät suloisen viileitä varjoja pitkin kuumankosteutta huokuvaa metsänpohjaa.
Yllättäen Väinö seisahtui.
"Katsohan, miten kaunis paikka", hän sanoi osoittaen metsään. Valpuri katsoi ja henkäisi ihastuksesta. Väljemmällä alueella kuusten ja koivujen lomassa ruohokasvit hohtivat tuhansissa vihreän sävyissä. Niiden ja muutamien kantojen joukosta kohosi värikkäinä pilvinä sinisiä, violetteja, keltaisia ja valkoisia kukkia. Puiden latvaoksien välistä siivilöityneiden auringonsäteiden purot valuivat terälehdille, kuin koko hoito olisi ollut keijukaisten töitä.
"Ei huono ollenkaan", Valpuri sanoi. Hänen päässään alkoi saman tien hautua ajatus. Allin täytyi nähdä jotain juuri tällaista.
Illalla Valpuri koputti aikansa hermoiltuaan Allin huoneen oveen. Tyttö tuli avaamaan melko nopeasti. Hän oli onneksi vielä päivävaatteissaan.
"Niin?" hän kysyi.
Valpurin asia lipesi hetkeksi hänen mielestään, mutta palasi onneksi sutjakasti takaisin.
"Nähtiin tuolla Väinön kanssa paikka, jossa kasvaa hirveästi kukkia. Tosi hieno", Valpuri sanoi. "Lähdetkö katsomaan?"
Alli kurtisti kulmiaan ihmeissään, mutta avasi ovea hitusen enemmän.
"Nytkö? On myöhä", hän sanoi. Huomiossa oli kieltämättä samanlaista tympeää järkeä kuin siinä, että ruoalla syötiin ohrapuuroa eikä pullaa. Valpuri ei silti halunnut antaa suunnitelmansa haihtua ilmaan. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi näyttämään paikan. Niinpä hän vain kohautti olkiaan mahdollisimman rennosti.
"Miksi ei nyt? Ei me töissäkään liikuta siellä päin. Ja nyt on valoisaakin."
Allin ilme ei pehmennyt.
"Mitä hullua", hän sanoi ja teki eleen vilkaistakseen kaipaavasti olkansa yli. "Olin lukemassa."
"Niinkö?" Valpuri henkäisi vaikuttuneena, mutta muisti sitten olevansa puhumassa ympäri ja lisäsi: "Mutta kirjat odottaa. Kukat ehtii kuihtua ennen kuin meillä on päivällä vapaata."
Alli oli hetken hiljaa ennen kuin huokaisi.
"Mistä sinä saat noita päähänpistojasi? Järjetöntä", hän sanoi.
Valpuri ei huolestunut. Hän oli kaikesta huolimatta huomaavinaan, että Alli antoi hänen ehdotukselleen mahdollisuuden. Tyttöhän ei ollut vielä sulkenut ovea, eikä hänen äänensävystään voinut oikeasti ottaa itseensä. Valpurin kuului yrittää vielä vähän. Allikin saattoi itse asiassa odottaa sitä.
"Ehkä, mutta tarvitseeko kaikessa aina olla hirveästi järkeä?" Valpuri virnisti. "Olisi varmasti jännää."
"Jännää", Alli toisti nuivasti. "Vaatteet likaantuu enkä ehdi ajoissa nukkumaan."
"Jännää hyvinkin. Tiedä, vaikka siellä liikkuu karhu", Valpuri maalaili.
Alli katsoi häntä ja hieraisi kasvojaan. Huokauksen taakse saattoi piiloutua hymähdys, tai sitten Valpuri toivoi taas liikoja.
"Vai että karhu", Alli sanoi. "Mitä tekisit, kun näkisit? Tappelisit?"
"Tietysti", Valpuri tyrskähti. Häntä nauratti, vaikka Allin kasvoilla väikkyi korkeintaan ovela virneenvesa.
"Ei kai täällä oikeasti ole karhuja?" Valpuri kysyi.
Alli pudisti päätään.
"Ei minun tietääkseni", hän sanoi ja vaikeni miettimään jotain kulmat kurtussa. Piinallisen hetken kuluttua hän työnsi ovea vielä hieman enemmän auki.
"Miten kaukana se paikka on?" hän kysyi.
Meinasiko tämä nyt...?
"Ei ole pitkä matka", Valpuri lupasi kiireesti.
Alli mietti vielä hetken. Sitten hän käännähti nopeasti ympäri ja katosi pieneksi hetkeksi huoneeseensa. Kun hän palasi, hänellä oli liina hartioillaan.
"Jos me sitten käymme nopeasti katsomassa", hän sanoi.
"Oikeasti?" Valpuri hönkäisi.
"Et sinä kai muuten anna periksi", Alli sanoi ja lehahti Valpurin edeltä portaisiin. Äänensävy ei kuulostanut tarpeeksi tympääntyneeltä. Valpuri lähti tytön perään vähän hämmentyneenä mutta riemuaan nieleskellen.
Ilo loppui lyhyeen, sillä reissu alkoi mennä poskelleen alusta alkaen. Paikka olikin kauempana kuin Valpuri oli muistellut, ja kaiken lisäksi haalea ilta-aurinko vetäytyi pilveen juuri, kun kukat viimeinkin olivat näkyvissä. Tuli viileää ja nostatti vielä iltasumuakin. Paikka näytti enemmän karmivalta kuin nätiltä, eikä kukkiakaan tahtonut erottaa. Valpuri joutui mutisemaan pahoitteluja. Alli rauhoitteli muodon vuoksi, mutta oli muuten hiljaa, kuten oli ollut koko tulomatkan. Hän ei kai juljennut sanoa, että kuka tahansa olisi arvannut lopputuloksen. Mutta oli kai näky sentään kelvollinen. Ei se huonokaan ollut. Kai. Vähän yhdentekevä vain. Kukkia ainakin oli edelleen paljon. Valpuri puri silti hammasta. Hänen haaveissaan laskuaan aloitteleva aurinko olisi kajastanut oranssin ja keltaisen sävyissä monta kertaa kauniimmin kuin päivällä, ja Alli olisi tarttunut ihastuksissaan Valpurin kätee...
Joopa joo. Meni liian pitkälle.
Kun Valpuri uskalsi katsoa Allia tarkemmin, tämä näytti ihmeen tyytyväiseltä: katseli ympärilleen kiinnostuneen oloisena ja oli jo poiminut pari kukkaakin.
"Tähän aikaan metsä on jotenkin kiehtova", Alli sanoi hiljaa. "Kaikki on hiljentynyt, ja jostain kaukaa kantautuu korven ääniä. Tekisi mieleni mennä itsekin jonnekin oikein kauas salolle."
Valpuri myönteli. Hän jakoi osittain saman mieliteon, vaikka tyttö tuntuikin olevan yllättävän hyvällä tuulella siihen nähden, että joku pölvästi oli painostanut hänet keskelle sumuista korpea. Hän olisi varmasti sanonut suoraan, jos koko juttu olisi ollut hänestäkin läpeensä ääliömäinen. Nyt hän sentään viitsi koettaa etsiä hyviä puolia, vaikka sitten miten tökeröitä. Kiltisti tehty.
Suuri, painavannäköinen pilvi oli ottanut taivaan salakavalasti haltuunsa.
"Taitaa alkaa sataa", Alli sanoi. "Meidän kannattaa lähteä takaisin."
Valpuri ei pannut vastaan. Nolausta oli kestänyt jo tarpeeksi kauan. Onneksi hän sentään muisti tien takaisin. Eksyminen olisi ollut jo vähän liikaa. Alli ja Valpuri astuivat juuri takaisin kärrypolulle, kun sade alkoi suurina räiskähtelevinä pisaroina. Kohinan läpikin saattoi melkein kuulla, miten kuiva maa nieli vettä ahnaasti sisäänsä.
"Juostaan tilalle", Valpuri komensi tuskastuneena. Hänen hiuksensa alkoivat jo kastua. Koko luomakunta tuntui olevan häntä ja hänen toivottomia toiveitaan vastaan. Alli tarttui hameeseensa ja kohotti helmojaan sen verran, että pääsi juoksemaan kunnolla. He painelivat polkua pitkin rinta rinnan minkä jaloistaan pääsivät. Sadevesi tunki silmiin ja norui alas leuankärjestä.
Matka sateensuojaan oli silti aivan liian pitkä. Tytöt olivat likomärkiä ja lopen uupuneita rämpiessään aitan terassille. Valpuri ei uskaltanut katsoa Allia kasvoihin ravistellessaan enimpiä vesiä vaatteistaan. Tytön kuraisesta hameenhelmasta näkyi tippuvan vettä. Tilanne ei olisi voinut olla paljon hirveämpi.
"Anteeksi", Valpuri sanoi hiljaa. "Minun kaikki ajatukset on aina vähän tämmöisiä."
"Itsepä lähdin", Alli sanoi.
Jo pelkkä lämmin äänensävy sai Valpurin sydämen vavahtamaan. Hän kohotti katseensa vähän liian varomattomasti.
Hymy.
Huikaisevan kirkas valon hyöky sokaisi Valpurin hetkeksi. Hänen jalkansa jaksoivat hädin tuskin pitää hänet tolpillaan.
Allin hiukset olivat painuneet pitkin päätä. Niistä tippui vettä hänen kasvoilleen. Siitä huolimatta sädehtivä hymy siristi hänen silmiään ja paljasti hampaitakin.
Ehdottomasti maailman kaunein hymy. Ja maailman kaunein tyttö.
Valpurinkin huulille kipusi hapuillen jokin virneentapainen.
He hymyilivät toisilleen.