Inkerin seuraan liittyminen jäi aikeeksi, sillä tyttö oli löytänyt jo muuta juttuseuraa. Väinö taas vingutti ensimmäistä kappalettaan pelimannina. Niinpä Alli seisoi hiljaa ja katseli roihuavaa kokkoa, eikä Valpurikaan osannut sanoa oikein mitään. Hän oli taas kerran työntänyt kutsumatta nenänsä Allin asioihin, tällä kertaa tärkeään päätökseenkin. Alli oli kaiken lisäksi ilmeisesti kertonut hänelle enemmän kuin oli aikonut. Valpuri ei halunnut kysellä lisää, eikä häiritä tytön aprikointia. Mutta velloa nyt synkeissä mietteissä koko juhannus, kun ihmiset ympärillä pyörivät polkkaa.
"Hyvin se soittaa", Valpuri sanoi. "Väinö."
Alli nyökkäsi.
Hiljaisuus heidän välillään alkoi käydä painostavaksi kaiken hälyn ja sorinan keskelläkin.
"Mitä järkeä sinun oli alkaa uhkailla?" Alli kysyi juuri, kun Valpuri oli onnistunut harhauttamaan ajatuksensa järvenselälle.
"Olisin minä tapellut, jos ei olisi uskonut", Valpuri vakuutti. "Ei siinä olisi ollut mitään."
Alli huokaisi.
"Mitä se olisi hyödyttänyt? Parempi olla kerjäämättä vaikeuksia, kun on vain piika", hän sanoi.
Valpurin ryhti suoristui itsestään.
"Jos ei osaa käyttäytyä niin pakko sitä on kajauttaa", hän sanoi rehvakkaasti. "Olen minä pahemmistakin selvinnyt pikku toruilla."
"Sen uskon", Alli sanoi. Hän katsoi Valpuria ja taisi kohottaa suupieliään aavistuksen. "Tarkoitan kai sanoa, että oli hyvä, kun tulit tueksi. Olihan se rämäpäistä, mutta silti."
Oliko tämä kehu!? Valpuri tunsi poskiensa kuumenevan.
"Ei... eihän siinä..." hän sössötti ja naureskeli päälle.
Hiljaisuuden pentele rämpi itsepintaisesti takaisin.
Valpurin päässä surrasi. Hän oli pyytänyt Allin mukaansa ja luvannut, että he tekisivät jotain hauskaa. Nyt hän ei tietenkään osannut keskittyä tarpeeksi keksiäkseen mitään – ja mitä kovemmin hän mietti, sitä mahdottomammalta tuntui tavoittaa typerintäkään ehdotusta. Allilla olisi varmaan ollut muitakin kavereita, mihin hän Valpuria... Lopulta yksi hätäinen ajatus loikkasi ilmoille omin jaloin:
"Tehdään juhannustaikoja."
Alli ei näyttänyt erityisen innokkaalta.
"Ei kiinnosta kuulla sulhasista nyt", hän sanoi.
Taas vikasuuntaan! Valpuri puraisi kieltään. Miksi kaiken jokaisen tytön elämässä piti muka liittyä miehenpuoliin?
"Ei minuakaan kiinnosta, mutta eihän taiat edes toimi", Valpuri sanoi niin kepeästi kuin osasi. "Minä etsin ainakin kukkia. Tässä näkyy jo olevan."
Valpurin jalkojen juuressa sattui tosiaan kasvamaan tiheästi kahdenlaista kukkaa, pientä sinistä orvokintapaista ja suurempaa violettia kelloa. Valpuri kumartui vähän turhan kiireesti poimimaan yhden kumpaakin. Ne eivät olleet kummoisen näköisiä, mutta Valpuri toivoi niiden aloittavan hänen lupaamansa hauskuuden ja päästävän hänet piinastaan.
Alli kuului astuvan askelen lähemmäs.
"Seitsemänkö niitä pitäisi olla?" hän kysyi, muttei kuulostanut kiinnostuneelta. "Eri lajia?"
"Niin kai", Valpuri pulautti kiireesti, katse edelleen ruohonjuurissa. Alli ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, joten se alkoi hyvää vauhtia tuntua typerältä. Valpuri puristi kätensä nyrkkiin. Miksi hänen piti möhliä kaikki juuri Allin kanssa? Tyhmäkin olisi tajunnut, että olisi ollut parempi jutella tai tehdä ylipäänsä mitä tahansa muuta tavallista. Valpuri ei kai sitten älynnyt tavallisen päälle. Eipä tietenkään. Millaisena penskana hän oli Allia pitänyt? Ja millaisena penskana Alli piti häntä? Taisi hän ollak...
Alli kumartui Valpurin viereen ja napsautti samanlaiset kasvit itselleen.
"Tuolla näkyy olevan kieloja", hän sanoi ja viittasi kädellään rantalehdon suuntaan.
Hänen otsalleen oli karannut hiussuortuva.
"Joo", Valpuri henkäisi ja kömpi jalkeille.
Aukion lähettyvillä kasvoi kätevästi viittä erilaista kukkaa, jotka oli joutuisaa napata talteen, mutta siihen hyvä onni loppui. Alli ja Valpuri päätyivät pian kuljeksimaan juhla-alueen reunoilla. Lähimetsien vihreän seassa ei enää häämöttänyt ainoaakaan uudenlaista väripilkkua.
"Liekö niitä olemassakaan seitsemää erilaista?" Valpuri päätyi lopulta miettimään.
Alli ei ollut jutellut etsinnän aikana ihmeemmin, mutta tunnelma oli silti päässyt kohoamaan sen verran, ettei jokaista sanaa tarvinnut punnita erikseen. Ilmari-selkkaus ei tuntunut painavan liikaa.
"Ja miten nämä kuljetetaan tilalle? Kuihtuvat ja taittuvat", Alli huomautti katsellen kukkiaan. "Pitäisikö sittenkin tehdä seppeleet?"
Valpuri suostui ilomielin. Oli helpotus, että Alli ehdotti itse – ja että taikajutut sai suosiolla unohtaa. Valpuri ei tosin ollut lainkaan varma, millainen ilmestys hänen seppeleestään tulisi. Hän oli kokeillut sitomista ennenkin, mutta tekotapa oli päässyt painumaan unholaan aikaa sitten.
Hetken päästä Valpuri pudotti maahan nipun sekalaisia kukkia varsineen ja istahti itse niiden viereen. Alli aloitteli jo seppeleen solmimista vähän matkan päässä, joten Valpurikin nappasi käteensä kaksi vartta. Hänen olisi ollut tarkoitus vakoilla vaivihkaa Allilta, mitä niillä piti tehdä, mutta voi hitto miten taitavat kädet ja miten keskittynyt katse ja miten nätit korvat ja... Valpuri kampesi katseensa muualle. Kokko viskoi oranssinkeltaisia kipinöitä haalealle taivaalle, puunlatvojen yläpuolelle. Väinön viulu oli vaiennut hetkeksi, joten tanssijat pitivät taukoa. Heidän levätessään myös juhlat levähtivät leppeiksi käyneiden tuulenhenkäysten lomassa. Täkäläinen juhlaväki vaikutti toisaalta muutenkin unettavan kesyltä. Kukaan ei ainakaan vielä ollut kiinni toisen kurkussa. Jopa korttia lyövät miesporukat istuivat kaikessa rauhassa. Mutta ei Valpuri valittanut. Juhlissa oli tänä vuonna tarpeeksi mieltä ilman raastupaan johtavia päällekarkauksiakin. Riidanhaastajat (pahimpana Ilmari) saivat suosiolla pysyä poissa.
...ja miten hiton herttainen kiehkura korvan juuressa.
"Convallaria majalis", Alli sanoi hiljaa tarkastellessaan poimimaansa kieloa.
"Täh?" Valpuri havahtui kysymään.
Alli toisti käsittämättömän sanarimpsun kuuluvammalla äänellä.
"Kielon latinankielinen nimi", hän selitti.
"Hitostako sinä sellaisia tiedät?" Valpuri möläytti ennen kuin ehti ajatella ja karahti heti perään punaiseksi. Miksei hän voinut pitää suutaan kurissa! Alli ei onneksi näyttänyt tykkäävän huonoa.
Hän pujotti kielon seppeleeseen.
"Olen joskus lukenut."
Joskus lukenut? Valpuri ei kysynyt enempää. Hänen ei kai olisi kuulunut edes yllättyä kummemmin. Tietysti Alli lueskeli kaikenlaista, koska Alli oli Alli. Valpuri tunsi nahoissaan, kuinka tämä katseli hänen epätoivoista nyherrystään kukanvarsien kanssa.
"Laita ne ristiin ja pyöräytä toisen varsi näin", Alli lopulta käski ja näytti mallia omallaan. Valpuri teki nolona perässä.
"Sitten laitat seuraavan ja teet saman."
"Joo. Kiitos."
Hoksattuaan jujun Valpuri sai seppeleentekonsa vauhtiin. Punominen oli silti yllättävän pirullista, eikä Valpuri hetkeen jaksanut huomata muuta maailmaa. Kun hän seuraavan kerran vilkaisi Allia, tämä näytti jälleen melko synkältä. Ei olisi pitänyt antaa liikaa aikaa rypemiselle.
"Mistä kukasta sinä tykkäät eniten?" Valpuri kysyi nopeasti.
Alli havahtui synkistä mietteistään toisen sävyisiin silmiään räpytellen.
"Metsätähdistä varmaankin", hän sanoi hetken harkittuaan. "Tähdet ovat kauniita taivaallakin. Mistä sinä pidät?"
Vastakysymys häkellytti Valpurin harvinaisen pahanpäiväisesti, vaikka hän kuulemma räpätti jatkuvasti.
"En tiedä. Puolukka maistuu hyvältä. Siis marjat. Ja ne tulee kukista. Eli puolukasta tykkään eniten, kai. Joo."
Mikään Valpurin sanoma ei näköjään voinut kuulostaa täysijärkiseltä. Oli ehkä parempi hiljetä.
Vähän ennen kuin Valpuri ennätti tuskastua vaitioloon ja sormityöhön, Akusti tepasteli hänen ja Allin väliin. Hän vetelehti siinä jonkin aikaa. Melko pitkäänkin. Valpuri alkoi jo vilkuilla ukkoa epäluuloisesti, ennen kuin tämä viimein sai suunsa auki.
"Tietääkös tytöt, mistä Liekinniemi on saanut nimensä?" hän kysyi. Puheen nuotista päätellen viinakset olivat maistuneet. "On muuten jonkinmoinen tarina se, mutta siitä jännä, että sen voi kertoa vaikka lasten kuullen."
"Enpä ole kuullut", Valpuri vastasi. Alli ei sanonut mitään, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Akusti olisi kertonut, vaikka he olisivat kieltäneet.
"Kah, se oli kuulemma semmoinen tapaus, että muuan venemies souteli akkoineen tuolla selällä ja mietti että minne talon laittaisi. Eikä millään löytänyt paikkaa. Mutta sittenpä sattui silmiinsä melkoinen ilmestys, kun näki yhden niemen nokassa semmoisen virvatulen. Mutta eipä ollutkaan se mikään tavallinen liekki, vaan semmoinen nätin tytön näköinen."
Akusti piti ponnekkaan tauon. Valpuri yritti tavoitella äännähdykseensä kiinnostusta, vaikka puheet näteistä tytöistä kuulostivat Akustin suusta epäilyttäviltä.
"No, tietysti ukko ajatteli, että siinäpä vasta melkoinen paikka asua ja elellä, kun on nätti neiti jo vartomassa. Souti sitten rivakasti rantaan ja vetäisi veneen maille niin että rysähti. Se näytti odottavan se neiti, mutta ei se sanonut ukolle mitään eikä ollut huomaavinaankaan. No, sitten nousi viimein akkakin maille, ja annas olla, jo rupesi neiti akalle hymyilemään. Se käveli suunnilleen siihen nykyisen pirtin kohdalle, katsoi akkaa ja katosi sitten. Ukko ja akka seurasivat ja päivittelivät tietysti niin maan kauheasti, kun ei neidistä näkynyt jälkeäkään. Mutta siihen paikalle ne sitten rupesivat miettimään pirttiä. Liekinniemi tuli tietysti nimeksi. Akkain talo se on ollut alusta asti, ei siinä isäntä varmaan uskaltanut paljon henkiolentojen suosiota vastaan harata. Ja teki muuten emäntä melkein pelkästään tyttölapsia."
Akusti odotti yleisön mietteitä tarinasta partaansa rahistellen. Kun niitä ei alkanut irrota, hän esitti oman tulkintansa.
"Niin että ei ole minusta mikään ihme, että tämäkin isäntä kupsahti nuorena ja taas on semmoinen akkavalta, että... Ja onhan tuo Väinökin semmoinen..."
Niinpä tietysti. Tarinan huippukohta oli, kun Akusti pääsi panettelemaan nuorempaa renkiä.
"Eikö liene satua koko virvatulet." Valpuri sanoi.
Akusti heristi hänelle sormeaan.
"Ei kuule ole, ei!" hän huudahti. "Nykyajan nuoret ei varmaan edes virvaliekkejä näe, mutta korpisoilla niitä on aina palanut. Ja minun enovainaa se tapasi ihan oikean metsänneidon ja sai sen vällyihinsä."
Valpuri nyökytteli. Kummasti metsänneidot aina päätyivätkin metsämiesten rakastajiksi. Taisivat olla olemassa sitä varten. Akusti kertoili vielä hetken kaikessa rauhassa kaikenlaisista sopivan kaukaisille kavereilleen sattuneista selittämättömistä tapauksista ennen kuin lähti köpöttämään toiseen suuntaan. Mennessään hän julisti vielä, että seudun tunnetuimmat noidat ja verenseisauttajat olivat aina asustelleet Liekinniemessä.
"Tiedätkö sinä, mistä se nimi oikeasti tulee?" Valpuri kysyi Allilta, kun Akusti oli tarpeeksi kaukana. Alli nyökkäsi, mutta se nyt ei ollut ihme. Tyttö tuntui tietävän suunnilleen kaiken.
"Minä olen kuullut, että Liekinniemen kohdalla rannassa on pidetty usein merkkitulta vesillä liikkujille", Alli kertoi. "Ja joku on sanonut, että aiempi pirtti paloi. Tai voi olla, että niemi näyttää kartassa liekiltä. Ei nimien antamiseen henkiä tai haavekuvia tarvita."
Valpuri myönteli ja kiepautti seppeleeseensä uuden kukan. Järkevät selitykset tuntuivat sittenkin kumman latteilta Akustin kertomuksen rinnalla, varsinkin Allin toteavalla äänensävyllä. Korpisoilla kelojen juurilla lepattavat haaleat virvaliekit kiehtoivat mieltä paljon enemmän. Tuntui melkein töykeältä kieltää niitä olemasta olemassa.
"Ei haihattelulla loppujen lopuksi ole mitään sijaa elämässä", Alli napautti yllättävän tuikeasti, vaikkei näyttänyt erityisen kiihtyneeltä. Hän sitoi seppelensä päät yhteen ja asetti sen päähänsä.
"Miltä näyttää?" hän kysyi Valpurilta.
Jaa, että miltäkö näytti?
Valpuri olisi tarvinnut ryypyn.
"Joo. Oikein... Ei huono. Hyvä", hän sai sanottua.
Allin kasvoilla käväisi taas jokin hymyntapainen.
Valpurin seppele valmistui suunnilleen samaan aikaan kuin Väinön pelimannivuoro päättyi ja haitariukko tarttui uudelleen toimeen. Seppeleestä ei tullut kummoisen näköinen, mutta se pysyi sentään kasassa ja mahtui päähänkin. Alli kehui hökötystä muodon vuoksi, ja Valpuri oli naurettavan hyvillään.
Kokko näkyi huvenneen uurastuksen aikana jonkin verran, mutta ihmiset sen kuin jaksoivat pyöri...
...!!
Valpurin sydän jätti lyönnin väliin.
"Väinö tanssii Inkerin kanssa!" hän kiljaisi ja loikkasi seisomaan. Alli katsoi hänen sekavan innokasta viittomistaan kummastuneena. Renki ja piika tosiaan pyörivät polkkaa, ja hienosti pyörivätkin. Väinö ei näkynyt huomaavan muuta kuin tytön. Vai keskittyiköhän olemaan kompastumatta? Melkoinen epeli. Näkyi hän sentään saavan jotain aikaiseksi silloin tällöin. Vaikka tanssin katseleminen lämmitti sydäntä, Valpuri malttoi tuskin odottaa sen loppumista. Heti, kun Väinö oli saatellut Inkerin pois ja hiippaillut pelkurimaisesti omille teilleen, Valpuri ryntäsi rengin luo ja läiskäisi tätä selkään uudemman kerran saman illan aikana.
"Väinö!" hän huudahti. "Minä näin! Miten se nyt sillä tavalla?"
Väinö katsoi Valpuria naama punaisena ja haraisi hiuksiaan.
"En tiedä! Olin vaan niin helpottunut, kun sain soitettua, ja sitten vaan menin ja..."
Väinö sulki silmänsä voipuneena.
"Hävettää", hän huoahti. "Ja kädet tärisee. Mutta enköhän minä selviä."
"Parempi olisi, koska seuraavaksi sinun pitää puhua sille vakavasti", Valpuri komensi.
"Herkeä jo hetkeksi", Väinö parahti, mutta vastasi sitten Valpurin virneeseen. Rengin katseessa oli enemmän eloa kuin yleensä.
"Tule loppuillaksi minun ja Allin kanssa", Valpuri ehdotti.
"Ai Allin?" Väinö ihmetteli, mutta nyökkäsi. "Kaipa se käy."
"Ja kutsu Inkerikin."
Se ei enää käynyt, mutta Valpuri ei viitsinyt vaatia liikoja.
Väinön kutsuminen osoittautui nopeasti huonoksi ajatukseksi. Renki ja Alli eivät selvästikään olleet tottuneet viettämään aikaa yhdessä: he päätyivät käytännössä vilkuilemaan toisiaan hämmentyneinä. Valpuri yritti jutella molemmille ja onnistui melko hyvin, mutta oikea keskustelu jäi haaveeksi. Alli alkoi taas vaikuttaa vaikealta. Hän ei tietysti välttämättä ollut juttutuulella, mutta mahtoikohan hän olla ikinä. Eikä Väinöäkään voinut kiitellä yrittämisestä. Eikö Alli oikeasti kuulunut porukkaan? Olisi luullut, että monen vuoden mittainen asuminen samalla tilalla olisi pakottanut kaikki Liekinniemessä tutustumaan häneen vähän paremmin. Asialle piti tehdä jotain, mutta tänä iltana Valpuri ei enää jaksanut ponnistella. Hän oli lähinnä helpottunut, kun Alli jonkin ajan kuluttua alkoi puhua kotiinlähdöstä. Ilta ei ollut vielä vaihtunut yöttömäksi yöksi, mutta tyttö meni kai juhannuksenakin nukkumaan melko aikaisin. Kun hän lopulta ilmoitti lähtevänsä, Valpuri lyöttäytyi hänen mukaansa. Hän ei edes hoksannut muita vaihtoehtoja ennen kuin alkoi olla kiusallista kääntyä takaisin.
Alli ja Valpuri siis palasivat tilalle kahdestaan. Kyllä. Tai oikeastaan Alli käveli pari askelta edempänä ikään kuin itsekseen ja sanoi joskus harvoin pari sanaa Valpurille. Valpuri ei valittanut. Tämä oli sentään selvää edistystä. He olivat jutelleet illan aikana vaikka mistä, eikä Valpuri ollut saanut uusia vihoja niskaansa. Hän uskalsi jo vähän kuvitella tulevaa. Heistä voisi hyvinkin tulla ystäviä, ja sen jälkeen ehkä... Valpuri joutui viimein muistuttamaan itselleen tosissaan, että hänen toiveensa menivät liian pitkälle. "Sen jälkeen" ei olisi hänelle mitään. Eihän hän oikeasti ollut ikinä sellaista kuvitellut. Tietenkään. Ystävinä oli aivan yhtä hyvä, ja kunnon mies pystyisi antamaan Allille loputtomasti enemmän kuin Valpuri. Kun Allin seuraava sulhasehdokas tulisi kuvioihin, Valpuri antaisi kaiken tapahtua. Hän yrittäisi niellä jopa Ilmarin paluun. Tänä iltana sulhasia ei silti vielä näkynyt. Vain Allin taivaansininen lettinauha ja vehreä seppele, joka kukki kieloa ja leinikkiä. Pellonreunan kärrypolku taisi sittenkin olla melko runollinen.
Käsi piika-aitan parvelle johtavilla portailla Alli kääntyi vielä katsomaan Valpuria.
"Kiitos kun pidit seuraa", hän sanoi.
"Kiitos itsellesi", Valpuri huikkasi vastaan ja luikahti huoneeseensa.
Hyvä juhannus.
Seppele jäi pöydälle Valpurin sängyn viereen.
Tyttö näki kieltämättä unta Allista, mutta se nyt ei todistanut mitään.